Stream of Consciousness

Taisin nukkua tänään pitkään, tosi pitkään, iltapäiväpitkään. Sitten vietin vähän aikaa omituisten ihmisten keskellä. Lukiolaisia, tiedättekö, luokittelin ne muistikirjaan, olen paha ihminen. (1. longchamp-laukkuiset beibet 2. emotukkaiset coolit pojat 3. kilttisilmäiset tytöt). Minä en näin täältä katsottuna tiennyt 18-vuotiaana maailmasta tai elämästä mitään, tietääköhän ne.

Huomaan istuvani nykyään bussissa melkein joka päivä. Tänään teinipojat puhui alkoholista ja laitoin ipodia kovemmalle. Sitten bussi 18 joutui johonkin omituiseen liikennesumaan ja ulkona taksit ja yksityisautoilijat tööttäili ja meidän kuski tööttäili takas. Yleensä vakavat bussimatkustajat alko vähän hymyillä. Sekin joku poika joka luki nobelkirjaa ja jolla oli kassissa kirje Riikalle ja nimen perässä hymiö :)

Oon yrittäny miettiä asioita, joissa oon hyvä. En oikein keksi. Olen hyvä pinnallisissa jutuissa, huomaamisessa, välillä ajattelussa ja pakettien lajittelussa. En tiä. Osaisinpa keskustella muustakin kuin päivistä. Osaisinpa keskustella ideoista.

Jotain on vissiin vinossa kun olen koko ajan niin väsynyt. Ajatukset ei oikein pysy kasassa, aikaisemmin löysin kissan istumasta tiskipöydällä tiskien keskellä. Joko se paheksuu tai yrittää auttaa tai sitten se vaan on. Ois hienoa tietää mitä mielessä tapahtuu. Haluun selkeitä määrittelyjä, aikatauluja, pitkiä aamuja, hyviä ihmisiä, avaruutta ja tietoa. Mut oikeesti en jaksa edes tiskata tai muistaa monesko päivä on nyt.

"Tää on tosi tärkeetä."

Huomenna vien jollekin kivalle virkailijalle todistuksenpyyntölomakkeen ja puolentoista viikon päästä saan sen pyytämäni todistuksen, lasin kuohuviiniä ja tittelin humanististen tieteiden kandidaatti. Menihän siihen yli neljä vuotta, välillä oli naurettavan vaikeaa, epäilyksiä alasta on edelleen ja eihän tämä se tavoitetutkinto ole. Mutta silti kun kävelin sateessa, märkänä ja väsyneenä pois kammottavalta filosofian laitokselta, jossa kiltti amanuenssi rekisteröi minulle kauniin kokonaisuuden, olin aika huipulla ja ylpee itestäni. Isäkin oli kuulemma ihan ekstaasissa, tais olla vakavia epäilyksiä siitä tuleeko tästä ajelehtimisesta mitään konkreettista tulosta.

Eilinen oli aika mahtava päivä kans, aloitin aamun autoilemalla puoliunessa puoli kuudelta, nukuin vaatteet päällä puoleen päivään, luin junassa sähköpostista että pääsin logiikasta läpi (2/5, uu jea!), palkitsin itseni turhalla hömpällä ja ostin ihanat, ehkä vähän liian kalliit natsi/domina/sivistynyt leidi -käsineet. Aikuisilla, valmistuneilla naisilla on mustat nahkakäsineet, eiks nii. Oih, ne on ihanat. Ja ilta oi ilta, vaihdetaas kappaletta.

Gojira. Ranskan lahja metallille, musiikille, elämälle, kaikelle. Joe oli vielä ihanampi kuin kuva kukkarossani. Flying Whales:in aikana uskoisin, että vähän tärisin, oisin saattanut laulaa mukana jos en olisi ollut niin orgastisessa tilassa.

Sen huikeuden jälkeen mikään ei olisi voinut tuntua pahalta, ilta oli hyvä, yö oli hyvä, aamu oli hyvä. Päivällä ollessani on top of the world siinä naurettavassa kaatosateessa, joka ehkä pilasi lempikenkäni, palkitsin itseni vielä toistamiseen lisähömpällä: katala S-market tarjosi toisen lempiturhuusmuotilehdistäni kahden euron alennuksella, kannessa oli omituisen näköinen Lindsay Lohan ja lehdessä viehättävä juttu siitä kuinka eletään snobisti vähällä rahalla, ja ajattelin hetken liikennevaloissa, että nyt on kaikki sen verran hyvin, että eiköhän kohta joku palauta maan pinnalle.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

No niin, mitäs. Kirjamessut muuttuu vuosi vuodelta typerimmiksi, kirjat kalliimmiksi ja sen ihmismäärän keskellä mie ahdistuneemmaks. Taisin nähdä kaverini veljen, puhuin parin sanataiteilijan kanssa ja ostin neljä kirjaa. En saanu omistusta ihanalta Joel Haahtelalta, ois esiintyny vasta kuudelta. Ainoa omistus T. Vimmalta, joka väitti uuden Gourmetin olevan paras kolmesta, ei se oo, eka on vieläkin. Erlend Loen Muleum oli näköjään vihdoin suomennettu. Osaisinpa norjaa, luulen että Loen naiivi kirjoitustyyli toimii alkuperäiskielellä paremmin. Oisin minä senkin ostanu, mut sen ehtii myöhemminkin. Kolme neljästä hankin ihanalta Sammakko-kustannuksen standilta. Niillä on oikea meininki, en osaa selittää. Oisin ostanu melkein niiden kaikki julkaisut jos ois ollu rahaa. Hipelöin kolmea New Yorkin matkaopasta. En tiiä miks pidän koko kaupungin mustavalkoisina kuvina ja matkan edelleen utuisana ajatuksena, vaikka oikeasti voisin jo suunnitella juttuja.

Sitten en tarkkaan muista mistä puhuin, mutta olutta, ulkona satoi ja tuuli ja nukuin pojan kans, mikä oli aika lämmintä ja chillii. