...

Pour me a drink and then let's dance.

2011-11-20T22:38:00.006+02:00

Leipomisinto on synnyttänyt piimälimpun, suklaavanukasta ja "suklaamacaroneja" (johonkin valkuaiset oli käytettävä!), kaksi edellistä Nigella Lawsonin kirjan mukaan. Sunnuntai huipentukoon kohta kahviin ja vanukkaaseen. Sitä ennen aperitiivina Bronx, martineista melkein parhain.

Viikonloppu oli täynnä töitä, välissä espoolaiset tupaantuliaiset, joiden jälkimainingeissa ehdin kehittää pienimuotoisen parisuhdekriisin. Ihmeellistä, miten on luiskauttanut itsensä tilanteeseen, jossa tuntee ettei anna tai sen puoleen saa tarpeeksi aikaa tai huomiota. Molemmilla on kiire, erilainen rytmi ja jostain syystä valinta vapaa-aikana osuu mihin vain muuhun kuin toiseen. Tai siltä se on tuntunut. Puhuminen ei ole kummankaan vahvinta aluetta, mutta vanukas toimikoon välirauhantuojana.

ps. Kapteeni Jack Sparrow on kaikkien vuosienkin jälkeen ihan totaalisen kuuminta hottia.

Älä katso minuun, älä katso minuun äläkä ainakaan istu viereeni.

2011-11-18T23:38:00.003+02:00

Tänään Lauttasaaressa bussiin tuli humalainen, keski-ikäinen mies, joka noin viiden minuutin ajan jankkasi, että älä myy mulle seutulippua, kun me ollaan vittu Espoon puolella saatana. Tämän viiden minuutin aikana kolme matkustajaa ympärilläni siirtyi ikkunan vierestä istumaan käytävän puoleiselle penkille ilmeisesti estääkseen tämän öykkärin istumisen viereensä. Jostain syystä se teki minut surulliseksi. Samalla lailla kuin tekee se, että jos matkustat jonkun kanssa kaksin bussissa, tuskin pääsette istumaan vierekkäin, koska yksinäinen matkustaja ei koskaan istu toisen yksinäisen viereen.

Mut hei hei, sellaista on kaupunkielämä. Kian innoittamana aktivoin taas formspringini. Kyselyä kyselyä ja totuuksien rippeitä saa täältä: http://www.formspring.me/outi.

Yhdeksän tunnin päästä takaisin jo töissä, joten ehkä nyt sänkyyn lukemaan Rosa Liksomia. Neuvostoliitto on ruma, mutta kiehtova elämys.

Feeling good

2011-11-17T13:39:00.004+02:00

Viime aikoina oon aina välillä pysähtynyt kuulostelemaan, että miten oonkaan näin hilpee. On vähän niinkuin sellainen olo, kuin Pelle Miljoona sanois: "elämä soi korvissa, tuoksuu tuulessa.". Mutta ei kai siinä mitään, nautitaan niin kauan kuin tätä kirkkautta ja kaikkivoipaisuutta kestää.

Viikonloppu kului maalla aika kivuttomasti. Kaksi kissaa tutustui toisiinsa ja minun Paavoni vaikutti ehkä vähän grumpy old manilta, mutta kuka vaan vaikuttais jos joku skidi riehuis ympärillä koko ajan ja kiskois hännästä. Isä sai karpalokinuskikakkua ja Kaj Chydeniuksen sovittamia P. Mustapään runoja levyllä.

Huikea into olisi koko ajan leipoa ja opetella kokkaamaan. Haluaisin marinoida kirsikkatomaatteja ja leipoa pikkubebejä. Mutta kenelle voi syöttää pellillisen macaroneja, jottei itse hillu sokerihumalassa jokaisena päivänä?! Siskoille tein bravuuriani tiramisua jälkkäriksi ja olin onnellisimmista onnellisin, kun kostutus, kahvin, alkoholin ja mascarponen sulokas liitto onnistui niin hyvin.

Menossa on yhdeksän päivän työputki, päivä kolme, mutta stressi ei ole vielä hiipinyt ihon alle. Liekö vaikutusta eilisellä vapaaillalla, kynttilöillä, muotilehdellä ja glögillä. Lukeminen (viimeisin Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet - suosittelen, vaikka itketti!), leipominen, kissa, poika ja syksy, kaikki nämä on sitä, mikä saa hilpeyden vielä jäämään. Alla olevassa kuvassa cosmopolitan, ei toki glögiä martinilasista, mutta tunnelma on oikea.

Ensi viikonloppuna tiedossa olisi ravintolapäivä, mutta myös sushiteemaiset tuparit. En ole koskaan maistanut sushia, koska ruokaennakkoluulot ja lapsen maku, mutta aion olla rohkea. Ravintolapäivänä olisin halunnut ehtiä syömään Marttojen riisipuuroa ja Tuomas Vimman kanttarellikeittoa, mutta en taida ehtiä. Onneksi ravintolapäivä näyttää tulleen jäädäkseen.

Miten olisi tuparilahjana skumppa ja moniväriset macaronit?!

edit 14.00: Churroja! Haluun leipoa churroja ja keittää paksua kaakaota! Ei mulla oo sokeri- tai blaa-blaa-hiilarihimoa, vaan leipomishimo ja kaipuu kauniisiin, tuoksuviin juttuihin.

Torstaiangsti kirjailijuudesta ja rahasta

2011-11-10T11:32:00.000+02:00

Torstaiaamu meni pilalle, kun tsekkasin paljon tuli palkkaa (liian vähän) ja ketkä on Finlandia-ehdokkaina (Aronen, Carlson, Gustafsson, Hirvisaari, Liksom, Linturi). Rahan suhteen tilanne on se, että odotan vain koska kuulisin jatkosta töissä ja voisin vaatia korotusta liksaan (jota en saisi, koska "tilanne ei ole mikään paras mahdollinen"). Finlandia-kuusikon kohdalla kunniaa ja gloriaa heille, mutta en tykkää siitä jos tämä valinta on tehty naiskiintiöiden tyyliin ja korostaen sitä, että "ei ole nais- ja mieskirjailijoita". Voittajaksi voitaisiin minun puolestani valita kuka tahansa - paitsi Hirvisaari -, lukea olen ehtinyt vasta Carlsonin. Gustafssonin Huorasatu ja Linturin Isänmaan tähden olisi kiinnostavimmasta päässä tuossa setissä.

Pitäisiköhän perustaa kirjablogi.

Loppuviikosta on toivottavasti tulossa ihku, koska tänään töissä Kohtaamispaikalla tuo kykenevä kuusikko (parasta nähdä Liksom ja nuo edellä mainitut esikoiskirjailijat!), huomenna sisarilta, jossa toivottavasti alkudrinkit, punaviiniä, jälkkäriä (mitä teen?!) ja toistensa uudelleen löytämistä. Lauantaina yhden hurmuripojan yksvuotissynttärit. Sitten isänpäivä, josta voi tulla mitä vaan. Olen ollut kotikotoa poissa kuukausia ja ikävä äitiä ja isää kohtaan on iso, mutta sitten kun ollaan samassa huoneessa ja voin aistia huolen, pettymyksen ja väsymyksen, ei se enää niin hyvältä tunnu. Mutta ei olla negatiivisia!

Beginnings Tend to Be Endings.

2011-11-08T22:01:00.000+02:00

No mut moi.

Oon ihan eri ihminen, no en ihan, mutta mieli tekis taas kirjoittaa. Yrittänen taas. Huomenna :D Asiat on muuttuneet lähinnä niin, että koska käytin yhteiskunnan tarjoaman maksimituen, joudun ratkomaan tunne-elämän ongelmat nyt itse tai tilittämällä muille. Jälkimmäisessä en ollut hyvä edes silloin, kun maksoin terapiasta. Kirjoittaminen voisi auttaa, ainakin se auttoi 14-vuotiaana. Toisin kuin harppi tai sakset käsivarren ihoa vasten.

Elämässä on enemmän töitä, aika paljon vähemmän opiskelua (haaveista en ole luopunut, koska oikein mitään ei vielä ole saavutettu eikä mieli tee luovuttaa), enemmän onnea, ihmisiä, siskonpoika ja mitä vielä.

Oon nykyään koukussa kirjoihin, joilla yritän korvata kaikki aiemmat addiktiot, joita on kohdistunut kaikkeen paitsi päihteisiin. Haluisin addiktoitua keittiötoimintaan ja siivoukseen enemmän. Ja ehkä oppia syömään oliiveja. Ja juomaan viskiä ilman jäitä!

Joten elämä on hyvää, vähän sellaista, että istun töistä väsyneenä liian lämpimässä bussissa lukien runoja ja kuunnellen This Will Destroy You:ta. Semmosta hyvää elämää, jossa kuitenkin välillä väsyy, melankolisoituu eikä vain jaksaisi enää yhtään minuuttia eteenpäin.

Out of the Dark

2011-04-12T18:00:00.000+03:00

Tänään koin pienimuotoisen hermoromahduksen. Istuin sohvalla ja yhtäkkiä itkin sitä, kuinka en halua enkä uskalla enkä jaksa enkä pysty. Joten ratkaisuna tauko kaikesta, kävely keväässä, Ben&Jerry's:ä ja kahvia. Sohva ja Greyn Anatomia. Tuossa myöhemmin, jos siltä tuntuu, ruuansulatus ja sähköfysiikkaa. Mutta jos ei tunnu, niin säästän huomiseksi kirjastoon.

Se, kuinka paljon pelkään epäonnistumista, aiheuttaa jo lamaannusta, eikä enää hoida normaalia hommaansa eteenpäin tyrkkimisessä. Siksi huomenna käyn vähän juttelemassa asioista ja alan oikeasti relaamaan. Ei niin, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan joku vierasaineiden metabolia vaan niin, että ansaitsen tämän, on hetkiä, jolloin saan vain olla, tehdä jotain muuta.

Kyllä se siitä. Maailma ei tule ikinä valmiiksi, ei edes 25.5.

Back for Now

2011-04-07T13:27:00.000+03:00

Oy vey. Elämän sivuilta putoilee asioita pois, joihin ei vain ole aikaa. Yhteenmuutto, uusi työ, opiskelu, kaikki ne vei liikaa aikaa muulta, joten kirjoittaminen jäi. Aloitelkaamme sitä siis uudestaan. Vaikka aikaa on vähemmän.

Update on aina tehokas uudelleenaloittaja, joten here we go.

Rakastan työtäni. Viimeisen kuukauden aikana tosin työ on ollut stressaavaa, liian vastuullista tuntimäärääni nähden ja liikaa ajatusvarantoja vievää. Mutta ihanaa joka tapauksessa. Olen hyvä työssäni, kiinnostunut siitä, joka päivä on kerrankin erilainen klassisesti sanottuna ja uutta opittavaa riittää enemmän kuin opittua. Siskoni kysyi, voisinko kuvitella pysyväni tuolla töissä pidempään, vastasin periaatteessa joo, jos ei olisi sitä toista.

Sitä toista. Inhottavaa, vaikeaa, ylivoimaista unelmaa, jota en saa mielestäni, en millään. Kevään ajan olen käynyt valmennuskurssilla, minkä ansiosta koen osaavani huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta tarpeeksi? Enpä usko. Silti en voi luovuttaa, en vaikka kuinka haluaisin, koska mitään muuta, jossa olen lähtökohtaisesti niiiiiin huono, en ole halunnut tällaisella intohimolla.

Mutta olen väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, väsynyt väsynyt väsynyt. Joskus sitä haluaisi vaan käydä tekemässä työnsä, tulla kotiin, viettää vapaa-aikaa ja nukkua normaaleja määriä.

Pääsykokeen jälkeisenä päivänä lähdetään Pojan kanssa Berliiniin. Oon siitäkin ihan täpinöissäni, mutta oh dear, toivottavasti en pura kevääni purkautunutta stressiä kamalaan flunssaan tai itke kuviteltua epäonnistumistani koko lomaa.

Yhteenmuutto, se meni hyvin. Pojan kanssa elämä on vieläkin hyvää. Melkein sellaista, että miettii, koska jotain tapahtuu. Mutta olkoon toistaiseksi. On meillä aika sekaista, se voidaan laskea parisuhteen huonoksi puoleksi. Ollaan sloppy. Mutta damn, ollaan sitäkin yhdessä molemmat.

How can it feel so like home, when it's such a bloody mess?

2010-10-14T13:43:00.000+03:00

Oon niin väsynyt!

Kaks viikkoa nyt oon nukkunut enemmän kuin miesmuistiin ja silti, oh dear lord. Asunto on nasta, Poika naurattaa minua jo pelkällä olemassaolollaan vaikka jonkunnäköinen väsymys/uupumus/masennus yrittää ryömiä pään sisään. Kissa diggaa ikkunoista, Pojasta ja laminaatista muovimaton tilalla. Allt är bra, vaikka silti joka suunnalla vielä epämääräisiä kekoja, kun ei jaksa järjestää vuosien muotilehtiä ja turhia keittiötavaroita.

Töissä on ollut raskasta, mutta aika kivaa. Ekana päivänä olin melkein koko ajan woooooot?! plus tyhmät housut oli liian pienet enkä tiennyt sarjiksista mitään. Nyt osaan jo suositella, tiedän kuka on Kohtaamispaikalla ensi viikolla, kuka on perunut Kirjamessuesiintymisensä, onko meillä sitä Hesarissa aamulla ollutta runokirjaa, juu toki laitetaan pakettiin, käykö hopeinen paperi?, trettionio nittio, var så god, behöver ni en påse?.

Nautin ekasta vapaapäivästä yksin pitkään aikaan, mutta yritän kohta aloittaa pienimuotoisen siivoilun ja järjestelyn, ehkä lukea vähän immuunijärjestelmästä. Sitä ennen vielä hetki sohvalla huovan alla, keitänpä päivätsufeen.

For once, there's better thing to do than being sick

2010-09-26T13:11:00.001+03:00

Buu, oon flunssassa. Ensi viikolla edessä neljä ensimmäistä työvuoroa ihanaisessa Akateemisessa (en edes muista, miten henkilökunnan sisäänkäynnin jälkeen mentiin pukuhuoneeseen, sokkeloista, sokkeloista, ehkäpä ilmestyn paikalle vähintään tuntia ennen työvuoron alkua), tentti (välitentti 1, solut, kudokset, hermosto, aistit, umpieritys, luusto&lihakset, iisibiisi - as if) ja uu-aa muutto!

Viime viikon maanantaina allekirjoitin irtisanoutumispaperini, kättelin esimiestäni ja marssin toivottavasti viimeistä kertaa ulos siitä pyöröportista ja vietin loppuviikon "lomaa", jonka aikana vastaanotin muuttolaatikoita, kannoin kasseittain turhaa roinaa ulos asunnosta, söin suklaata ja nukuin liian pitkään. Myös kyllä luin, palautin luentopäiväkirjoja myöhässä ja yritin saada itseäni niskasta kiinni. Eilen toin kirppariromua äidille ja tänään lähdetään hakemaan sänky ja sohva pois pois muuton tieltä.

Muutto jännittää, mutta vähemmän kuin itse asuminen. Ajattelen koko ajan, että sitten kun asun Pojan kanssa, en voi enää olla niin kuin normaalisti olen kun makaan keskellä päivää peiton alla, syön kaksi suklaapatukkaa peräkkäin ja katson DVD:ltä Frendejä tai Sinkkuelämää, jotka olen nähnyt miljoonasti. Mutta miksen voisi, jos siltä kerran tuntuu? Jatkuvasti unohdan, että olen muuttamassa yhteen jonkun sellaisen kanssa, joka on nähnyt paljon enemmän kuin kukaan muu siitä millainen olen huonoimmillani tai vastaavasti parhaimmillani. Hän tietää unelmistani, ongelmistani, menneisyydestäni ja peloistani ja ainakin tähän mennessä hän on halunnut aina jäädä. Miksei haluaisi vastaisuudessakin? Plus, tuon maailman parhaan kissan kämppiksekseen <3

Jea, tänä iltana voisinkin vetäytyä vällyjen alle parantelemaan tämän typerän flunssanpoikasen ennen huomisaamua kello yhdeksää. Nähää!

Whoa!

2010-09-15T17:15:00.001+03:00

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.

Dream almost come true.

2010-09-10T14:48:00.001+03:00

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

2010-09-09T12:00:00.000+03:00

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!

Häivy silmistäni, esine.

2010-09-07T12:44:00.000+03:00

Sanoi Sinikka Nopola joskus televisiossa (taitaa olla kirjoittanut samannimisen kirjankin) ja hurmasi minut.

Muuttoon on kolme ja puoli viikkoa. Kirkkaalla päättäväisyydellä olen viimein oppinut oikean suhtautumisen tavaraan: muistot on mielessä, ei esineissä. Tarpeettomat tavarat voivat jäädä vain jos ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikkeen en tätä noudata. En aio heittää mummulta vuoden 1995 vaikeuksien aikana saamaani sileän pyöreää kiveä luontoon, vaan kuljettaa sen asunnosta toiseen muistaen sen viestin: se on vain elämää, ei enempää.

Kirjahyllyn alakaappia siivotessani löysin A4-kokoisen kirjekuoren täynnä luennoilla ja kahviloissa kirjoittamiani epäselviä, angstisia ruutupapereita. Ikinä, ikinä, ikinä, ei enää ikinä. En tee sitä enää ikinä. Kuitenkin teen. Onko menneisyys säilytettävä, jotta voi selkeästi muistaa tekemänsä virheet, välttävänsä ne ja arvostavansa nykyistä onnea? Ei kai. Elämä on nyt.

Sama zeniläisyys yltää myös töihin. Kulutin ennen järjettömästi energiaa ollen vihainen ja raivoissani, koska muut niin laiskoja, välinpitämättömiä ja täysin (työ)moraalittomia. Nyt se on se ja sama. Minä en ole vastuussa koko talosta, vaan omasta työstäni ja tiedän, että osaan sen ja teen sen hyvin. Se ei ole urani enkä suostu olemaan loppuikääni paikassa, joka vaikuttaa huonoimpina hetkinä ja rumasti sanottuna vajakkien suojatyöpaikalta. En, vaikka isäni siitä onkin huolissaan.

Isälleni lähetin viikko sitten maanantaina pitkän sähköpostin (meille sujuvin yhteydenpitomuoto), jossa kerroin suunnitelmistani, muutosta, opinnoista ja kaikesta. Se, ettei hän vastaa, ei ole vieläkään vastannut, vaikuttaa minuun enemmän kuin olisin arvannut. Ja miksen uskalla soittaa tai kysyä, saiko hän edes viestiä?

Tänään pesen pyykkiä. Ja roskakaapin.

Det går bra.

2010-08-29T19:12:00.000+03:00

Alan tottua ajatukseen. On kutkuttavaa ajatella, että pääsen ostamaan ison kattolampun, uuden suihkuverhon ja etsimään täydellistä sohvapöytää, jolle tupareissa laskea Flirtini.

Kesätyöt loppuvat alkavalla viikolla, elämässä on taas vähän lisää aikaa olla iloinen. Opiskelut alkavat viikon päästä. Syksyllä vähän biologiaa, vähän enemmän kemiaa ja jonkun verran fysiikkaa. Aion alkaa taas jonkunasteisen liikunnan, jatkaa uintia ihanan Elisan kanssa ja jos jostain kohtuuhinnalla löydän kauniin, ostan pyörän, jolla tutkin uudet seudut ja löydän parhaat paikat.

Haen uusia töitä ja jollen saa, kevään pidän opintovapaata. Tai ainakin se on tämän hetken suunnitelma. Enää en kolmatta kevättä riko itseäni jossain kun oikeasti pitäisi elää ja oppia. Kaikki muuttuu, mutta suunnan väännän väkisin parempaan päin. Yritän puhua enemmän isälle, olla Pojalle rehellinen aina vaan ja hoitaa itseäni paremmin.

Huomenna siis vuokrasopimus, uusi tarra opiskelijakorttiin, Pojalle opiskeluvälineitä, koska opintonsa alkavat keskiviikkona ja kahvia ja pullaa. Ensi kuussa armotonta siivousta, sinuiksi tulemista, pussailua ja lukemista.

I love Helsinki

2010-08-25T23:43:00.000+03:00

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

In therapy.

2010-08-20T01:47:00.000+03:00

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

Suburban horror.

2010-08-12T00:25:00.001+03:00

Makasin jo sängyssä valmiina nukahtamaan, kun tajusin puoli tuntia sitten, että joku yrittää saada oveani auki. Jostain syystä aloin täristä pelosta, vaikka tiesin, ettei muilla kuin minulla ja Pojalla ole avainta. Ehkä siitä samaisesta syystä en uskaltanut kysyä oven läpi mistä on kyse tai jopa avata ovea ja ohjata erehtynyt oikeaan paikkaan.

Ääni loppui hetken päästä, mutta palasi taas, mikä pelotti lisää. Lopulta kuului naapurin oven aukaisu ja sulkeutuminen. Sydän hakkaa vieläkin. Oon pelkuri ja haluan jo muuttaa.

...

I was lying in bed ready to fall asleep when I realized half an hour ago that someone's trying to get my door open. For some reason I started to shake with fear even though I knew that no-one but me and the Boy have a key. Maybe because of the same reason I didn't have the guts to ask through the door what's the matter, not to even mention opening the door and guiding the mistaken to the right place.

The sound stopped in a while but came back again, which made me even more afraid. Finally there was a sound of my neighbors door opening and closing. My heart's still bounding. I'm a coward and I so want to move out already.

Lifetimes in a day.

2010-08-08T11:14:00.000+03:00

Yhteen viikonloppuun voi mahduttaa viikkoja. Yön design-hotellissa, ravintolaillallisen, vaahtokylvyn, espresson keskiyöllä Bulevardilla, ihanan aamiaisen, ankeaa tiskaamista, rantasaunan, hetken synkintä angstia ja kirkasta ymmärrystä omasta kasvusta.

Tulin katsomaan kotikotiin kissaa ennen huomisen mökkireissua (ensimmäinen oikea sellainen vuosikausiin!) ja yritän taas, koska muuta en voi, auttaa äitiä ja ymmärtää kaikkia.

...

One weekend can contain weeks. A night in a design hotel, dinner in a restaurant, bubble bath, espresso in the midnight at Bulevardi, a wonderful breakfast, mundande dishwashing, lakeside sauna, a moment of darkest angst and lucid understanding of one's own growth.

I came to my parents' place to see the cat before going to the summer cottage tomorrow (the first real trip of this kind in years!) and once again I'll try, because it's all I can do, to help my mom and understand everyone.

One step forward, two steps back.

2010-08-07T16:33:00.001+03:00

Since the lovely Bean&Crumpet make it seem so cool and I do all my showerthinking in English, I'll give it a go.

I should be a grownup, I should be okay with myself, after all that selfreflection and forgiving, I should be free of shame but I'm not.

Inside of me there's a place where I keep hurting myself. A place I go to after every mistake, every misunderstood rejection and every day of crushing selfdoubt.

I am happy. But is it true happiness if it comes through denying and hiding my darkness?

...

Koska ihanat Bean&Crumpet saavat sen näyttämään niin coolilta ja kaikki suihkuajatteluni tapahtuu englanniksi, yritän minäkin.

Minun pitäisi olla aikuinen, pitäisi olla sinut itseni kanssa, kaiken sen itsetutkiskelun ja anteeksiantamisen jälkeen pitäisi olla vapaa häpeästä, mutten ole.

Minulla on sisällä paikka, jossa edelleen jatkan itseni satuttamista. Paikka, johon mennä jokaisen virheen, jokaisen väärinkäsitetyn hylkäyksen ja jokaisen itsensä epäilyä täynnä olevan päivän jälkeen.

Minoon onnellinen. Mutta onko sellainen aitoa onnea, jonka saavuttamiseksi oma pimeys on kiellettävä ja piilotettava?

Ei näin.

2010-08-01T21:16:00.000+03:00

En oo semmonen, mitä minusta halutaan. Haluun lomallani lukea enkä poimia viinimarjoja. Jähmetyn paikoilleni, kun huudetaan. En pysty sivuuttamaan selviä yrityksiä syyllistää tai kiristää. Haluan itse päättää tai ainakin toivon, että auttamaan pyydetään, ei käsketä.

Oon ihan varma, että pystyn itse tekemään elämässäni päätökset ja selviämään virheistäni. Miten minä saan muut tajuumaan? Ylihuomenna pääsen takaisin kaupunkiin, jossa moni jo takaisin töissä ja jossa minua odottaa Heureka ja kylpyamme hotellissa, Poika ja kuohuviini.

This is all that happened.

2010-07-27T13:16:00.000+03:00

Ei ollut tarkoitus taantua teksti kuukaudessa -kirjoitteluun, mutta kevät meni jossain huumassa ja kesä tähän mennessä puistoissa, töissä ja sängyssä.

Kerrataanko:

En päässyt vieläkään kouluun. Ei jäänyt paljosta kiinni, mikä harmittaa ehkä sen verran, että kolmannella kerralla väkisin. Eniten (kuvitelkaa, eniten) harmittaa pettymys, jonka aiheutin vanhemmille.

Asuntoa ei ole löytynyt, koska ollaan elitistisiä ja (turhankin) vaativia. Ei haluta muovilattiaa eikä rumaa keittiötä. Silti halutaan se kaikki (lasitettu parveke, vaatehuone!, isot ikkunat, mieleinen postinumero) mielellään alle yhdeksällä sadalla. Plus jos joku vielä sallisi, että asuntoon saapuu etunenässä maailman paras kissa.

Oon tehnyt töitä melkein niin paljon kuin saan. Hallissa on tuskaisen kuuma, olen alkanut vihata paketteja ja syön huonosti. Mutta ensi viikosta alkaen kaksi viikkoa lomaa.

Lomalla siivoan vaatekaapin, käyn toteamassa lapsuudenkodin ja uu aa, parasta, vietän Pojan kanssa superviikonlopun ja toivon mukaan kanssa superviikon.

Koska ei halpoja lentoja Berliiniin eikä Tukholmaan, lomavaihtoehto kolme oli Helsinki ja Helsingissä Klaus K, josta huone kylpyammeella, myöhäisellä checkoutilla ja parhaalla aamiaisella. Illalla drinkeille (Crush vai American Bar!?), syömään ja elokuviin. Mielessäni minulla on uusi kesämekko ja korkkarit, Pojalla valkoinen paita. Nyt kun löytäisi ravintolan, joka sopisi.. date nightiin.

Kesä on jees. Selviän vielä tästä viikosta. En luo liikaa odotuksia lomalle.

Uaa uaah.

2010-06-30T21:46:00.002+03:00

Jännittää ihan niin kamalasti.

Jännittää kouluunpääsy, asunnonhaku ja kaikki. Haluan niin paljon, että onko se jo liikaa?

Kesä muuten tähän mennessä jees, liian vähän puistoa, liikaa töitä, mutta myös punaiset kengät, hengailua nurmikolla ja meininkiä.

Katellaan myöhemmin. Jännittää, you see.

Ei se riitä.

2010-05-30T02:39:00.000+03:00

Äääää! Mikä minuu vaivaa, etten voi olla aikuinen, että oon niin vitun epäkypsä, etten hyväksy sitä, että:

kesken juhlia on siivottava
aina on mentävä nukkumaan saman ihmisen viereen
ollakseen aikuinen on oltava omistusasunto, vauvoja ja avioliitto; elämä on sitä, mitä joku muu on päättänyt; tuntuuko se kaikki oikeasti niin hyvältä?!
ihmisille on tärkeitä omanarvontunto, omistus, uskollisuus, tavarat ja kunnia

Miksen minä voi vaan olla tavallinen, olla normaali, olla sellainen, että kaikki se on ihan okei? Että se kaikki riittää.

Oh the lies.

2010-04-08T13:49:00.000+03:00

Tsing tsing, pääsiäinen oli ja meni. Kävin kotikotona. Sieltä sai alkunsa naurettavan vimmainen ja keväälle tyypillinen halu raivata kaikki turha tavara pois pois kauas pois. Kotona siivosin vahingossa keittiön kaapeista kolme ja eteisestä yhden, vaikka oikeasti etsin vain hyllynpidikettä, jonka virkaa tällä hetkellä hoitaa vodkapullo.

Elämä on muuten ihan kauhean hyvää (huomatkaa oksymoron!), mutta minkä huomaan on tämä: ainainen tavoitteeni olla läpinäkyvä ja avoin ei toimi. Valehtelen terapiassa jatkuvasti enkä saa siitä enää juuri mitään. En tiedä, miksen pysty sanomaan ääneen, että jos kerron kuinka olen huolissani vanhemmistani ja saan vastauksesi "no ne on heidän valintojaan, sinä et niihin voi vaikuttaa, vai mitä?" haluan huutaa, että "mutta entä se miten ne niiden valinnat vaikuttaa minun päähän!!", mutta en huuda vaan tuijotan ikkunasta vastapäistä tiilitaloa ja nyökkään.

Minkä lisäksi voi hyvä luoja, en vain halua tuottaa pettymystä kenellekään. Mikä siinä on? Itse olen suurin piirtein jo hyväksynyt itseni, mutta ne muut.

I'll give it all at once.

2010-03-27T22:38:00.001+02:00

No menihän se. Loma. Oli kivaa ja välillä vähemmän. Muutettiin sisko. Tykkään muutoista, tavarasta tulee tärkeää, kaikki huomataan, aina tajutaan, että "tätä on vaan niin vitusti liikaa". Sit muuttajat menee koteihinsa ja siivoo kaappinsa. Parasta! Sit juodaan tölkki olutta ja päivitellään ja siskon miehen veljen lapset on söpöi kirkujoita, jotka tanssii ja näkee lumienkeleitä maassa.

Taas toivoin, että oltais halaajaperhe. Että olis luonnollista, jos yhtäkkiä halaisin siskoa tai äitiä saadakseni ne rauhoittumaan. Mutta ei me olla, se tuntuis väkinäiseltä, aluksi ainakin, enkä minä kestäisi jos minut työnnettäisiin pois.

Näin kanssa ala-asteajan parhaan kaverini, käytiin pizzalla ja yybersuklaisella kaakaolla. Hetkeksi iski kauhea kateus, kun menestys opinnoissa, mentor, vaihtovuosi, gradu pitkällä, kaksio keskustassa ja matka miamiin. Mutta tänään oon tajunnu, että sometimes you're behind, sometimes you're ahaid, the race is long and, in the end, it's only with yourself. Olen juuri siellä missä pitääkin, teen sitä mikä juuri nyt tuntuu siltä että pitää. Kaikki on hyvin. Melkein.

Oon huomannut, että nyt kun puhutaan yhteenmuutosta ja tollasta, oon alkanu pelkään, että meistä tulee tylsiä, urautuneita, pariskunta. Ettei käydä missään, mähistään himassa ja syödään joka päivä jauhelihaa. Mutta höpö höpö. Meillä on hauskaa, omat jutut, kippistellään jätskeillä eikä kukaan tajua ja meitä kikatuttaa. Ollaan ihan babies. Täytyy vaan treffailla enemmän.

Tänään olin yksin, siivoilin, pesin pyykkiä, unohdin avaimet sisään ja odotin ala-aulassa puoli tuntia avaimia. Onneks lainasin äitiltä eilen kympin, meni avausmaksuun, jee jee. Mutta pyykit peseytyi, lakanatkin vaihdoin, imuroin, pelasin kissan kanssa, kävin kaupassa (mikä on ihanaa lauantaisin kuuden jälkeen) ja ekaa kertaa taloyhtiön saunassa. Se oli aika huimaa. Sauna oli sopivan pieni, juuri hyvän lämpöinen ja pitkästä aikaa koin sen saunaelämyksen, jotta aaaaah, rentous.

Huomenna aion kammeta itseni puhtaista lakanoista aamulla kuntosalille (en vieläkään usko, että sanoisin noin), sitten kumoamaan liikuntavaikutus pojan kanssa donitseilla ja kahvilla. Jossain välissä luen, mutta oishan se nyt parasta lopettaa talviloma sunnuntaisiin päiväkänneihin!

Pika-angstaus

2010-03-24T01:11:00.000+02:00

Viikon loma töistä, kahden viikon loma terapiasta, remonttia isosiskon uudessa omistusasunnossa, muuttoapuna perjantaina, ikkunaremontti, kissa ikävöi kotiin maalla, minä ikävöin kissaa vieraassa kaupungissa. Loma ei alkanut ihan niinkuin piti, tuskin jatkuukaan. Asiat ärsyttää, pelottaa, huolestuttaa ja väsyttää enkä minä ole oikeanlainen.

Katellaan huomenna, kotikoti-ilta, you know.

Ih ah, lauantai kotona vaan

2010-03-13T14:21:00.000+02:00

Flunssa alkaa helpottaa ja vaikka Poika äsken olikin, että "onko nyt ok, sähän vihaat olla lauantai-iltaisin yksin?" niin hiljainen asunto, kaksinolo kissan kanssa ja edessä oleva lauantain alkuilta ja -ilta tuntuu huikeilta.

Flunssan pahin vaihe meni unella ja odotuksella ja sai aikaan järjettömän motivaatiopuuskan vahvistumisen päivä päivältä. Haluan lukea, laskea, oppia, kuntoilla. Himoitsen jo pääsyä kuntosalillekin, minä!! Ehkä ensi viikolla uskallan, onhan kuumeesta jo sillon viikko eikä sydänparka suutu.

Illemmalla aion kokeilla riisivanukkaan tekoa, jota varten ostin oikeaa kermaa vaikka ohjeessa "kalorien säästämiseksi" vaniljakastiketta. Mieluummin kaloreita kuin järjetön lista aineosia. Ulkona kuiskaileva kevät saa sekä kissa-Paavon että ihmis-Outin sekaisin ilosta ja melkein jopa energiasta.

Ehkä illalla itken yksinäisyyttäni, kokkaus epäonnistuu, rahahuolet palaa ja kemianlaskut ei onnistu, mutta juuri nyt, ihmiset, livet är söt.

Flu at full throttle + watch what you eat, honey

2010-03-09T13:53:00.000+02:00

Jeah, pää on täynnä räkää. Kauniisti sanottuna. Poskiin sattuu, hampaita kolottaa, päätä särkee, olo on uupunut. Yö oli kamala, kun en saanut henkeä ja jossain takana painoi myös syyllisyys siitä, että kaunis Poika joutuu heräämään kuudelta töihin enkä minä anna sen korinaltani nukkua. Mutta kuinka olikin silti niin ihana eikä kissapoikakaan häiriköinyt yhtään.

Sairaus ärsyttää aivan järjettömästi, koska perjantaina olisi tentti ja nyt kun luentoja ei enää ole eikä myöskään töitä ennen perjantai-iltaa, voisin viettää päiväni laskien ja lukien kirjastossa. Kuten varmaan oon joskus selittänyt, parasta ja tuloksellisinta lukuaikaa minulle on aina ollut iltapäivästä noin kello kahdesta iltakahdeksaan yhdeksään eli sinne asti kunnes kirjaston valot sammuu ja ovet lukitaan. Ideaalipäivänä tämä tarkoittaa, että saan aamulla nukkua ainakin yhdeksään, juoda kahvini rauhassa, siivoilla ja hoitaa asiat, jonka jälkeen voisin keskittyä siihen mihin pitää. Mutta kehoni sanookin ähäkutti, joten maataan nyt peiton alla sohvalla katsoen miljoonatta kertaa Sinkkuelämää ja haaveillen New Yorkista.

Keho on muutenkin ollut hankala. Olen tullut siihen tulokseen, että nuutunut olo ja ärtyneisyys eivät voi johtua muusta kuin stressistä ja huonosta ruokavaliosta. Stressiin auttaisi liikunta, ruokavalioon säännöllisyys ja Paula-vanukkaan rajoittaminen.. yhteen päivässä? Oon pitkään ollu innokas ruokapäiväkirjojen fani, joten olin aika innoissani kun pari päivää sitten löysin Kiloklubin, jossa saan kirjata syömiseni muistiin ja näen samalla, saanko tarpeeksi kuitua, tarpeeksi kasviksia ja mistä päivän energiamääräni koostuu. Nyt pitäisi vain saada hallintaan suklaanhimo (ei liiaksi, koska Fazerin sininen ja kahvi?! <3) ja tyyli aamiaisesta kahvivälipalojen kautta liian isoon päivälliseen ja iltanaposteluun.

Lienee oltava onnellinen siitä, että kamalasta fyysisestä olosta huolimatta, suunnatonta onnellisuutta aiheuttavat seuraavat: sininen taivas, jo lämmittävä aurinko, ihanin kissa, paras ihmis-Poika, kahvi, motivaatio elämään ja lukemiseen. Syönpä omenan, flunssat vihaa omenia.

Ett härligt veckoslut med comfort food

2010-03-07T20:01:00.000+02:00

Aika ihana ja hämmentävä viikonloppu.

Olin koko viikon töissä, mikä ei ollut tarkoitus, mutta kuten sanottua, raha ratkaisi. Perjantai-iltana piti Pojan kanssa jakaa pullo viiniä ja tilittää asuntohuolista ynnä muista, mutta väsymys voitti. Tosin on upeeta, että vaikka menneellä viikolla (hermot kireällä luvuista, tenteistä, laskuista, Kelasta) oon purkanut ärsyyntymistäni Poikaan, se on silti vieläkin ihanin ikinä ja osaa välillä räjäyttää melkein tajunnankin.

Lauantai kului kurkkukivun kera lukiessa vaikka kissa teki kaikkensa häiriköidäkseen. Olen varma, että ymmärsin glykolyysin, prosessin, jossa ravinnon sokeri, glukoosi, hajotetaan puryvaatiksi solun sytoplasmassa, jotta se voidaan kuljettaa mitokondrioon sitruunahapposykliin ja edelleen oksidatiiviseen fosforylaatioon. Jee jee :D Pojan kanssa lukeminen on kaksijakoista: hyvää se, että keskittymisen päästäminen herpaantumaan on vaikeampaa, koska toinen on näkemässä; toisaalta jos lukutahdit ja -tavat ei kohtaa, keskittymisen katkeaminen on lähes väistämätöntä.

Illalla mentiin syömään ja "parille oluelle". Syödessä Pojan kaverin ja tyttöystävänsä kanssa kikateltiin tyhmille homojutuille ja lapsellisille vitseille, mutta oli rentoa ja hauskaa. Join kaksi lasia punaviiniä ja olin jo ihan pätkässä. "Miks Outi on noin hyper, onks se juonu puoltoista lasia?". Ravintolasta siirryttiin baariin, jossa seuraan liittyi lisää kavereita, join hiiiiiitaaaaassstti tuopillisen ankeaa olutta. Liekö shotti Jekkua aiheuttanut sen, että minusta tuli taas kovaääninen vänkääjä, joka on eri mieltä kaikkien kanssa. Aina tappelen Pojankin kanssa kun humalassa, mikä ei ole hyvä. Hauskaa oli silti, ihmiset ympärillä on nastaa.

Yöllä heräsin kamalaan oloon ja päänsärkyyn ja melkein taas vannoin, ettei enää tunkkaisia oluthumalia. Miksei baarissa voisi saada pöytään pulloa kuohuviiniä, joka aiheuttaisi kepeän sosiaalihumalan, josta ei krapulaa?

Tänään olen ollut pää täynnä räkää, jei, flunssa, all we ever needed. Jouduin sanomaan ei Shutter Islandille, koska tenttiin luku. Vitutti. Kotiin tullessa oli kylmä ja ahdistus. Jouduin ostamaan soul foodia, kanaa, riisiä ja herneitä, lapsuuden lempiruokaa ja katsomaan viihdettä sohvalta kissa selkänojalla. Back up again. Tuulta vasten, hii-op, ensi viikolla tentit, lukua, laskuja, urheilua ja elämää.

Kicking and screaming

2010-03-04T12:09:00.001+02:00

Asunto kaipaa imurointia, lakanat vaihtoa, vuokra maksamista ynnä muuta ynnä muuta. Koska kulutin vuodet 2005-2007 sumussa, joudun maksamaan hintaa takaisin itselleni, Kelalle, kaikelle. Mutta perkele, en luovuta.

Ensi viikolla on kaksi-kolme tenttiä, riippuen vähän suhtautumistavasta, hahaa. Kaikkiin aion mennä, olkoonkin että ehkä itken niissä kaikissa. Koska en pääse tenttejä läpi ilman kirottua sitruunahappokiertoa, joka ihanassa ihmisessä ansaitsee paljon huomiota, opettelen sen väkisin.

Glykolyysin pyruvaatti muuttuu mitokondriossa asetyylikoentsyymi-A:ksi, joka reagoi oksaloasetaatin kanssa muodostaen sitraattia, joka siinä sitten kiertelee mitä kiertelee ja elektroninsiirtäjäentsyymien NAD+:n ja FAD:n avulla tuottaa aina välillä muunmuassa ATP:ta. Onhan tuossa läsnä myös sukkinaatti, fumaraatti, malaatti ynnä muita mukavia juttuja. Voiko jumalauta olla mitään hauskempaa? Olkaa kiltit ja huomioikaa sarkasmi.

Töissä eilen menin kysymään, josko saan tulla töihin huomennakin, vaikka noin kolme tuntia sitten olin hymyillen huokaissut, että "mulla on huomenna vapaapäivä". Mutta kun uni ei joka ilta tule silmään miettiessä rahaa, Kela hengittää niskaan eikä pitkään aikaan ole ollut varaa ostaa tomaatteja, koska minulle vain suomalaisia, epäekologisia talvitomskuja.

Eilen fysiikan aamuluennolla nukahdin. Ei se mitään, koska mietin myös, että jos olen näin väsynyt, jos näin hilkulla seota kaikkien vaatimusten alla, onko tämä oikeasti sitä mitä haluan? Ja se on. On oltava, koska en kuollakseni keksi mitään, mitä tekisin mieluummin. Epäonnistuminen ei vaan voi olla vaihtoehto, on taisteltava näiden kuukausien läpi, nukkua ehtii.. joululomalla.

Eilen hinnoitellessani töissä naurettavan kokoisia paketteja, Green Day vinkui korvanappiin, jotta "Does the pain weigh out the pride?" ja mie vastasin, että ei vielä. Vielä en nöyrry pyytämään rahaa vanhemmilta ja vielä en nöyrry myöntämään, etteikö minusta olisi tähän.

Turn your world around!

2010-02-27T14:20:00.001+02:00

Haluun ulkomaille! Berliiniin, New Yorkiin, Kööpenhaminaan! Haluun puulattian! Puhtaat lakanat, kapeamman vyötärön, enemmän hameita, kevään ja punaiset kynnet! VAPUN! Haluun tanssimaan! Haluun käyttää enemmän korkokenkiä, miksei lumi jo sula!

Perjantaiyön angstin jälkeen oon siinä uuahh, iiiaahh -fiiliksessä, jotta kaikki on mahdollista, halataan hei maailman kanssa, pussaillaan suojatiellä ja juodaan pannullinen liian vahvaa kahvia! Tänä iltana Poika tekee mulle liharuokaa (jea, manly man, eilen se osti ison lapion!) ja mie aion laittaa itseni tytön näköiseksi ja lakata kynnet. Bean&Crumpet oli eilen treffeillä ja sen innoittamana aion minäkin tuua elämään suloista romantiikkaa. Meidät tuntien ilta päättyy kasaan tiskejä ja pariin tyhjään punkkupulloon. Mutta onko parempaa!?

Maybe the diamonds are not for everyone.

2010-02-27T02:55:00.001+02:00

(Joo ei, Sunrise Avenue on aika paskaa. Sori.)

Mikä siinä on, että taas päätään nostaa levoton Outi, se joka kaipaa draamaa, nopeutta, vaarallisia tilanteita ja suuria traagisia tunteita. Onko se sitoutumiskammoa yhteenmuuton edessä, tulevaisuudenpelkoa, tylsistymistä vai mitä.

Tänään terapiassa puhuttiin siitä, miksi lähes kirjaimellisesti nukun onneni ohi. Onko kodin ulkopuolinen maailma vaarallinen, eikö minulla (muka! vieläkään?!) ole tarpeeksi haasteita, olenko vain perinteinen vastuunpakoilija alisuoriutuja, onko tämä passiivisuutta, jolla sankarillisesti ratkaisen ongelmani: ongelmat ratkeaa kun niitä ei kohtaa? Yeah right. Omia heikkouksiaan on tuskallista miettiä, terapeutti oli tosi innoissaan.

Elämä on hyvää, Rammstein parempaa.

2010-02-25T21:47:00.000+02:00

Uujea. Tämä päivä. Aurinko paisto, ikkunan lumikasa humahti alas, parkkipaikka on vihdoin (!) lanattu, sain pullakahvit. Miinuksina sain parkkisakon (oma moka, oma moka, mutta jumalauta!), asumisasia aiheuttaa päänvaivaa ja huomisen Suomi-USA tulee samaan aikaan, kun mie oon Tavastialla katsomassa Cult of Lunaa ja poika jatkaa Ulveriin Nosturiin. En siis saa urheiluhenkistä perjantai-iltaa oluella, mutta oisko joku taiteellinen lauantai-ilta punkulla?

Rammsteinhan oli jotain muuta. Kuten New Yorkista ja muista ihkuista asioista, on mahtavista keikoistakin vaikea kertoa jälkikäteen. Melkein en lähteny tonne, koska buu, ärsyttävä Pussy -biisi, typerää hypetystä, blah blah. Mutta Poika osti lipun kuitenkin ja siellä mie sit istuin ylhäällä takakaarteessa ja sitte tulta, katosta roikkuvia nukkeja lasersilmineen, hottis Richard täydellisine skitansoittoasentoineen, Pojan käsi hiplaamassa miun niskaa, Engel, tulisade Flaken päälle, lisää tulta, lämpöä ja hyvä meininki. Rammstein on semmonen, josta tykkään enemmän koko ajan, ennen ei sytyttäny ollenkaan niin paljon, mutta sitten kun selvitti ja ymmärsi paremmin sanat ja varsinkin kun näki meiningin, on tunnelma ollu ihan eri. Niinkuin parhaat bändit aina, Rammstein puhuu miulle. Sanoillaan, jotka on välillä ihan out of this world väkivallan, sadomasokismin ynnä muun eläimellisen kanssa, bändi saa aikaan mielenkiintoisia reaktioita ja tuntemuksia sekä saa miettimään ja analysoimaan itseä.

Voi luoja, musiikki on mahtavaa!

Äsken olin kans siskon uudessa asunnossa raapimassa tapettia pois äitin, toisen siskon ja siskon miehen kanssa. Kulosaari näytti juuri siltä kuin olin kuvitellut, mutta remonttihommat on upeita! Fyysinen työ, jossa tulokset näkee heti, on vaan parasta ja saa minut elementtiini, jossa olen tyyni, tehokas ja heitän läppää, mikä auttaa muita pysymään rennompina. Jei minä \o/

Nyt keitän iltasumpit. Huomenna on perjantai ja elämä tuntuis olevan ihan jees hallinnassa.

Pikaisesti, moi!

2010-02-22T16:41:00.000+02:00

Tsing tsing, kahvia ja pullaa, illalla Rammstein. <3

Tänään heräsin seiskalta, ruotsipeli olikin tylsä pettymys, nukuin vähän lisää, laskeskelin, tiskailin ja nyt venyn siistin asunnon sohvalla kahvimukin kanssa. Ihan hyvää elämää taas hetki. Jutellaan keikasta senare.

I don't wanna save my soul now, I just wanna lose control.

2010-02-20T23:55:00.000+02:00

Ois sit lauantai. Jos oisin sellainen sosiaalinen, millaisesta välillä angsteissani haaveilen, oisin kutsunu kaikki drinkeille, skumpalle, chillaan ja kuunteleen Sharon Jonesii. Sen sijaan tiskailen himassa, saatan kohta bygää Cosmon, koska ostin Mixtecin karpalomehua, jota kerran töissä hajosi laatikollinen. Vitutti.

Pojan piti tulla yöks, mutta nyt on kamunsa kanssa "vielä yksillä", mikä on ihan jees, mutta myönnän mie että vähän oon kateellinen. Ois kivaa mennä baariin, vaikka alkoholia ei oo tehny mieli aikapäiviin. Flunssaa pukkaa, huomenna ois perheen kahvikestitys (leivon pullaa, yeah!) eikä oo just yhtään rahaa. Kela perii kolikkojaan takasin, ykskin tuoppi liikaa voi ehkä kaataa talouden, typerää elämää. Bläh.

Mut ihan jees menoo on ollu muuten. Tänään käytiin bongaamassa ihkun kamuni kanssa Ikeasta sille sohvapöytä ja vähän siellä kuljeksiessani haaveilin minun ja Pojan yhteisasunnosta, joka ehkä jossain vaiheessa kevättä (shhh, salaisuus vielä). 15-vuotias punkkari-Outi ois kirkunu kauhusta, että 25-vuotias Outi kävelee H&M:ltä ostetuissa sukissaan Ikeassa, jonne yksityisautoili ja haaveilee yhteisasumisesta jonkun pojan kanssa.

ps. Kuunnelkaahan ihmisen Devinin Projectin Addicted -älpymii, hyvää kamaa.

"Ootte niin söpöi!"

2010-02-18T15:29:00.000+02:00

Okei okei. Mulla tänään synttärit. Jee! Mutta kuitenkin, maailman paras ihmispoika tuli työmatkallaan yllätyksenä tänne tuoden pitkänpitkän, tummanpunaisen ruusun ja sortimentin konvehteja. Olin hädin tuskin päässyt vielä sängystä ylös (no, siirtynyt sohvalle peiton alle, syönyt juhla-aamiaisena jälkiuunipaloja, kahvia ja jugurttimyslimansikkabanaanimössöä ja halaillut maailman parhaan kissapojan kanssa) kun se tulee avaimillaan sisään ja minä menen lötköksi.

Sen jälkeen olen saanut tiskattua, imuroitua, käytyä kaupassa ja vähän jopa luettua. Kohta lähden töihin ja ekan kerran tällä viikolla aion olla siellä koko päivän iloinen. Hyvä meininki, people, hyvä meininki.

Nyt kun sais vielä viikonlopun juhlakondikseen ja alkavan flunssan laantumaan.

Tämmöstä.

2010-02-18T12:48:00.004+02:00

Alkuvuosi on ollu hankala. Olo on ollut huono, sairas, itkuinen ja välillä maailman paras. Käyn fysiikan luennoilla, lasken kemiaa, yritän kaikkeni ymmärtääkseni soluhengityksen sitruunahappokiertoa vaikken edes tiedä tarvitaanko sitä mihinkään nyt. Haluan vain tietää kaiken, olla paras.

Toisaalta kanssa tiskaan, muistan syödä, kahvipaketit kuluu turhan nopeasti, yritän suunnitella synttärikahveja, lasken kuinka paljon rahaa on jäljellä, kuinka paljon tulossa, imuroin ja makaan sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa, joka saa minut itkemään, haluamaan lääketiedettä (tiedän! ei realistista, ylitunteellista, crap) ja elämää ihmisenä. Elämä tapahtuu koko ajan, mutta ei ihan vielä synestesiaa. Minä en liiku samaan tahtiin kuin elämäni, en ihan vielä, mutta yritän koko ajan enemmän.

Oy vey, I'm back.

2010-02-03T13:26:00.000+02:00

On kyse järjestyksen ja kaaoksen tasapainosta, rituaaleista, rohkeudesta, neuvokkuudesta ja jaksamisesta.

On turhaa vinkua, että 15 tuntia viikossa typerässä hallissa hitaiden, rumien, tyhmien ihmisten kanssa tappaa minut, koska en voi lopettaakaan sitä. Se antoi minulle New Yorkin, mahdollisuuden yrittää haave numero kakkosta, kirjahyllyn täyteen kirjoja ja jokaisen kauden suosikki-tvsarjoja.

Tiedän, että olen kauhuissani, että pommiin nukkumiseni, sohvalla makaamiseni, onnettomat iltani ovat seurausta siitä, että pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja kaikille muille. Ja kamalin pettymys itselleni olisi jos tekisin kaikkeni enkä silti onnistuisi. Silloin on helpointa ja typerintä olla tekemättä kaikkeaan.

Mutta minä teen sen mihin kykenen. Jos tänään tuntuu pahalta, luotan siihen, että huomenna enää ei. Luen ja lasken joka päivä, mutta en edes yritä saavuttaa seitsemän tunnin kirjastomaratoneja. Yritän muistaa tiskata säännöllisesti, pitää hallinnassa laskut ja pyykkäyksen. Aion käydä kuntosalilla ensimmäisen kerran itsenäisesti viimeistään ensi viikolla ja jatkaa pyrkimistä siihen, että jonkun päivän aikana en myöhästy kertaakaan enkä kerro ainuttakaan valkoista valhetta. Mukaan lukien vastauksen "ei mitään" kysymykseen "mitä kuuluu?".

Joskus viime viikolla kävin taas lähiöpubissa kahden työkaverini kanssa ja tunsin olevani way outside. Minua ei nähdä, koska en näytä itseäni. Se oli vähän niinkuin night of revelations. Tiedän millainen haluan olla, millainen en. Tykkään itsestäni eikä minun tarvitse saada kaikkia tykkäämään minusta, koska tärkeät ihmiset näkee minut jo.

Ulottuvillani on kaikki mitä tänä keväänä tarvitaan. Tarvitaan vain rohkeutta ja sisua pitää pää ja pelko kurissa.

Back on the Surface.

2009-12-29T23:16:00.001+02:00

No okei okei. Kunhan täältä pääsen, teen kaikkeni, jotta saan aikaan sellaisia päiviä ja sellaista elämää, ettei aiemman postauksen kaltaiseen itsesääliin ole aihetta.

Lupaan lupaan.

Vittu saatana.

2009-12-29T22:17:00.000+02:00

Minä en kuulu mihinkään, en tähän perheeseen, en mihinkään piiriin tuolla ulkopuolella. Kotoa en pääse edes lähtemään. Tänään piti lähteä puoli viiden junalla iltapäivällä. No kolmelta iski flunssainen olo, heikotus ja typerä olo. Kello oli yhtäkkiä viis. Sitten siivottiin, syötiin, pelattiin tylsää Menolippua (toiseksi viimeinen viidestä, sakki naureskelee sille, että oon huono häviäjä, mutta se aiheuttaa niin paljon mielipahaa, että kohta lopetan kaiken pelaamisen oikeasti), käytiin saunassa ja sitten kerrotaan, että ethän sinä vielä. Mene kun on valoisaa. Ole vielä yö. Aamulla saat seuraa.

Ja toisessa kaupungissa, ei minun kotikaupungissa, Poika pyytää tulemaan sinne koska viimeksi on nähty lauantaiaamuna. Mutta minä en jaksa tätä ikuista reissaamista. Nyt pitäisi kissa jättää tänne, koska uudenvuodenaatto ja pelottavat raketit, mutta milloin tulen hakemaan? En jaksa junailla, vielä vähemmän ajaa autolla. Minä en jaksais uutena vuotena tehdä mitään, istua sohvalla, juoda vähän kuohuviiniä ja chillaa.

Huomenaamulla vihdoin ja viimein Helsinkiin. Kissan kanssa tai ilman. Kaveri saa kertoa ihanat uutisensa ja nään Pojan. Pelkään että joko vain nukun tai itken kun nään sen.

It's all unraveling.

2009-12-27T19:41:00.001+02:00

Well you can hide a lot about yourself,
But honey, what're you gonna do?
And you can sleep in a coffin,
But the past ain't through with you. (My Chemical Romance: Kill All Your Friends)

Lapsena ja teininä kamalin lause koskaan oli, että "totuus tulee ilmi", koska se tarkoitti, että jonain päivänä kaikki pahat teot, jokainen väärä ajatus ja kaduttava valinta tulisivat esiin, paljastuisi niille, joiden en halua tietävän.

Ja välillä oon varma, että minun isä ja sisko näkee minun läpi. Epäilevät, että salaan osan elämästäni ja ovat oikeassa. Kun olin teini, olin varma, että isäni luki päiväkirjaani. Typerät geneeriset lukot. Nyt jouduin ihmeelliseen ristikuulusteluun aiheesta "tunnetko sä tän kirjailijan? mistä tunnet, kuinka hyvin, kuka se on!" kun kirjan omistuskirjoitukseen oli piirretty sydän.

En minä tiedä, miksi koen tarvetta salailla tai peitellä tekojani, miksi olen niin huolissani siitä millaisena perheeni minut näkee. Liekö niin, että tiettyjä asioita kohtaan syntyy häpeä jossain kasvamisen vaiheessa? Siitä samasta syystäkö en ikinä voisi suudella poikaa vanhempieni edessä, siksikö poikaystävän tuominen kotiin on aina ollut niin mahdotonta? Siksikö tietyistä asioista puhuminen on tabu? Miksi? Kuka sen häpeänkierteen on aloittanut?

Voinko minä ikinä avoimesti olla minä, jos häpeän suurta osaa itsestäni?

People run in circles.

2009-12-26T23:43:00.000+02:00

Oon kotikotona. Kolmatta päivää, eka päivä ilman Poikaa. Taidan vähän hajota. Life feels overwhelming. Tuntuu siltä, ettei kukaan perheenjäsenistäni ymmärrä kuka tai millainen olen, siltä että koko ajan vajoan syvemmälle siihen omituiseen toivottomuuteen ja levottomuuteen, jolloin niin paljon haluaisin asioiden tapahtuvan, mutta olen niin kauhuissani etten pysty.

Elämä pitäisi järjestää uudelleen ihan kokonaan, priorisoida tavoitteet, laskea käytettävissä olevat raha- ja energivarat, mutten minä jaksa. Enkä voi antaa toisenkin kevään kaatua siihen, että minua pelottaa epäonnistuminen ja turvattomuus tai vain siihen, että aamulla väsyttää liikaa.

Tämä kaikki täällä, jokainen huoli ja murhe, joita minä en viidessätoista vuodessa ole saanut ratkaistua, on pystyttävä viimein jättämään taakse. On lakattava elämästä elämää niinkuin he haluavat ja harpottava isommin askelin kohti päämäärää. On lakattava odottamasta ja hokemasta, että jossain on se Outi, joka herää aamulla aikaisin, menee kirjastoon, syö normaalisti, liikkuu tarpeeksi eikä itke menetettyjä päiviä ja ihmisiä; se Outi on kaivettava esiin. Annan aikaa vuoden loppuun.

Don't become unfocused, Randy.

2009-12-16T00:48:00.000+02:00

God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.

Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.

Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.

Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!

Heyy yaaaa.

2009-12-03T15:13:00.000+02:00

No joo, ihmiset, crisis averted hetkeksi taas. Hengaan Pojan hiljaisessa asunnossa, mietin suuria ja luen biologiaa. Huomenna syksyn viimeinen tentti, uusintoja sitten tammikuussa.

Minä olen älykäs, alan olla siitä melkein varma, osaan mitä haluan, jos vain haluan, koska jos en halua, en myöskään tee millekään mitään enkä varmasti kiinnostu mistään. Minä voisin olla erinomainen. On vain hyväksyttävä ero humanismin ja luonnontieteiden välillä, maalaisjärki ei riitä, on oikeasti opittava. Hyväksyttävä, että humanistina voi myös haluta kovaa tiedettä ja tehtävä sitten töitä. Muistettava, että tapahtuu mitä tapahtuu, lopullista on vain se yksi.

Full of angst.

2009-12-03T09:23:00.001+02:00

Minulla on toista päivää jaksoittain pintaan nouseva angstipaniikkistressikohtaus, joka ilmenee sumuisena päänä, kalvavana tunteena mahassa ja huimauksena. Jälleen kerran olen matkalla johonkin enkä ole varma, olenko sittenkään miettinyt loppuun asti.

Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.

Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.

Rushing through life.

2009-12-01T16:18:00.000+02:00

Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?

Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.

Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?

Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?

Unipää

2009-11-22T01:09:00.000+02:00

Oishan mulla asiaa, viikonloppu alkoi kemian tentin uusinnasta, jatkui pikakahvin ja Pojan kautta junalla vanhempien luo, sieltä edelleen Tampereelle Eepon luo, saunaan, synkkään metsään, katastrofileffaan, takaisin kotiin, uudestaan saunaan ja sitten tähän. Olen hipsinyt ja hiipinyt hiljaa kun äiti ja sisko on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Koko viikonlopun on vaivannut väsymys, ilmeisesti stressinpurkautumisesta taas, pieni levottomuus, vaiheittainen angstaaminen ja päänsärky.

Kerron varmaan lisää, mutta en nyt, koska aion nukkua. Rakastan kaikkea nukkumisessa, tehäänks lista, katotaan monta keksin?

Se kun tyyny on just oikein, patja minulle muotoutunut ja peitto vilpoisa, mutta lämmin samaan aikaan.
Kun joka paikkaan sattuu väsymyksestä ja pääsee sänkyyn ja saa vaan huokaisten nukahtaa.
Se kun päivän ja illan kivut, säryt ja osa suruista katoaa nukkumalla.
Se kun yöllä herää, käy juomassa, vessassa, katsomassa parvekkeelta kun auto palaa parkkipaikalla, ja saa sitten palata vielä lämpöiseen, pehmeäksi nukuttuun sänkyyn.
Se kun oon selkä siihen päin ja Poika ottaa kainaloon ja jokainen muoto menee oikein ja tulee lämmin muttei kuuma.
Kun tajuaa, että aamulla ei tarvitse herätä ennen aurinkoa.
Kun on juuri nukahtamassa ja säpsähtää, rennoksi, hereille, mitä lie, mutta sen jälkeen zuuuuum, pehmeästi uneen.
Puhtaat lakanat!!
Kun herää noin kello puoli kahdeksan sunnuntaiaamuna (puhtaissa lakanoissa, puhtaassa asunnossa), kissa katsoo sillai, että "ei hei herätä vielä", ulkona kuuluu sadetta, voi kääntää tyynystä viileän puolen ja jatkaa hyviä unia.
Hyvät, jännittävät, kauniit, sulokkaat, ihmeelliset, erikoiset unet.

Saisko kymmenen tällä erää riittää ja ilmaista tarpeeksi kuolematonta rakkauttani tätä usein aliarvioitua, unohdettua, vähän paheksuttuakin taiteenmuotoa ja aamu-unisuutta ja uaa uaa, ihanaa unta kohtaan. Haluisin uuden sänkyn. Semmosen hyvän. Mut ihan ko ois rahaa. Alan nukkuun just. Palaillaan.

The fragile kingdom fall.

2009-11-17T14:55:00.000+02:00

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Fuck ice but praise the rollercoaster of my moods.

2009-11-05T09:11:00.000+02:00

Älkää nyt tajutko väärin, talvi on tavallaan kauheen jees, mutta yhyyy-yy, herätä nyt aamulla pimeässä, jättää pehmoinen sänky ja lämpöinen poika ja lähteä tarpomaan koroilla johonkin jäälumisohjoon, ottaa vastaan naurettava jäätävä typerä vastatuuli, tiedättekö sillai että kaula-aukossa on just joku pieni kohta, josta tulee sisään. Aina tämän unohtaa, että talvi on tällasta puolittaista talvea, ihmeellistä jäistä hölmöyttä. Ja jotkut vielä kehtaa pelleillä lämpöaaltojen toivomisesta, muutaman vuoden päästä on varmaan vieläkin paskempaa. Ja kun bussissa on niin kuuma, että melkein nukahtaa! Ja tulee hiki. Sitten astut ulos ja tulee kylmä.

Mutta ou mai. Biotieteiden perusteet: biokemia, perinnöllisyystiede, mikrobiologia. Harvoin täällä silmät valuu kiinni niinkuin kemian perusteissa. Solut on ihan käsittämätöntä kamaa. Nytkin mulle luennoi villagepeopleviiksinen ruskeatakkinen mies käsiään huitoen solujen perusrakenteesta, i'm in luuuuuuv.

Eilen vänkäsin itselleni vapaapäivän töistä, siivosin työpöydän ja järkkäsin paperit ja kirjat. Lukeminen ei enää käy vasemmalla kädellä, toivottavasti ehdin tehdä korjausliikkeen niin, että viikon päästä pääsen välitentistä läpi, enkä taas vaivu synkkyyteen ja epätoivoon.

Tänään pääsen lounaalle Pojan kanssa, elättelen toivoa menestyksekkäästä lukemisesta ja illalla pääsen kotiin, missä kissaherra Paavo, Muodin huipulle ja *fingers grossed* uusin Glamour postilaatikossa.

Lying is another way of hoping it will go away.

2009-10-29T14:34:00.000+02:00

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

2009-10-04T15:17:00.002+03:00

Uuh la laa, elämäni on laiskaa ja energiatonta. Nukuin about 13 tuntia, heräsin, siirryin peittoni kanssa sohvalle, kissa siirtyi omasta pedistään kylkeni ja sohvan väliin nukkumaan ja tässä olen vieläkin.

En kai mie oo lopun elämääni tällanen?

Tässon mun lista. Siivoa (vie lehdet, tiskaa, pese jääkaappi, lattiakaivo, lattiat, imuroi, pese pyykkiä). Hävitä kaikki turha kama, tavara tekee onnettomaksi. Lue kemiaa. Kirjoita luentopäiväkirjoja. Pussaile. Tee suunnitelma (milloin fysiikka, milloin laskemista, milloin pääsykoekirjaa, mitä ensi keväänä?). Tiskaa vähän lisää, koska se nyt ei lopu koskaan. Toteuta suunnitelma.

I'll be whole again.

2009-10-03T19:20:00.000+03:00

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.

Don't kid yourself.

2009-09-26T19:14:00.000+03:00

Yks päivä tajusin bussissa, että blogi, muistikirjat, kaikennäköinen kirjoittaminen on jäänyt kokonaan. Tuntuu, etten tee yhtään mitään muuta, kun nukun, käyn kaupassa, makaan sohvalla (hankin uuden sohvan himasta maalta, pehmeä kuin.. pehmeä sohva!), nukun vähän lisää, juttelen jotain outoa terapiassa, käyn töissä ja hengaan Pojan kanssa, mikä on tällä hetkellä parasta ikinä. Olen levoton, hermostunut ja huolestunut, enkä oo ihan varma jotta miksi. Tuntuu kans vähän, että en enää edes osaa kirjoittaa, joten pistetäänkö people ihan ajatuksenvirtaa vaan ja ollaan armollisia.

Oon opiskellut kemiaa ja käännöstieteitä. Kemia tuntuu omemmalta kuin kieli, mikä on vähän ihmeellistä. Luennoilla istuminen on vieläkin vaikeaa, hermo menee kun ihmiset supisee, aamulla silmät ei vaan pysy auki kello 08:37 ja kemiaa pitäisi laskea eikä kuunnella. Lukemisessa olen jäljessä, koska kaikki hölmöt arkijutut, se nukkuminen, matkaaminen paikasta a paikan b kautta paikkaan c ja tommoset vie niin paljon aikaa. Tarvitsisin suunnitelman, mutta myös jotain muuta. Semmosta, mikä poistaisi tämän turhauttavan sumun päästä, antaisi vähän enemmän lankoja käteen ja rauhoittaisi mielen.

Elokuun lopussa päätin jotain, että pesen pyykkiä vähintään kerran viikossa, lopetan valehtelun ja alan käydä ajoissa nukkumaan. Joo. Ei toimi. Terapeuttini mielestä valehtelen eniten itelleni, mikä kuulostaa tosi dramaattiselta. Siitä puheenollen, muutama viikko sitten puhuttiin 14 vuoden takaisesta koulupelostani ja sen vaikutuksista mikä tuntui jo melkein breakthroughlta. Onko mahdollista, että yritin kääntää vanhempieni huomion omista jutuistaan minuun, kehitin ongelman, koska lapset hallitsevat huomiohakuisuuden, mutta suunnitelma vähän ehkä epäonnistuikin, tunsinkin vain olevani huge disappointment vanhemmilleni ja koko perheelleni? Haluaisin muistaa, mitä ajattelin silloin. Että oikeastiko koin, etten pystynyt olemaan sitä mitä minulta odotettiin, enkä pysty vieläkään? Että tyytymättömyyteeni itseeni nyt johtuukin siitä, etten 10-vuotiaana ollut reipas, sosiaalinen ja itsenäinen? Hmmh. Jos tämän soul searchingin tuloksena selviää, että kaikki ongelmani ovat johtuneet miellyttämisenhalusta, huonosta itsetunnosta, halusta muuttaa itseni sellaiseksi kuin luulen muiden haluavan minun olevan, niin.. voi jumalauta. Minä kun luulin, että olen ihan ylpeästi minä, vähän ulkopuolinen ja outo, mutta mahtava enkä paljoa välitä mitä minusta ajatellaan.

No joo, nyt on lauantai-ilta, kello on seitsemän, makaan Pojan sohvalla kun se tiskaa ja tekee kohta pizzaa. On samaan aikaan tosi hyvä ja kotoinen, mutta tavallaan inha olo. En halua alkaa synkisteleen. Tiistai-iltapäivänä metsästäessäni hyvää lounasta, soittimessa soi Musen Blackout, jonka sanat sillai, you know.. "kosketti mua". Be inspired, babies, I just might be back. Tulipahan outo postaus.

Don't kid yourself
And don't fool yourself.
This love's too good to last,
And I'm too old to change.

Don't grow up too fast
And don't embrace the past.
This life's too good to last,
And I'm too young to care.

Don't kid yourself
And don't fool yourself.
This life could be the last
And you're too young to see. (Muse: Blackout)

In the end it's right.

2009-08-27T23:41:00.000+03:00

So make the best of this test and don't ask why.
It's not a question, but a lesson learned in time. (Green Day: Good Riddance)

Äiti on kylässä, ollut jo eilisestä asti. Onhan se jees, kun kotiin tullessa on keitetty kahvia, tiskattu ja imuroitu, mutta en mä tiiä.

Angstia ja vähän ahdistusta on ollut viime päivinä. Koko viikon itse asiassa. Oon huolissani vanhemmista, kissasta (laihtunut taas) ja kaverikin kertoi mystisistä oireista. Viime yönä näin jotain painajaista aiheesta. Oispa kaikki hyvin kaikilla.

Mutta! Kun keskiviikkona seitsemältä aamulla ajelin takas kotiin vietyäni Pojan töihin tajusin, että perspektiiviä, Outiseni. Isossa mittakaavassa tämä vuosi kaikkine talousongelmineen ja uuden oppimisineen on pientä, ensi syksy aamuheräämisineen ja epävarmuuksineen on pientä myös, jos sillä pääsen minne haluan. Tänään kun töissä vitutti muiden ihmisten laiskuus kunnolla, pääsin takaisin flouhun ajattelemalla, että palkka tuntuu paremmalta kun sen eteen joutuu oikeasti tekemään töitä ja ehkä vähän jopa kärsimään, sanoi muut mitä vaan. On pidettävä mielessä the big picture mutta elettävä päivä kerrallaan. Tough one.

Huomenna on perjantai, saan hengailla pitkästä aikaa vähän Pojan kanssa ja saattaapi olla että tulee ihan mahtis päivä. Nähää.

Still not satisfied.

2009-08-25T00:38:00.000+03:00

En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.

En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.

Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?

Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.

Stop the madness.

2009-08-17T01:05:00.000+03:00

Puuh. Loma on ohi. Paluu arkeen lie aika raaka, mutta tulee tarpeeseen. Loma on sisältänyt laiskottelua, ihan hiukkasen liikaa alkoholia ja epä-älyllistä hengailua.

Terapia alkoi kesätauon jälkeen ja tuntui typerältä. En jaksais enää puhua. Puolentoista viikon päästä psykologian tentti, johon on pakko vain selviytyä. Haluan aloittaa urheilun, syödä terveellisemmin (mihin kaikki vihannekset on hävinny mun jääkaapista?!) ja liikkua ulos asunnosta, ulos ja ympäri. Haluun lakata olemasta väsähtänyt.

Kolmen viikon päästä alkaa koulu ja valmistautuminen ensi kevääseen. Tajuan, että olen mestari suunnittelemaan, tekemään listoja ja so on, mutta nyt on vaan vähän ryhdistäydyttävä konkreettisesti, alettava pestä pyykkiä säännölliseti, lukea, tiskata ja mennä ajoissa nukkumaan.

Get the fuck out of my way.

2009-08-15T01:19:00.000+03:00

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Loma vol. 2

2009-08-08T22:49:00.000+03:00

Koska mulla on loma, oon saavuttanut melkein katarttisen rentouden (mitä nyt välillä äksyilen, narskutan hampaita nukuessani tai stressaan lomasta) enkä oo jaksanu päivitellä, mutta sen voin kertoa, että osa tavoitteista on saavutettu.

Jo muutama humala, isompi ja pienempi. Yksi viinipullo johti yökävelyyn Pojan kanssa ja puhui vaaristaan ja minä aloin itkeä mummuani ja olin sillai, että tuo tajuaa. Toinen tanssahteluun Sharon Jonesin kanssa ja tämänpäiväinen kuohuviini höyhenenkevyeen salonkihumalaan.
Kävin poimimassa pari ämpäriä mansikoita ja pellolla juttelin äitin ja siskon kanssa lapsuudesta ja miten minusta tuli tällanen, mutta siskoista tollasia. Sit leikkelin mansikat varteiks ja pakastin. Osa talvesta vähintään on pelastettu.
Tukholma tulossa ens keskiviikkona, sieltä pojalle puku (uuuuh!) ja mulle alusvaatteita. Reilu jako.
Vielä en oo imuroinu, tiskannu kylläkin, tai pessy mitään, en edes pyykkiä. Aika on mennyt maalla ja Pojolla. Ehkä huomenna.
Tänään oli 25 astetta lämmintä ja mie pääsin mekossa niitylle makaan iltapäivällä kun ei ihan niin paljon porottanu. Peiton päällä sain suklaakakkua, kahvia, kuohuviintä, mansikoita, viinirypäleitä ja chilliä aikaa ihanan Pojon kanssa. Seurattiin kans ihmeellisen vähän epäsuhdan näkösen pariskunnan keskustelua. Asennot tytöllä ja pojalla muuttu vähemmän kiusallisiks ja jännittyneiks mitä enemmän aikaa kului.
Ei olla nukuttu viiteen iltapäivällä, mutta aika paljon kuitenkin. Nukkuminen on melkein ihaninta.
Ei vielä leffaa (Antichrist, Public Enemies, Kaappaus metrossa ja tollasia nyt ainakin), en oo nähny paljonkaan ihmisiä ja sukat, ei lomalla sellasia ajatella!

Vielä viikko jäljellä!

Our lives on holiday.

2009-08-01T00:52:00.000+03:00

No niin people, mulla alko toinen lomajakso, kaksi viikkoa. Kauheet paineet.

Töissä on ollu tosi tylsää ja ankeeta, joka toinen viikko on aina vähän sellasta kun toinen kierto on illassa, jossa minä aina ja nii, you know. Ja pakko on silti ajatella, että lisää töitä kamoon, haluun rahaa, kaikki maksaa liikaa enkä tiedä mihin ne kaikki menee. Elämä ei ihan oo ollu hallinnassa tällä viikolla, ainoat saavutukset suurenmoisen työpanokset lisäksi oli pyykinpesu, vaatekaapin siivous ja vuokrasopimuksen jatkoaikahakemus.

(Mulle on soiteltu että kuuluuko kerroksestani meteliä, oon sanonu että wooot, ei ollenkaan, ja nyt epäilen että se oon minä. Elämäni tapahtuu pääasiassa aikajaksoilla 13-16 ja 23-3. Enhän mä ees metelöi, katon vähän gilmoren tyttöjä oisin, kuuntelen Placeboo, keittelen kahvia ja vähä kommunikoin eri tavoin Pojan kans, eikö ihminen saa edes elää!?)

Lomasuunnitelma on seuraava:

Humala, punaviinillä, oluella, shoteilla, millä tahansa, mutta humala. Sellainen, ettei voi kävellä suoraan, että kaikki, jopa selvä minä paheksuu, päässä pyörii, aamulla on huono olo, juttelee asioita joista ei olisi uskonut ikinä puhuvansa ja taksiin menee liikaa rahaa, jota ei ole. Juuri sellainen, että kyllä, minulla on loma ja olen rehellisesti rappiolla.
Jotenkin metsästä on saatava vadelmia ja mustikoita talveksi, onko vielä mansikoita? Jotenkin on vältettävä metsän hyttyset, (hirvikärpäset?!), hiki, perheenjäsenet ja kaikki se. Katellaan miten käy
Tukholmanmatka Pojan kanssa toisen lomaviikon lopulla. Pääsen Topshopiin ja Agent Provocateuriin! Otan mukaan luottokortin ja relaksoituneen Pojon! \o/
Pesen lattiakaivon, kissan laatikon ja imuroin ainakin kahdesti. Kaikki ikävät työt, teen ne lomalla, kreisiä.
Jonain päivänä ois tsiidee mennä mekossa makaan puistoon jos paistais aurinko. Vois juua kahvia, syyä jätskiä ja jotain hyvää, ehkä pikkusen viintä muovimukista.
Useana päivänä aion nukkua toisen kainalossa sen kädelle kuolaten (noloutta!) ainakin viiteen asti iltapäivällä.
Voisin käydä kans leffassa, nähä muutamaa kaveria jos vapaita ja ostaa uusia sukkia.

Eipä siinä sitte muuta. Katotaan miten käy. Luen muuten Adele Parksin Playing Away:ta, jonka sain joskus jonkun muotilehden mukana. Tosi kepeää, yllättävän hyvin kirjoitettua ja saa minut töissä ihan niinku.. hot and bothered. Ihkuu, pakko ehkä mennä hakemaan jostain lisää chick littii.

My guilt is my only crime.

2009-07-27T13:18:00.001+03:00

We can reveal who we truly are
Within the darkest most depraved
of joys. (She Wants Revenge: Monologue)

Aaaarrrggh.

Viikonloppu oli aika mahtis. Lauantaina nukuin pitkään, en muista moneen ja lähin sit uudessa kesämekossani vähän kaljalle. Viidelle. Ja punaviinille. Corneriin ja Henry'siin; tuntui melkein enemmän kesältä kun koskaan aikasemmin parin viime kuukaudenaika. Sunnuntaina sit käveltiin hanhien keskellä Tapiolassa, oli tosi vihreetä ja kuuma ja syrjäisiä rantakallioita ja mansikkasmoothieta ja kaikkee tosi chillii. Ja kun lähdin vihdoin kotiin, mietin, että on ihmeellistä kuinka tunnen olevani melkein kokonainen. Kuinka on oikeasti mahdollista näyttää kaikista pimein puoli toiselle ja silti kokea olevansa hyväksytty ja haluttu. Enkä ehkä olekaan ihan friikki.

Mutta sit yöllä. En saanut unta, oli kuuma eikä ketään, jota halata. Maanantai ahdisti, pyörin ja mietin kanssa lauantaisunnuntaiyönä saamaani tekstiviestiä, jossa sanottiin, että "nyt ihan luvan kanssa lopetat pahoilla mielin olemisen sen suhteen miten sillon teit ja annat sen olla enää vaivaamatta mieltäs.". Voi hyvä luoja, voi luoja, mietin. Oonko nyt saanut anteeksi? Minkä takia? Annanko ite itelleni anteeks? Viime viikkoina on Pojan kanssa puhuttu kauheesti vanhoista asioista, menneistä jutuista, joista kumpikaan ei kauheasti edes halua kuulla. Mutta jotenkin on pakko antaa toisen tajuta taustoja, mutta voi luoja kuinka ahdistavalta se tuntuu palata vanhoihin päiviin ja vanhaan minään.

Selviäisinpä tästä viikosta ja saisin loman, lisää viintä ja sitä iänikuista vastuuttomuutta. En kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä syksyllä, mitä opiskella, opiskellako mitään. Haluan lopettaa ajelehtimisen, mutta mikään ei nyt pysy käsissä. Uauaa, oon niin onnellinen ja samaan aikaan ihan i panik.

Mmmh, päiviä.

2009-07-25T00:40:00.000+03:00

No joo, tiiän, kauhee valehtelija oon.

Oon ollu koko viikon töissä pitkiä päiviä, hikisiä päiviä, hinnoitellen tosi isoja ja pitkiä ja painavia paketteja. Ei vaadi paljon älyä, mutta olipahan itsenäistä, vastuullista ja jotenkin chilliä tällä viikolla. Mutta mitään muuta ehi tekeen ku nukkuun (monasti Pojan kans), syömään ja tekeen niitä töitä. Ens viikolla lisää töitä, puolivälissä Birthday Massacre Nosturissa ja sit lomaa \o/

Sunnuntaina ku tultiin Pojan kanssa maalta kattomasta pikkukissaa (jota minun ihana ja paras Paavo vihas!), lähdettiin Kaislaan vähän lomanlopetusoluille, jotka muuttukin viinipulloks ja muutamiks tuopeiks. Kerroin asioita menneestä niin kuin parhaiten taisin, puhuminen on kauhean hankalaa vieläkin, vaikka sanoja alkaakin tulla enemmän. Ihan selväksi en varmaan saanut tehtyä, kuinka sekaisin oon joskus ollutkaan, mutta liekö tuolla väliäkään. Puhuin asiasta, joka on yksi vaikeimmista. Poika puhui omistaan ja minä aattelin vaan, että upeeta, se kertoo mulle asioita, joita ei varmaan ikinä aikonu ja minä en ajattele, että onpa kauheeta vaan että jeah awesome, tuo on ihminen kans ja tehny tyhmiä juttuja ja se katuu jotain eikä senkään elämä ihan oo ollu peachy.

Tuntuu aina vaan läheisemmältä, mutta aina välillä jää odottelemaan sitä, että ahdistaa. En tiiä, pitäiskö nähdä jonain pahaenteisenä merkkinä, että välillä toisen kosketus kutittaa, on liian lämmin tai tuntuu vaan huonolta. Kun taas toisaalta aina tykkään siitä, että minuun kosketaan semmosella "kiva et oot siinä" -tavalla.

Jooh, matot tulee vihdoin takas huomenna, kissa voi aika hyvin, en saa parturiaikaa vissiin ikinä, uudet silmälasit alkaa tuntumaan paremmilta, haluisin keittää kahvia, vaikka kello on varttii vaille 1 ja huomenna haluisin vähän tanssia. Tai tehdä baarikierroksen, juoda punaviintä, jutella höpsöjä ja kikattaa.

Tulis ny se loma.

Quickie is the way to go.

2009-07-21T01:32:00.003+03:00

Uuaa, en oo ehtiny, jaksanu osannu päivitellä, kaikkee on tapahtunu ja huomenna ehkä kerron enemmän jos aamukahviltani ehdin.

Oon aika onnellinen tavallaan nyt. Mutta ei oo aikaa elää elämää niin täydesti kun haluisin. Mut hei! Huhtikuussa lähdetään taas New Yorkiin o/

Katellaas lisää täs lähipäivinä, puss och kram.

If this is a coronation, I ain't feeling the love.

2009-07-13T22:57:00.001+03:00

Plääh.

-tänään takas töihin. Ihan ku ois poissa ollutkaan. Puhuin itelleni koko viikon täyteen töitä silmissäni euron kuvat ja mielessäni velkojen poismaksu, Paavokissan lääkärimaksut ja NYC2010-rahasto. Taloudellisissa vaikeuksissa on aina vituttanut eniten se, että pitää luopua itsenäisyydestään, pyytää apua, olla riippuvainen muista. Haluun maksaa kaikki valintani, koko elämäni itse rahoilla joiden eteen olen tehnyt työtä, josta en edes tykkää, mutta joka antaa minun olla vapaa ja velkaa vain itelleni.

-tietäisinpä taas, ketkä kaikki kirjotuksiani lukee. tiedän osan, epäilen monia, ymmärrän, että tänne on helppo löytää ja minut pelottavan helppo tunnistaa. Puhun paljon henkilökohtasia juttuja, joista en ääneen sano mitään kenellekään. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa, kun joku, jolle en ole ikinä kunnolla puhunut henkilökohtaisesti, puhuu asioistani muille, tulee olo kuin se joku olisi lukenut minun salaista päiväkirjaa. Sanois joku joskus suoraan mulle, jos joku mietityttää. Mistä mä tiedän, mitä puhun teille henkilökohtasesti, jos ootte kaiken jo lukenu täältä, god damnit, täytyyks mun tehdä salasanallinen mysteryjournal :D

-aina ennen kun tein jotain pahaa, uskoin että siitä saa jonkun rangaistuksen. Sitten kun teki paljon pahaa yhdellä rysäyksellä, syntyi tavallaan jatkuva syyllisyys, joka on varmaan vieläkin minussa läsnä. Mutta sanokaas joku, kuinka kauan virheistä pitää maksaa, mistä tietää, että se on nyt loppu ja kenen tehtävä on antaa anteeksi? Aina välillä tulee jaksoja, jolloin näkee unia, luulee näkevänsä ihmisiä, sanat muistuttaa asioista viiden vuoden takaa ja minä luulin, että menneisyys oli jo käsitelty.

-kaikki on aika hyvin, lomarahat tulee ylihuomenna, elämä on hallinnassa, viikonloppuna käyn pesemässä matot, mutta silti tämä typerä alakuloisuus, oisko se vaan töihinpaluu, väsymys, joku. Tekis mieli tehdä syksyn lukujärjestyksiä (ei, te jotka vielä ette tiedä, en päässyt sisään) ja aloittaa harrastuksia. Olla enemmän ihminen, hallita elämää ja puhua tärkeitä asioita.

If you leave me now, I'm gonna lose my mind.

2009-07-08T22:43:00.001+03:00

Aaah, oli hyvä päivä tavallaan, mutta kokonaisuutena kyllä kamalin vähään aikaan.

Minun oma, maailman ihanin kissa Paavo on vähän yli viikon oksennellut hämmentävän paljon, koko kesän mittaan ollut vähän vaisu, vetämätön ja välillä ruokahaluton. Laihtunutkin. Tänään sitten lähdettiin (ihanin Poika lähti messiin) eläinlääkäriin, jossa loppujen lopuksi vietettiin kaksi ja puoli tuntia ilman selkeää vastausta siitä, mikä on vialla. Rauhottivat Paven, ottivat verta, virtsanäytteen, röntgenkuvat ja vielä ultraäänen, jossa sitten näkyi, että toinen munuainen on huomattavan iso kokoiselleen kissalle. Mitä se tarkottaa sitte, minä kysyin ja eläinlääkäri sanoi, että tällaista on nähnyt todella harvoin eikä ihan suoralta kädeltä osaa sanoa. Soittaa vielä tällä viikolla. Eihän voi olla hyvä jos lääkäri ei tiedä? Pitelin sitä kotimatkan sylissäni kun nukkui kapalossaan rauhoitusta pois enkä tiennyt miten asiaa pitäisi ajatella.

Nyt kotona googletin tietty juttuja ja löysin sellasia sanoi ku cancer, failure, cyst ja malignant. Enhän mie vielä tiiä, mutta kyllä minuu pelottaa aivan sairaasti, että jotain isompaa on pielessä, Paavoon sattuu tai että minä en voi auttaa mitenkään.

Minä en oo valmis, en anna pahojen ajatusten edes tulla päähän, en kuuntele muita, ihan sama, minä teen kaikkeni auttaakseni ja Paavo ei lähde vielä mihinkään.

New reality.

2009-07-05T21:25:00.001+03:00

Ihan melkosta. Eilen oli Pojon kaverin läksiäisjuhlat, minä join liikaa viiniä. Oli kyllä ihan hauskaa, ei siinä mitään, vähän oli taas draamaa ja tanssia, otin kolmekin kulausta kammoa Gambinaa.

Lähdettiin pois aika aikaisin ja loppuyö kului jutellessa Pojan sängyssä. Lupasin, että vastaan kaikkiin kysymyksiin, mikä johti siihen, että ensimmäistä kertaa kerroin asioita, joita häpeän, joita en haluu muistella tai joita en tavallisesti edes ajattele. Puhuin jopa seksiin liittyvistä ajatuksista, joista en puhu missään enkä kenellekään, koska aiheuttaa niin paljon päänvaivaa. Kaikista nolointa juttua menneestä en kertonu, mutta melkein oisin voinu. Koska en oo enää se sama kuin silloin, en oo semmonen kun olin teininä aloittaessani hölmöjä juttuja, en se 18-vuotias synkistelijä, enkä 20-vuotias itsetuhoinen, tyhmä tyttö.

On tosi vaikeaa osata hallita sitä informaation määrää, minkä itsestään antaa sellaselle, jonka haluis tietävän melkein kaiken.

Tänään kun bussilla ajelin Helsinkiä kohti vähän krapulaisena, havaitsin kuinka paljon olen kasvanut, muuttunut paremmaksi. Ja aika paljon vain vuoden aikana. Poika, terapia, lääkikseen haku, vanhemmista irtautuminen ja oman elämän eläminen on kaikki saaneet aikaan sen, että kaikkea on paljon helpompi käsitellä. En minä itestäni vieläkään koko aikaa tykkää, mutta vihdoin ja viimein uskallan olla lähellä, tuntea asioita, luottaa muihin, päästää irti ja käyttäytyä hyvin. Tosi siistii.

What's wrong with this picture?

2009-07-02T23:05:00.001+03:00

Tästä minoon jauhanut aikaisemminkin sekä livenä että blogissakin, mutta voi jumalauta. Mikäli olen uutiseni oikein lukenut, 45 -vuotias ylikonstaapeli raiskasi 15-vuotiaan tytön käyttäen väkivaltaa. Itä-Suomen hovioikeus alensi 2,5 vuoden vankeustuomion vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta, antoi miehelle 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja laski nyt 25-vuotiaan naisen korvauksia 8000 eurosta 5000 euroon. Perusteina tuomion alentamiselle olivat uhrin jo lähestulkoon saavuttama 16 vuoden ikä ja tapahtumassa käytetty lievä väkivalta.

Raiskauskriisikeskus Tukinaisen oikeudellisen työn kehittämispäällikkö Riitta Silverin mukaan perusteita olisi pikemminkin pitänyt käsitellä raskauttavina asianhaaroina; toisessa lähteessä rikosoikeuden professori Terttu Utriainen huomauttaa, että "Väkivaltaa ei pidetä raiskausrikoksen tunnusmerkkinä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.". Miehellä oli tyttöön nähden ammattinsa ja ikänsä puolesta selkeä auktoriteettiasema, 15-vuotias tyttö, olkoonkin kuinka viettelevä ja tilanteessa aktiivinen (en viittaa tähän tapaukseen, koska taustoja en tiedä) on lähestulkoon herkimmässä naisellisen ja seksuaalisen kasvunsa vaiheessa ja raiskaus on raiskaus vaikka se tapahtuisi hellimmällä mahdollisella tavalla ilman vihjettäkään fyysisestä väkivallasta. Lähes 16-vuotiaaseen tyttöön ei kosketa väkivalloin, ei on ei, samaa vanhaa, you know.

Lähipiirissäni, julkisessa keskustelussa ja internetissä törmää lähes väistämättä siihen asenteeseen, että uhri tilanteessa on lähes aina jotenkin itse tilansa aiheuttanut. Tähän syyllistyvät havaintojeni mukaan useimmiten toiset naiset, mikä suututtaa suunnattomasti. Anna Kontulan haastattelua City-lehdessä (13/2009) siteeratakseni: "Suomessa on siis naisia, jotka ajattelevat, että intiimiin tilaan miehen kanssa menevälle naiselle saa tehdä mitä vaan. Jos miehen eroottisena preferenssinä on naisen lihakoukkuun ripustaminen, siitä vaan. Oma vika, mitäs lähdit!" ja myöhemmin: "Seksuaalisen väkivallan vastustamisen voimavarat pitäisi suunnata valistamiseen. Että olipa tilanne mikä tahansa, ei tarkoittaa eitä.". Jos joku haluaa, voi aloittaa keskustelun kanssani, enkä minä hyväksy syyksi mitään. En naisen paljastavaa pukeutumista, itsensä juomista kaatokänniin, itsensä tyrkyttämistä, provosointia, en mitään. Ihmisen rajojen on pysyttävä koskemattomina, kunnes joku kutsutaan sisälle.

Ja entä tämä: nukkuvan, sammuneen tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaus ei Suomen lain mukaan ole raiskaus ja saattaa joskus johtaa ainoastaan sakkoihin.

En minä voi sille mitään, että laittaa miettimään, millaisen viestin tällaisten asioiden jatkuva samankaltainen uutisointi lähettää. Tai millaisen olon se aiheuttaa raiskausten uhreille, joissain aiemmissa tapauksissa 10-vuotiaille tytöille ja pojille, tai niille valtaa janoaville tai jotain ihmeellistä haluaan toteuttaville miehille? Ettei sen niin väliä? Se halus sitä itekin? Löin vaan avokämmenellä ja se sano, että sillä on ens kuussa 16-vuotispäivät, kaikki okei?

Vittu saatana.

Otetaan loppukevennys. Tulin junalla tänään kotiin aikomuksenani sosiaalinen elämä Viikissä, pussailu Espoossa ja baila baila jossain päin Helsinkiä. No ensin sieltä tulee kolme ihan bilemeiningeissä olevaa keski-ikäistä, jotka kikattaa ja hihittää ja on ihania. Sitten junan eteisessä keski-ikäinen nainen kysyy mieheltään "miltä mun tukka näyttää?", johon mies "hyvältä, oot tosi kaunis" ja kietoo kätensä naisen ympärille. Ja sit laiturilla on nuoripari, joka on "juonu niinku kaks litraa viinii" ja ne kikattaa ja korjaa korkokenkää. Sitten se ihana neito soittaa jollekin jonka luokse ovat menossa ja tilittää "rakas kuuntele, mä oon ihan kännissä, tuun koko ajan enemmän humalaan! rakas, mitä sulla on päällä?". Se oli oikeesti fabulously full of life. Sillä miehellä oli tyhmä naama, liian lyhyet valkoset housut ja varvassandaalit ja mulla livahti päähän kauhia ajatus, ettei se ansaitse sitä paljettitoppista tyttöä, jolla on villit kiharat ja yhdeksän sentin korot. Karkoitin sen kuitenkin pois ja olin sillai, et jea, love is all around vaikka maailma onkin välillä niin paska.

Kaikkee kesästä.

2009-06-29T16:49:00.001+03:00

Ou jea. Vihdoin ehtii, jaksaa ja muistaa päivitellä plogii, oottehan työ vissiin kieli pitkällä venaillu, jotta mitä kuuluu Outi!

Viikonloppu oli tosiaan, kuten sanottua, aika pähee. Kissa-Paavo lähti äidin hellään hoivaan jo torstaina, jotta pystyin huoletta nauttimaan ehkä parhaasta lomanaloitusviikendistä ever. Perjantaina Tuskassa Gojira, sunnuntaina Pitkässä kuumassa kesässä Henry Rollins (josta ei ois saanu ees ottaa kuvii, toi oikeessa alakulmassa oleva dude tuli sanoon, että "ei hei ei mitään yhtään hei", varmaan saan jonkun syytteen).

Molempina päivinä oli tosi kova helle (selkä paloi kahdesti), nestettä kului keikan aikana litra ja jälkeen toinen, päässä tuntui siltä, että wow, tämän takia kärsisin melkein mitä vaan.

Gojiran näin jo In Flamesin (blah) lämppärinä viime vuoden lokakuussa ja silloinhan siinä oli uutuudenviehätys, sali oli pimeä, bändi soitti tosi kovaa ja oli ihan mahtava. Tänä vuonna oltiin paljon lähempänä lavaa, uuteen levyyn (The Way of All Flesh) oli tavallaan ehtinyt totutella ja tutustua enemmän ja tunnelma oli ihan erilainen. Tällä kertaa lempparibiiseistä erottui A Sight To Behold ja ikilemppari Flying Whales. The Heaviest Matter of the Universe hurmasi perjantai kuten lokakuussakin raskaudellaan. Ja onhan ne hei tyylikkäitä&komeita ranskalaismiehiä! Keikan jälkeen hivuttauduttiin aika äkkiä nimmarijonon alkupäähän ja jeejee, sain kaikkien neljän ihkun gojiralaisen kädenjäljen From Mars To Siriuksen kanteen. Rumpali Mario jopa sanoi "kiitos" ja mie olin vaan et hihiihi, kiitti hei sulle, söpö poika.

Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.

Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.

Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.

Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.

Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.

Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.

Chicka chicka yeah.

2009-06-28T10:12:00.000+03:00

Huhtikuussa haaveilin chillistä lomanaloitusviikonlopusta Gojiran, hengailun ja Henry Rollinsin kanssa. Saanpa koko setin <3

Iltasella lähden kotiseudulle rokotteleen kissaa ja syömään ilmaista ruokaa, tilittelen sit lisää tunnelmia ja aatoksia.

Patience, grasshoppers.

Borderlining schizo

2009-06-19T21:41:00.001+03:00

Mie vihaan juhannusta. Yritän olla vihaamatta itseäni kauheesti.

Kulutin päivän itkemällä ja olemalla ihan sekopää Pojan luona. En saa puhuttua, en vain saa, vaikka kuinka yritän. Pilaan tämän sillä, mutta en silti saa sanoja ulos. Enkä oikein edes tiedä miksi, ehkä pelkään reaktiota, kieltäytymistä, vahvistusta epäilylle.

Kaiken kehityksen ja kasvamisen jälkeen olen edelleen ihan samassa paikassa enkä kuulu mihinkään. Miun perhe juttelee keskenään, että kuulostipa Outi oudolta puhelimessa, käyttääkö se huumeita, missä se oikein liikkuu. Ihan sama mitä teen, minä en saa niitä luottamaan minuun enkä ikinä kuulu siihen kahden siskoni ja niiden poikaystävien yksikköön.

Tämä nyt on tätä. Oon surullinen, silmiin sattuu itkemisestä ja ihan sama.

It's between you and me. (Me and my music, baby.)

2009-06-18T20:53:00.001+03:00

Uaa, miten voin unohtaa. Stupid stupid. Kotiin kaupasta pääsi tänään myös Stam1nan ensimmäinen ja Placebon Meds.

Löysin Placebon sunnuntai-iltana siivotessani laskuja ja kuunnellessani ainoaa kappaletta, jota ennen niiltä pystyin kuuntelemaan, Every You, Every Me:tä. Tapahtui se ihana, ihana hetki, kun jostain bändistä tulee enemmän kuin muista. Joku kappaleen riveistä nousee irti muista, jää soimaan korviin, kuuluu kovempana kuin muut. There's never been so much at stake.

Äsken tiskatessani kuuntelin Medsiä ensimmäistä kertaa läpi (parhaiten itselle uudet albumit breikataan sisään taustamusiikkina, juuri tuon maagisen hetken takia, kun tuntemattomien äänien keskeltä kuulee kauneuden), mutta Post Blue:n aikana oli tultava keittiöstä, istuttava keskelle lattiaa, avattava levyn kansilehti, kai sitä joku muukin kutsuu bookletiksi (Eepo?!), luettava sanoja, suljettava välillä silmät, kelattava hetkiä taaksepäin, ymmärrettävä, ajateltava ja otettava sisään. Oli ihan pakko keskittyä, koska musiikki sen vaati. Kansilehti tuoksui samanlaiselta kuin jonkun toisen levyn joskus kauan sitten. Muoviselta ja uudelta.

Taas se sama laulu: voi luoja, minä rakastan musiikkia, rakastan levyjä, rakastan bookletteja ja rakastan rakastan rakastan näitä lauluja.

Very chic.

2009-06-18T17:38:00.001+03:00

Aah, tänään selvisin ulos asunnosta pitkän pitkän aamun, sängyssä makoilun, Frendien, kahvin ja sukulaispuhelujen jälkeen. Tarkoituksena oli käydä läheisessä kauppakeskuksessa ostamassa lääkkeitä ja uimapuku. Unohdin reseptin kotiin ja uimapuku, no jumalauta.

Kaikki naisethan sen tietää, että uimapuvun sovittaminen minikokoisessa kopissa sukat jalassa kuumana kesäpäivänä on kauhua puhtaimmillaan. Kenenkään iho ei oikeassa valossa näytä yhtä huonolta kuin siellä ja siellä luultavasti vihaa vartaloaan sellainen, joka siihen yleensä on tyytyväinen.

Lopulta hylkäsin koko projektin. Missä mie uisin? Miksen uisi alasti? Niiden sijasta aloin penkoa Lindexin alusvaaterekkejä hartaana toiveenani ihanat Ella M -asut, joita himosin koko köyhän kevään. Ja joo, hei joo! Pitsi nyt ei ole minulle mikään kovin sopiva elementti, joten liikaa jäi sinnekin, mutta jotain tarttui mukaan ja oi, hyvä luoja sentään, sitä kauneutta.

Pois se minusta, että alkaisin esittelemään alusvaatteitani tai vaatteitani yleensäkään, mutta pari kuvaa yksityiskohdista, koska seriously, drool.

Ihkua, eiks je.

On and on.

2009-06-17T22:19:00.000+03:00

Siivosin ja odotin kärsivällisesti sohvalla istuen, että angsti meni ohi.

Olen alkanut taas kirjoittaa. Ymmärtänyt, että se on tällä hetkellä ainoa rehellinen tapa löytää ja rikkoa rajansa, oppia sanojen oikea järjestys. Tämä kirjoitus täällä on henkilökohtaista päänselvittelyä, se teksti joka rikkoo rajoja, on fiktiota ja fantasiaa. Sellaista, jossa itsekeskeisyys, omat kokemukset ja tunteet on naamioitu tarinan taakse. Jaksaisinpa jatkaa.

Just pretend to be normal.

2009-06-17T18:28:00.000+03:00

Kolmas päivä kotona ja kaikki ahdistaa. En jaksa mitään, enkä ole varma, johtuuko se flunssasta, laiskuudesta vai taas jostain käsittämättömästä mielentilasta.

Minen oo mikään juhannuksen suurin fani, ihan niinkun en oo minkään perinteisen juhlan fani, koska se saa ihmiset stressaamaan ja juomaan alkoholia. Kaikkien on päästävä mökille olemaan hiljaa ja tuijottamaan vettä tai syömään makkaraa. Ja silti, vain yhtenä elämäni vuonna olen kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt yksin kotiin nukkumaan ohi sen kauniin, aurinkoisen viikonlopun. Sekin silloin, kun olin kaikkea muuta mitä haluaisin olla. Viime juhannuksena kävin vain nopealla vierailulla mökillä, olin perinteisen kiukkuinen, kärsin massiivisesta ihmissuhdeangstista ja join yhden pienen tölkin olutta, söin puolikkaan makkaran.

Kutsun olen saanut kolmelle mökille, en tiedä haluanko niistä yhdellekään. Oon inhottava ja itsekäs, mutta taas vain lisää päiviä ja paikkoja, joissa olen ulkopuolinen, kun en osaa siirtää itseäni kehän sisäpuolelle. Luin joskus jostain, että jos vaan teeskentelee vähän aikaa, asioista tulee luonnollisia. Kauanko pitää teeskennellä?

Pitäisi imuroida, tiskata, rentoutua, hymyillä ja lakata olemasta vinkuva teiniangstaaja. Ihan kohta, vielä ei jaksa.

There's never been so much at stake.

2009-06-15T23:05:00.002+03:00

Another love I would abuse,
no circumstances could excuse. (Placebo: Every You Every Me)

Olen flunssassa, tuntuu että taas. Maannut koko päivän sängyssä, juonut kahvia, syönyt sipsejä, maksanut laskuja, jutellut kissalle (se on masentunut, kun on ollut niin unelias, hidas päivä, huomenna yritän olla extrasöt), katsonut dvd:tä, yrittänyt lukea, etsinyt netistä ratkaisuja ihmeellisiin ajatuksiin ja tunteisiin, pohtinut juhannuksen kohtaloa ja kaikkea muuta.

Nyt kun kello on jo melkein yksitoista, kurkkuun sattuu, olo on vieläkin (ehkä juuri makaamisen takia, tiedän) täysin ja totaalisen vetämätön, veltto ja saamaton. Samaan aikaan olen järjettömän levoton, ollut koko päivän, haluan ulos asunnosta, ulos säännöistä ja velvollisuuksista, ulos kaikesta mitä minulta odotetaan, pois tästä kaupungista ja näistä ihmisistä.

Asiat, jotka määrittää mitä olen, miten käyttäydyn, mistä pidän. Alan tiedostaa niitä paremmin, alan ymmärtää yhteyksiä siihen, mitä tapahtui 10-, 14-, 16- ja 17-vuotiaina. Miksi joistain asioista puhuminen on mahdotonta, vaikka ajatuksina mikään ei saa minua edes säpsähtämään. Pelkään, että turhaudun liikaa, alan toistaa tekojani vuosien takaa ja käyttäytyä huonosti. Aina välillä itsensä hillitseminen on huolestuttavan hankalaa.

In this tainted soul
In this weak young heart
Am I too much for you? (Skunk Anansie: Weak)

Tämä, tämäkin, yksi niistä asioista, joiden hoitamiseksi ei tarvitse kuin avata suu ja antaa sanojen tulla. Mutta aika ei ikinä ole oikea, päässä joku huutaa ei ja helpompaa on puhua siitä mitä muille tapahtuu, keitetäänkö kahvia, ihan kohta on kesä. Onni riippuu isommista asioista ja on niin helppoa rikkoa.

Kaikki ihmiselle ominaiset, itsekkäät, turhat, epätoivoiset ja itsetuhoiset teot muuttuu huomattavasti surullisemmiksi, jos niitä tehdessään tiedostaa syyt ja seuraukset.

"You're my person."

2009-06-14T01:47:00.001+03:00

Tänään oli hieno, kuuma, aurinkoinen kesäpäivä. Sellanen, että mitä vähemmän päällä sen parempi. Illalla satoi, salamoi ja ukkosti, Pojan kanssa kateltiin parvekkeelta ja juotiin kahvia.

Olin sillä synttäripiknikillä, isosiskon synttärit. En aina oo niin välittäny Suomenlinnasta, koska turisteja, ylihinnoiteltuja postikortteja ja elitististä etelähelsinkiläisyyttä. Mutta tänään se kävi ihan hyvin, oli hiljainen paikka Kustaanmiekalla, viiden jälkeen meni ohi kaksi ruotsinlaivaa, joiden matkustajat heilutti kuin olisivat lähteneet Amerikkaan. Me heilutettiin takaisin.

Ja voi, kuinka minä rakastan merta. Oli se sitten aurinkoisena päivänä tuollainen kirkkaansininen tai talvisena tiistaina harmaa ja ankea, minä rakastan sen suuruutta, liikettä ja tunnelmaa. Joskus pienenä haaveilin, että saisin asua meren rannassa tai pienellä saarella. Menisikö se pilalle, jos meren näkisi joka päivä vai olisiko tottuminen hyvästä, toisi meren tavallaan itsen sisälle. Tiedätteks.

Ja sitten tulin kotiin, sade oli jo melkein lakannut. Ensimmäinen lauantai-ilta (osa siitä vain) yksin kotona (kissan kanssa) eikä tullut (tai tule) kamalaa surullista kaikennielevää lauantaioloa. Tavallaan on tosi kevyt olo.

Tässä päivässä oli kanssa se, että tajusin monta kertaa että olen parisuhteessa. Melkein voisi sanoa, että ensimmäisessä normaalissa, hyvällä tavalla tavallisessa, oikeassa ihmissuhteessa. Mikään muu ei aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä enkä minä vieläkään ole varma, mitä se tarkoittaa tai mitä voin odottaa. Toivottavasti alan oikeasti luottaa siihen, että tämä tapahtuu. Jos ajan kuluessa alan tuntea toisen paremmin ja se tuntee minut paremmin. Kun sitä ajattelee, se on ihan naurettavan hienoa, että on joku, tavallaan.. my person.

En pyytänyt Poikaa mukaan piknikille, koska ajattelin, että ei, en sekoita keskenään maailmoja. Toisessa tunnen olevani ulkopuolinen, toisessa kokonaan kotona. Eikä olisi reilua tai oikeinkaan että toisen pitäisi pelastaa minut. Ei se ole vastuussa minusta vaan minä yksin, enkä minä halua pakottaa toista mihinkään.

En mielestäni vaadi toiselta kauhean paljoa, minun ei tarvitse olla koko ajan lähellä tai puhua, en odota että tapahtuu mitään mitä ympärillä tapahtuu ja mistä kuulen muilta: perinteitä, sitoutumisia, lupauksia, lahjoiksi koruja (hahaa!), yhteisiä asioita ja suunnitelmia. Se, mitä haluan, minkä haluan jatkuvan, on se että minulla on joku, jonka kanssa voin olla oikea, jolle haluan puhua ja jonka haluan tuntea, joka on minun puolella ja minä sen. Koska tällainen kaikki, läheisyys, on ihan hirvittävän pelottavaa, en haluaisi antaa sille liikaa painoa, mutta onko se väärin, jos toinen tekee minusta paremman ihmisen?

Mistä on pienet tytöt tehty.

2009-06-11T22:02:00.000+03:00

What I’m gonna live for,
What I’m gonna die for,
Who you gonna fight for? (Bryn Christopher: The Quest)

Tämä torstai on tavallaan ollut sellainen, etten ole tehnyt mitään. Aamulla heräsin Pojan luota, toin töihin ja tulin kotiin makaamaan sohvalle, istumaan lattialle, juomaan kahvia parvekkeelle. Olen lukenut ensimmäistä Amerikoista tilauksen myötä saapunutta Glamouria, juonut vähän liikaa kahvia, vieraillut lyhyesti menneessä.

Mutta on paljon tapahtunut myös ihan vaan katsellessani kissan kieriskelyä ympäri parveketta. Ajattelin, että alan jutella, puhua jutuista, jotka saa vakavaksi, mutta joista en ikinä kerro kenellekään. Haluaisin lakata vähättelemästä tai liioittelemasta tunteita, olemista ja kokemuksia. Vaikeaahan se on tavoistaan oppia pois, mutta jos yrittäisi kovemmin.

Pojan kanssa on aina välähdysmäisesti sellainen hieno tunne, että se tuntee minut. Tai näkee sellaisena kun oikeasti olen, ja tykkää minusta silti. Melkein olen varma, että mitä vaan kerron, se ei muuttaisi tilannetta huonompaan suuntaan. Miksi sitten vieläkin on se joku puoli minusta, mitä en vain näytä?

Ja entäpä tämä, asiat joista tänä vuonna olen lukenut, ovat olleet mielenkiintoisimpia koskaan. Ihmisen biologia, elimistön toiminta, neuropsykologia, veriaivoeste (voi hyvä luoja!), immunologia, oppimisen mekanismit, kaikki tämä on juuri sitä, mistä haluan tietää kaiken. Lääketiede alana on arveluttanut, mietityttänyt ja vaivannut päätä lukioikäisestä asti; siitä vaikeasta mummun kuoleman jälkeisestä talvesta kun fyysinen ja psyykkinen kipu ja tunto meni minussa sekaisin.

Kirjallisuus ja kieli ovat olleet minussa viisivuotiaasta, kohta 20 vuotta, eikä kiinnostus ole vieläkään kadonnut. Oli oikeastaan ainoa ratkaisu antaa sille tilaisuus, katsoa mihin se johti ja mihin sillä saralla kykenen. Nyt on sen ainoan toisen vakavan vaihtoehdon vuoro. Muutamat seuraavat vuodet näyttänevät mihin pystyn sen suhteen ja kumpi unelmista vie pidemmälle.

Ulkopuolella.

2009-06-10T00:16:00.001+03:00

Joo, ei tässä mitään. Haluisin kertoilla juttuja, mutten osaa. Hush now.

Teen töitä, kirjoitan hakemusta Kelaan, luen jänniä juttuja hermoimpulsseista. Viikot menee turhan nopeasti.

Tiedän olevani ulkopuolinen, jääväni ulkopuolelle ihan omasta aloitteestani, enkä ihan tarkkaan ymmärrä minkä takia. Tajuan kyllä miltä vaikutan, kun muutun synkäksi ja sulkeutuneeksi sosiaalisissa tilanteissa, mutta mistään en löydä yhtään energiaa, että edes yrittäisin esittää mitään muuta. Pinnalliset sosiaaliset tilanteet, työ koulu juhlat, kaikki ne joissa en juurikaan menesty, on tarkoitettu pinnallisiksi ja tyhjänpäiväisiksi, muuten ne ei onnistuisi. Ja minä oon lapsellinen ja itsekäs kun en opettele hallitsemaan niitä tilanteita, oon uskomattoman vaatelias odottaessani että voin jäädä ulkopuolelle ja odottaa silti muilta jotakin.

Lauantaina on yksi sellainen, kepeä sosiaalinen tapahtuma, siskoni synttäripiknik, olen niissä yhtä ulkopuolinen kuin muuallakin. Jos oisin itsekäs ja takaisin itselleni edes vähän mukavuutta, pyytäisin Pojan mukaan houkuttelemalla kakulla. Jos oisin uhrautuvainen, säästäisin sitä kepeydeltä, pinnallisuudelta ja ulkopuolisuudelta.

No no, nukun nyt vähän, paremmin kuin viime yönä, huomenna otan töihin eväät ja Buranaa ja hymyilen enemmän. Kaikki on okei.

Mitä sulle kuuluu?

2009-06-02T14:54:00.001+03:00

Mulle kuuluu ihan jees. Kokeen jälkeen oon nukkunu öitäni ku jossain horroksessa, voisin varmaan vetää kahdesti kellon ympäri jos saisin.

Vietin aika leppoisan viikonlopun kotiseuduilla kamalassa helteessä yrittäen saada nettiä toimimaan, kun toiset teki kasvimaata. Minä kävin välillä kuvaamassa actionia, keitin tekijöille liian vahvaa kahvia, korjasin astiat pöydästä, luin biologista psykologiaa (aivot, wow, voiko olla mitään jännempää!) ja lepertelin kolmen päivän ikäisille kissanpennuille. Oma Paavo on viikonlopun jälkeen madotuksen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta ollut erityisen hellä, nytkin nukkuu södesti sylissä. Aavistaakohan ajatukset, että "mitä jos Paavolla ois kaveri..". Luulen, että kuitenkin yhden lapsen syndrooma, you know. Itsekäs söpöläinen on tuo minun pojo.

Eilen kaks henkilöä arvioi minun edistystä elämässä vuoden aikana, mikä oli aika koomista. Mutta vasta silloin tajusin, kun ääneen sanottiin, että "vuoden aikana on tapahtunut paljon, näytät ja kuulostat huomattavasti paremmalta".

Joo. Ja sit sain kesälle lisätöitä. Pitempiä päiviä, mistä oon samaan aikaan tosi huolissani ja tosi iloinen, kuten aiempinakin kesinä. Tuo työ, pakettien lajittelu seitsemän tuntia päivässä, on yllättävän raskasta, väsyttävää ja monotonista sekä fyysisesti että henkisesti. Se ei vaadi juuri mitään älyllistä kapasiteettia, mutta se mistä pidän on se, että voin suorittaa sitä hyvin. Olla nopea, organisoitunut ja huolellinen. Tietää, että olen hyvä siinä mitä teen. Sellaista oloa on akateemisessa maailmassa vaikea saada. Mie oon vissiin ikuinen alisuoriutuja, hahaa.

Nii ja puhelimen risuaitanäppäin tahriintui eilen johonkin typerään musteeseen. Se on mun suosikkinappi!

Mitäs muuta tässä sitte. Parvekkeen pesu on kammottavaa. Haluisin sellasen näpsän kesähatun. Ja Muse tulee lokakuussa! Liput myyntiin ensi maanantaina ja just sain Pojalta tekstiviestin, että hakee meille liput, on tuo aika <3

Feels like freedom.

2009-05-29T13:00:00.001+03:00

Jea beibe, mulla on tavallaan kesäloma.

Eilen olin pääsykokeessa (voitte googlaa mikä eilen oli, Eepo arvas jo oikein, puhun siitä sit myöhemmin jos puhun), tulos oli odotettu enkä voi olla pettynyt, koska tein sen mihin pystyin.

Loppupäivä oli kiva, Pojan kanssa käytiin Wrong Noodle Barissa syömässä ja luin Trendin pääkirjotuksesta jutun kesälistasta. En muista juttua tarkkaan, toinen silmä oli ruuassa, mutta miekii teen, enkös teekin. Alan suorittaa kesääni ja kerätä kesäpisteitä, tosi tyhmää, paineita luovaa ja kaikkee, kikattelen ajatukselle.

Sit hengailtiin, juotiin kahvia ja tommosta. En tajua tätä oloa, ettei muka tarvitse stressata tai lukea. Tosin ens viikon alusta (ehkä jo sunnuntaina!) alan tutustua psykologian kirjoihin, josko on yhtään sellaista, mitä voisin lukea. Vähän pelkään, että tuntuu psychobabblelta, mutta we'll see, shall we.

Kohta menen töihin, eka pitkä päivä ja se, joka aloittaa kesän oikeasti. Viideltä saan pitkän rapputauon tuijotellen nousevia koneita, lukien muotilehteä ja hengitellen kesää.

Puuuuh, kaikki on ihan jees nyt, on on.

I know I'm getting closer.

2009-05-27T01:35:00.000+03:00

Eilen oli ihan ihmeellinen päivä. Tänään oli krapula.

Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.

Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.

Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.

Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.

Fuck the subconscious for not waking me up.

2009-05-25T09:43:00.001+03:00

Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.

Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.

Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.

Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."

Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.

I lost the fight.

2009-05-23T21:48:00.000+03:00

Whatever happened to saturday night? (Logh: Saturday Nightmares)

Lapsesta asti oon tykännyt olla yksin, tykkään kun voin tehdä mitä haluan, kuunnella ja katsella mitä huvittaa, lukea, olla ilman paitaa, syödä sormin lattialla, kirjoittaa ja olla juuri niin sekaisin ja sotkuinen kuin olen. Yksinolo on sitä mikä auttaa kestämään kaikkea sitä muuta.

Blah blah, minä tahansa muuna iltana, mutta ei lauantaina. Tiedän tiedän, opittuja käyttäytymismalleja, whatever, mutta silti: lauantai-illan yksinäisyys tuntuu ikuiselta, murskaavalta ja tekee fyysisesti kipeää.

You cannot leave; the people you love, they need you.

2009-05-22T12:13:00.001+03:00

Derek: How is Meredith, by the way? Is she okay?
Cristina: She's fine.
Derek: She's always fine. That's her problem.
Cristina: We're fine people. We do fine. We're fine. (Grey's Anatomy)

Oon taas ok. Neljä ja puoli tuntia unta, kahvia ja syviä hengityksiä. Eikö tosiasia ole se, että on pakko mennä eteenpäin, ei saa pysähtyä, ei saa miettiä liikaa.

Minä ja vaan minä olen vastuussa itsestäni, omasta onnestani ja.. kissasta. En minä voi luovuttaa, en vaikka kuinka jalat sanoisi ei enää, pää olisi pelkkää sumua ja haluisin nukkua peiton alla välillä liian lämmin käsi ympärilläni ikuisesti. Minun on pakko pitää huolta siitä, ettei vuodet toista itseään, että jos mieleni joskus harhautuu itsekeskeiseltä radaltaan, en ole menettänyt kaikkia, joita tarvitsen ja jotka tarvitsee minua.

"Sinussa on niin paljon potentiaalia ja sinä heität kaiken hukkaan.", minulle on sanottu kolme kertaa, muistan niistä jokaisen, koska joka kerta olen suuttunut. Mitä se on se potentiaali, mistä sen tunnistaa ja milloin käytän sen oikein? Pysyisipä mielessä aina, että minä teen päätökset, minä teen valinnat, minä elän. Ei ne saavutukset vaan elämä siinä välissä. Jokainen laiska, onneton aamupäivä, jokainen onnistunut maanantai, on elämää eikä mikään päivä ole hukkaan heitetty.

We're all damaged, stop being such a selfish, little brat.

2009-05-22T04:30:00.001+03:00

En saa unta, kurkussa on pala, rintaa puristaa enkä oikein ymmärrä tästä mitään. Ulkona on jo valoisaa, olen luvannut herätä neljän ja puolen tunnin päästä enkä varmasti jaksa mutten voi myöskään nukkua kahteen, koska mikä pettymys oisin itelleni ja kaikille muille.

Oisin pettymys, ha, liekö se isoin pelkoni ikinä. Mitä väliä.

En tiiä, mitä kuuluu, huonoako ehkä koska jatkuvasti huomaan valehtelevani puhelimessa äidille, siskoille, vaikka äänestä ne kuulee, tietävät vuosien kokemuksella, että joo sitä on mentävä nyt katsomaan. Pahinta ja kaikista tyhmintä itseään vastaan pelaamista on, että valehtelen siellä pahamaineisessa terapiassa myös, puhun asiat paljon paremmiksi mitä ne on. Pojalle en oo valehdellut (vielä?), mutta en puhunutkaan. Ajatukset katoaa tehokkaasti toisen kainalossa, mitä puhuttavaa sillon vois ollakaan.

Ja silti voi silti, kaikista tärkeintä on rehellisyys, eikö. Läpinäkyvyys avoimuus, kaikenkattava totuus.

Kaikista typerintä on, että minulla ei ole tällaiseen aamuöiseen unettomaan surkeuteen mitään oikeutta, onko syytäkään. En tajua, miten aivoni toimivat, paranenko tästä koskaan, pysyykö taipumukseni masennukseen minussa aina. On ihan järjettömän vaikeaa päästä sopuun omien odotusten ja vaatimusten kanssa. Hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vaikeampia minulle kuin toiselle tai että vain olen niin herkkä ja tapani reagoida on ainakin ollut, on välillä vieläkin käpertyä itsekkääseen pimeyteen. Kuinka paljon se voikaan vaatia muilta? Kuinka turhauttavaa on katsoa toisen ihmisen flegmaattista synkkyyttä, johon ei mitenkään voi ulkopuolelta vaikuttaa? Eihän se ole pysyvä luonteenpiirre, tämä että muiden ajattelu, omien tekojen vaikutus toisiin, on välillä vain ohimenevä välähdys mielessä?

Jos vain nousisin, tappelisin tätä vastaan, olisi elämä ihan sitä mitä haluan sen olevan. Kohta on kesä, minulla on suunnitelma, minulla on aikaa, Poika, ihanin kissa ikinä, asioita joista tykkään, musiikki, valoa, ihmisiä jotka haluaa auttaa ja koko elämä kliseisesti elettävänä. Mikä minuu vaivaa!

Kello on puoli viisi aamulla, liekö tämä sama kuin olisi kirjoittanut puolen promillen humalassa.

Surematon suru.

2009-05-20T16:20:00.001+03:00

When I come to terms to terms with this
My world will change for me. (Tori Amos: Parasol)

Kunpa tietäisin, mikä se kasvi on, joka tuoksuu näistä päivistä kesä-heinäkuulle sisäpihalla matkalla kauppaan. Siitä tuoksusta tulee mieleen hautausmaa, jonne kesällä 2003 pyöräilin monta kertaa salaa (en halunnut muita mukaan) tuijottamaan mummun hautakiveä.

Jossain vaiheessa lähempänä syksyä tajusin, ettei siinä ole enää järkeä, mummu ei olekaan siellä, vaan kaikkialla eikä oikeastaan missään. Silloin kai tuli ymmärrys siitä, ettei enää ikinä ja siitä yhdenlainen romahdus, josta tavallaan maksan vieläkin.

A screeching halt

2009-05-19T15:58:00.000+03:00

Tänä aamuna vein Pojan töihin varttia vaille seitsemän, ulkona tuoksui sade ja kesä ja minä ajattelin, että kaikki järjestyy.

Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.

Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.

Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.

Be strong now.

2009-05-17T15:55:00.000+03:00

Sunnuntai, oi sunnuntai. Ulkona paistais aurinko, mutta oon vasta aamukahvia sohvalla -vaiheessa. Luin yks päivä lehdestä, että sinisen taivaan katselu vähentää stressiä. Oisko noin, nään sen koko ajan, vatsalla makaa maailman pehmein kissa tassut söpösti miun olkapäällä ja silti oon vähän all over the place.

Kohta jälleen kerran siivoan asunnon, kannan ulos lehdet eteisen kaapista (ovat viime kesäsiä, piilotin ne joskus kun vanhemmat tuli kahville, tiiän, säälittävää) ja tiskaan. Tyhjennän inhan jääkaapin, jotta ne voi huomenna viedä sen pois. Mihin minä pistän pakasteet?

Eilen oli hauska päivä, ihkun kamun kanssa kateltiin eka Gran Torino, jossa Clint Eastwood oli tosi vihanen vanhus. Mut muuten oli aika kiinnostava kuvaus muutoksesta, ennakkoluulojen murtumisesta ja anteeksannosta. Loppu pelasti aika paljon sitä, että välillä tuntui pitkäveteiseltä. Sit illalla makasin kaverin sohvalla, juopottelin (32-prossasta light-koskenkorvaa! wooot!), luin hassuja Cosmoja (oops, harrastin vahingossa seksiä kaverini isän kanssa; lumenen huulikiilto rocks) ja katoin Euroviisuja. Jossain vaiheessa aloin lähetellä turhan avoimia tekstiviestejä, kiljahdella ja lopulta sain ilmasen taksin himaan. "Ainoita oikeita kyytejä on ilmaset taksit", taisin sanoa matkalla.

Ensi syksy alkaa muotoutua aika nätisti. Oon loppujen lopuks aika ilonen siitä, että asiat menee niinkun ne menee. Kesällä on pakko vähän opiskella ja valkkasin vuoden 2003 unelmani viestinnän, mutta oikeesti toivon, että joku laiskistuis, peruis ilmoittautumisensa ja vapauttaisi minut ekalta varasijalta opiskelemaan psykologian perusopinnot avoimessa. Viimeistään kesäkuun jälkeen päätän, minkä arvoista se kaikki on. Ja jos vastaus on silloin vielä kyllä, aion olla kaikesta tällä kertaa avoin, saada kaiken avun ja ulkoisen motivaation mitä voin saada.

Jea. Tänä iltana nään varmaan Pojan, kun on kaks päivää ollut mökkeilemässä. Lie tosi rentoutunut ja chill, tartuttakoon sen muhun kans.

Cheers, mates.

Drunken Blogger - my Indian name.

2009-05-16T00:55:00.000+03:00

Tiedän, mitä tapahtuu, tiedän mitä on tehtävä. Melkein tiedän, mitä haluan. Terapeuttini (god, I love saying that) uskoo, että lukuisat angstipainajaiseni ovatkin vaan surua unelman kuolemasta. Olipa runollista. "Mutta se voi, ja sen pitää olla väliaikainen kuolema.".

I've been drinking and planning all night. Älä ole varovainen, ole rehellinen, luin tänään lehdestä. Kaikelle mitä tapahtuu, on syynsä ja järkevää älykästä ja kypsää on tiedostaa ne syyt.

Kaiken ei tarvitse olla järkevää, joku minua vaivaa, puhuisin sitten edes sekavia. Kunhan sanoisin asiat ääneen. Puhuisinpa pimeässä sekavia juttuja Pojalle, koska sille eniten haluisin puhua ja siihen haluaisin luottaa.

Täytyy mennä suihkuun ja nukkua. Tänä yönä ei painajaisia eikä narskuttelua, aamulla päätä ei särje. Aamupalaksi pelkkää kahvia, jääkaappi on rikki.

Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

2009-05-15T00:57:00.001+03:00

Saatan olla vähän humalassa, syön pahoja karkkeja vaikka pitäis syödä ruokaa ja pelkään tulevia päiviä, tulevia viikkoja ja koko kesää. En oo outimaisen synkeä ja negis, oon vaan kauhean väsyny, vähän turtunut ja aina vaan jotenkin tukossa.

Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.

Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.

Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.

Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:

"Alan taas käyttäytyä marjomaisesti.

Soitat toisesta kaupungista
ja käsket minun kirjoittaa
jääkaapin oveen lapun
jossa lukee:

Vaikka Mika ei ole täällä tällä hetkellä
hän välittää minusta ja on mieheni
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta lasolin jätän väliin."

Tiistai, Traci ja 50 kysmää.

2009-05-13T00:59:00.002+03:00

Aaaa, pää on tänään ollut kipeä ja spacey, oudon huimaava olo, vähän että dude, otiks lääkkees tänään. Oon hermostunut, levoton, sellanen et voisin vaan huutaa.

Töissä olin väsynyt, mutta sosiaalinen, hymyilin monelle, heitin jotain semipornograafista läppää, puhuin somalia ja sain kahden prossan palkankorotuksen. Kuuntelin paljon Kornia, löysin sen viime viikolla uudestaan. Jonathan Davisin ääni Love Song:ssa on jotenkin ihan iiiiiiihh, oon teinix. Tuntia ennen kotiinpääsyä tavara loppui ja vastoin kaikkia tapojani lähdin tupakkatauolle mukaan ja nauroin kuollakseni rekkakuskinaisen kustannuksella. Aina välillä tajuun, millasta elämä vois olla, jos en aina ois niin.. minä.

En tiiä mitä tää on. Äsken kun join ihanaa maitoa ja söin liian kovaks paahdettua ruisleipää, katoin Gilmoren tyttöjen jakson, jossa Traci Lords. Olin joskus ekaa kertaa naisesta lukiessani ihan, että wow, eka pornoleffa 16-vuotiaana, groovy, mutta eihän tuo näytellä oikein osaa vai osaako. Ei osannu Zack&Mirissäkään.

Mua väsyttää ja meen just nukkuun mut vielä tähän meemi jostain randomblogista, ihan vaan siks, että kukapa meistä ei tykkäis puhua itestään. Ja hei! Tää on lopussa, voitte lopettaa nyt heti, koska onhan meemit nolointa ja teineintä mitä itseään kunnioittava bloggaaja voi ikinä keksiä. Ha.

--
1. Etunimi: Outi
2. Syntymävuosi: -85
3. Syntymäpaikka: Helsinki
4. Horoskooppi: Vesmies.
5. Nettinimet: Niitä ollu 14-vuotiaasta varmaan noin.. 18. Enkä kyllä kerro, voitte ettii noloi juttui niiden avulla :D
6. Hiusten väri: Ruskee.
7. Hiusten pituus: Ihan ihmeellisen pitkät jo nyt.
8. Parasta ulkonäössä: Jaa-a. Diggaan kyllä mun silmistä ja välillä kans yleismeiningistä.
9. Pituus: Everybody, look up, she's 178!
10. Näkyviä arpia: Selässä joku mysteerinen alieninjektioreikä, käsivarsissa kissa-, työ- ja joskus muinoin itseaiheutettuja arpia, haalistumaan päin kaikki.
11. Silmälasit: O. Ikivanhat, vähän huonot.
12. Lävistyksiä: Ei, enkä just nyt mitään haluiskaan.
13. Tatuointeja: Eeeei, oon tosi sivee, puhdas ja viaton.
14. Ensimmäinen paras ystävä: Tarha-aikasia en muista, olin niin sosiaalinen et olikohan parasta ollenkaan. Koulussa ihana Jonna.
15. Ensimmäinen oikea loma: Italiassa 9-vuotiaana.
16. Ensimmäinen konsertti: Apulanta vuonna -99.
17. Lempibiisi juuri nyt: Ihan just nyt, mut ei varmaan enää ens viikolla se Kornin Love Song ja Gossipin Standing in the Way of Control.
18. Lempivaatteesi: Uaaah, varmaan joku venynyt, kulunut ja risa turvavillatakki.
19. Lempikauppa: Keltainen jäänsärkijä! Akateeminen kirjakauppa! Antakaa rahaa!
20. Lempieläin: Paavo ja joku random vompatti.
21. Lempikengät: En mä tiedä. Ruskeet korkokengät on aika ihkut.

JUURI NYT:
22. Olosi: Väsyny, hermostunut, levoton.
23. Sinkku vai varattu: Hahhahaa, mut on varattu, jossain palaa punanen valo.
24. Syöt: Emmitää.
25. Juot: Emmitää.
26. Haluat: Rahaa, aikaa, kesän, vapautta, unta.
27. Katsot: En mie kehtaa kertoo.
28. Olet pukeutunut: Vanhat farkut, musta t-paita ja vihriät sukat, olipa hyödyllinen tieto tämäkin.

TULEVAISUUDESSA:
29. Haluatko lapsia?: Ei nyt tunnu siltä ollenkaan.
30. Haluatko naimisiin: Ei tunnu siltä kyllä ollenkaan.
31. Mille uralle menet?: Kattellaan ny.
32. Missä haluaisit asua: New Yorkissa, Berliinissä, Helsingissä.
33. Auto: No sellasen futuremobiilin, joka lentää. Mustan.

OLETKO IKINÄ:
34. Suudellut tuntematonta: Oon mä kai nimen ainakin ottanu hei selville eka!
35. Juonut alkoholia: Hm, oon.
36. Polttanut: Maistanu kai kahesti joskus männävuosina.
37. Karannut kotoa: Oon mä joskus viis- ja viistoistavuotiaana.
38. murtanut luita: Vasemman ranteen.
39. Särkenyt jonkun sydämen: En kai.
40. Eronnut jostakusta: Yyh, joo.
41. Itkenyt jonkun kuoltua: Oon, eikä se melkein loppunu millään.
42. Itkenyt koulussa: Oon.

USKOTKO:
43. Jumalaan: En taida.
44. Rakkauteen : Hmph, tavallaan. Joo, mitä uskomista siinä on, sehän on tunne, jota tosin puhtaana esiintyy varmaan aika harvoin.
45. Ufoihin: Ai niihin lautasiin? Tietty.
46. Sielunkumppaneihin: No vittu, en kai sitte. Oikeasti uskon siihen, että ymmärrys pelaa toisten ihmisten kanssa paremmin kuin toisten ja siinon oltava jotain kosmista.
47. Taivaaseen: E.
48. Helvettiin: E.
49. Ensitreffeillä suuteluun: Oooh jooooo! Pussaillaan!
50. Horoskooppeihin: No daa! En mä sillai, mutta niitä on hauska lukee, pseudotiedettä!

Nyt meen nukkuun, olkaa villejä. Hyvää yötä, beibet.

Neljännessuloinen sunnuntai

2009-05-11T00:54:00.002+03:00

Joo, viikonloppu meni ehkä hieman plussan puolelle, huolimatta painajaisesta, hampaiden kiristelystä ja hermoilusta. Leivoin äidille maailman rumimman kakun, yritin epätoivoisesti saada langatonta nettiä toimimaan tuulisella maaseudulla ja ihan vaan osallistuakseni seisoin vieressä ja kuvasin kaikkea, kun sisareni mittasi maan lämpötilaa. Kun olin pienempi, ihaninta oli aina puinnin jälkeen kävellä terävällä sängellä paljain jaloin. Teini-ikäisenä vaelsin mustissa vaatteissani napit korvissa keskelle peltoa ja istuin keskelle sen terävyyttä. Miksen enää?

Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.

Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.

Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten:

I died in my dreams, what's that supposed to mean?

2009-05-10T16:41:00.004+03:00

Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".

Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.

Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?

Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.

Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.

Stop thinking, it'll just make you feel miserable.

2009-05-08T14:08:00.001+03:00

Jee jee, aurinko paistaa, ihan kohta on kesä, ehkä rahaa pussikaljaan puistossa, mulla on tossa ihan jees kahvia about puolen litran globalisoituneessa NYC-mukissa, hyvinhän tässä menee.

Toisaalta, kuten vähän viime yönä koitin Pojalle selittää, tunnen olevani tavallaan liukuhihnalla, joka on kulkenut selkeää, ennaltamäärättyä reittiä lapsesta tänne asti. Teen juuri sitä, mitä minulta odotetaan, mutta teen sen aika huonosti, koska oikeasti en ole varma haluanko. Ajatukset on aina jumissa, pyörii samaa, itsekeskeistä rataa päivien, ihmisten, pienten asioiden ympärillä. I'm not flowing. Monimutkaista, huh?

Oispa energiaa, rahaa ja aikaa juoda humala, löytää yhtäläisyyksiä muista sieluista, olla hiljaa, puhua, ymmärtää, nukkua, olla jotain muuta kuin joka päivä. Ajattelen koko ajan liikaa, mietin mitä vois olla, mitä on, miten kaikki kohta voi loppua. Miks minusta aina tuntuu, että aika loppuu kesken, vielä ei voida nukahtaa. Eikö ketään muuta pelota, että jos itseä ei ymmärrä kukaan, on niin yksin, että se on sietämätöntä?

Joku minun sisällä sanoo koko ajan, että "tämä ei riitä!!" ja minuu ärsyttää.

I lost another life.

2009-05-07T17:46:00.001+03:00

Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Ever thought from here on in your life begins and all you knew was wrong?
(Porcupine Tree: Arriving Somewhere But Not Here)

Tällä viikolla työt on väsyttäny minua kohtuuttoman paljon ja olen kuullut että suhtautumiseni tulevaisuuteeni on passiivista ja epäilyttävän halutonta. Keväässä on menossa se aika, jota melkein eniten rakastan, enkä oo vieläkään pessyt parveketta. Ikkunasta näkyvissä koivuissa on jo lehdet.

Viime yönä luin jälleen kalenterini ja muistikirjani vuosilta 2004-2007. Yritin löytää merkkejä siitä, miltä tuntui joskus vuodenvaihteessa 07-08 kun elämä alkoi enemmän. Vähän hämmennyin miksi kirjoittaminen onkin lakannut keväällä 2007, en muista mitä sillon tapahtui.

Ei se mitään, näkeehän noista muutakin, pisti mietityttämään erityisesti se, että jos en vieläkään ole päästänyt irti siitä, mistä haaveilin 14- ja 20-vuotiaana, mutta en ole toteuttanut, kertooko se epäkypsästä takertumisesta, kyvyttömyydestä kasvaa vai siitä, että hinnalla millä hyvänsä on tehtävä se, mitä se idealistinen teini 1990-luvun lopussa niin palavasti tahtoi, jotta pääsisi elämässä eteenpäin?

Bare and disarmed.

2009-05-03T02:33:00.001+03:00

Haluisin johonkin kauas, sinne missä talot on korkeita, ihmisiä paljon. Jonnekin, missä jos haluan, koko päivänä minua ei kuulisi tai näkisi kukaan, melkein kuin oisin olematon. Ois oma elämä ja ympärillä paljon isompi, puhelin ei sois koko päivänä, ois isot ikkunat ja lämpimämpi tuuli.

Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?

Koko viikko kevättä.

2009-05-02T22:21:00.004+03:00

How am I supposed to recover when I don't even understand my disease? (Susanna Kaysen: Girl Interrupted)

Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä. (PMMP: Kesäkaverit)

Onpahan joo ihmeellisiä aikoja. Käydään ny läpi sitte.

- maanantaina lähdin töihin huolestuttavan aikaisin ja niinhän siinä kävi, että kun leppoisasti ajelee, ajaa aina jonkun perään. Eka kerta ikinä, tuntui pahalta, menin aika tärinämoodiin ja loppupäivän töissä olin sillai, että mitään en osaa tehdä oikein, voi jumalauta. Tässä viikon aikana olen kuullut noin kolmasti päivässä etten ole ikinä muistanut turvaväliä, mutta "onneksi ei käynyt pahemmin". Ehkä saan anteeksi, mutta jälleen kerran mietin, miksi tieten tahtoen pysyn tällasessa riippuvuussuhteessa vanhempiini.

- maanantaina sain myös huomion siitä, että ilmeisesti pelkään hylkäämistä, mistä johtuukaan. Sitten googletin taas epätyypillisen masennuksen ja tsing!

Symptoms (boldaukset omia)

Depressed mood often lasts for years, starting in teens or twenties.

Mild to moderate depressed mood comes and goes in cycles.

Depressed mood can lift during the depressive phase, though only temporarily.

Decreased energy level, often feeling physically lethargic, at times feeling unable to move.

Increased sleep time (given the chance), sometimes with trouble falling asleep as well.

Increased appetite, often with cravings for sweets, chocolates or carbohydrates.

Increased emotional sensitivity to personal slights, criticisms, rejections. (http://www.workpsychcorp.com/newsweek2.html)

Well, that's me. Siksi en halua mennä yksin kotiin, siksi minua huonosti tuntevat ihmiset eivät ikinä voisi kuvitella minua sellaisena kuin pahimmillani olen, siksi en pääse sängystä ulos tai syön kokonaisen suklaalevyn kerralla. Ja se kun ei voi liikkua, en ennen ollut varma että se on oikea oire, se että raajat on lyijyä. Kuinka paljon laiskuudesta voi hei selittää sairaudella? *grin* Eipä siinä mitään, eihän sillä kaikkea voi selittää eikä aivokemian taakse voi ikuisesti piiloutua. Ois vaan hienoa tietää, kauanko olen tällainen, voinko mie ikinä muuttua. Vaikeina päivinä kaikken kamalin ajatus on se, että tällä hetkellä saan kaiken avun jota parhaimmassa tilanteessa voi saada ja itse autan itseni auttamisessa ja silti. Silti aina vaan.

- Sitten tuli vappu enkä minä välitä siitä kauheesti. Tykkään kuohuviinistä (yhdeksän euron Codorníu oli parempaa kuin aito samppanja) ja munkeista (hiilareita!!), siinähän se. Pojan sain onnekseni seurakseni siskon vappuistujaisiin, muuten ois ollu aika vähän puhuttavaa; siskot on pitkään puhuneet että olen eri sukupolvea ja nyt ero tuntuu. Kolme ja viisi vuotta ikäeroa tuntuu ikuisuudelta kun elämäntilanteet ja -tavat on niin erilaisia. Loppuillasta hyvää viiniä (kaadoin tietty matolle) ja muistipeliä, mikä oli jees.

- Eilen illalla PMMP Nosturissa. Eka klubikeikka ja tosi ristiriitaiset tunnelmat. Paula ja Mirahan esiintyy ääritaitavasti, ovat uskomattoman energisiä ja aika ihania. Uusista biiseistä sain ne mitä toivoinkin, San Franciscon ja Merimiehen vaimon, muuten keikka oli aika hittikimaraa ja toi mieleen festarikeikan, jossa humalainen väkijoukko hoilaa Matkalaulua ja Rusketusraitoja. Mutta joo, nähtiin Rasmuksen Lauri (sikainfluenssa!) ja Pauli. Ottaen huomioon että olin ennen serious fangirl, herätti nyt hämmentävän olemattomia tunteita.

- Nyt oon taas käymässä kotoseuduilla sen varjolla, että auton vakuutusasiat. En mä täällä jaksa olla, haluisin mieluummin elellä omaa elämää. Huomenna onneks pääsen pois, toivottavasti ajoissa siihen nähden, että pääsen kamun kanssa shoppaan ja illalla Pojalle syömään. Kivaa kun jotkut osaa kokata, hei.

- Addiktiivinen mie on kehittänyt riippuvuuden mansikka-Risifrutteihin ja MindJoltin Crazy Taxiin. Tietäiskö joku onks riisivanukasta mahdollista - tai onhan se mahdollista, mutta siis minulle - tehdä himassa ja oisko se mistään kotoisin?

- Nii ja mulla on tällä viikolla ollu kynnet sekä vaaleenpunaset että kirkkaan punaset. Nykyset kirkkaat on ihkut, tulee kesämeininki.

Siinä se, koko viikko, mahtoks kukaan jaksaa loppuun. Ihan hyvä on meininki, olkoonkin koti, hylkäämisongelma ja 0-1 tilanne Valko-Venäjää vastaan.

Suck it up.

2009-04-27T15:57:00.001+03:00

Mulla ei yhtään itseluottamusta nyt siihen mitä teen, koko ajan varaudun pahimpaan, etsin netistä vaihtoehtoja tälle elämälle, en uskalla kertoa mitä haluan, teen mitä sattuu, nukun ja syön liian vähän, käytän eriparisia sukkia.

Junassa tänään tuli rush of self confidence ja olin sillai, että keep your eye on the price, dude. Kohta on kesä, kevät on ohi, lukeminen on ohi, stressaus on hetkeksi ohi. Elämä ei lopu, kävi miten tahansa. Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee koska hyvät ei hylkää. Et anna itelles anteeks jos tuhlaat lyhyet päivät tai luovutat heti. Kesän alussa on voitava sanoa, että tein sen mihin tämä mieli tänä aikana kykeni ja olen siihen tyytyväinen.

Lopeta pelkääminen ihan nyt heti. Eilen siskoni heitti hatusta, että 35-vuotiaana ois aloitettava oikeasti elämä ja työt ja kaikkea, kun kysyin. Minullahan on helvetisti aikaa, mikään ovi ei ole kokonaan kiinni, ei tämä ole elämän ja kuoleman kysymys.

Haluuun!

2009-04-26T17:08:00.001+03:00

Have you ever tried to outrun yourself? Lose yourself in a crowd, hide from yourself in the stall of a bathroom? Take on a new attitude to fool yourself into thinking that you're someone else? Me too. Same thing every time. At the end, it's always you holding onto yourself. Out of breath, self-humiliated, hot footed, red handed, and hopelessly human. (H. Rollins)

Oi oi. Henry Rollins puhekeikalla 28.6. (mulla kai lomaki!) Suvilahdessa. Lippu maksaa 56 euroa eikä muut artistit (no, on siellä Mogwai) kiinnosta lainkaan, mutta haittaako tuo. Kyseessä kuitenkin ainoa, jonka kirjoja olen alleviivannut, joka muka tajunnut minua ja jonka kirjojen kanssa olen nukkunut.

Tiiättehän te ne bändit, jotka puhuu juuri minulle, joita kuunnellessa sielu vaan tavallaan sulaa ja joiden keikoilla on ihan out of control. Ois aika pähee viikonloppuna, perjantaina Tuskassa Gojira, lauantaina chillausta missä vaan ja sunnuntaina herra Rollins.

<3

Let me out.

2009-04-25T19:09:00.002+03:00

Niin niin, oon nyt kaikkea sitä mitä minulta pahimmillaan odotetaan. Lapsellinen, itsetuhoinen, vastuuton ja itsekeskeinen. Äitini soitti tänään viidesti ennenkuin suostuin soittamaan takaisin. Tunnen olevani pettymys kaikille, vaikka suurin osaa tarkoittaa vain hyvää ja pettymys lienen vain itselleni.

Näen toistuvasti unia jossa yritän päästä ulos Lintsin Vekkulan kaltaisista ihmeellisistä taloista, joissa on ovia jotka ei aukea, liukumäkiä ja portaita. Joka unessa olen talossa eri ihmisen kanssa ja aina se toinen hukkuu johonkin ja minä jään yksin.

Can't anyone please just help me escape this?

Enpäs kerrokaan.

2009-04-24T18:48:00.001+03:00

Tänään on ollut juuri sellainen kevätpäivä millainen kaikkien pitäisi olla, noin sään puolesta. Noin muuten oon vieläkin aika messed up, vaikkakin eilisilta oli nasta. Sain seuraa, hyvää ruokaa, viihdettä ja vähän siveettömiä juttuja. Oli hauskaa.

Tossa aikasemmin kävin kaupassa (ilman takkia!) ostamassa leivinpaperia ja kaksi Risifruttia. Matkalla kotiin kävelin hitaasti kahden pojan perässä, jotka työnsi pesukonetta eteenpäin, ja yhtäkkiä mie tajusin mikä se on mikä minua koko ajan itkettää. Niinku woosh, tiedätteks, joku suuri tajunnan valo kirkkaana. Mutta minä en halua sanoa sitä ääneen, en haluu ees ajatella sitä, koska se ei saa olla totta.

What a cliffhanger, goddamnit.

Yritän vaan kokoajan löytää keinoja paeta oikeaa elämää, odotuksia ja vastuuta. Eilen uni, tänään eka kahvi aurinkoisella parvekkeella ja kohta vähän olutta Kaislassa ja ehkä viintä Espoossa. Life is good when you don't think about it.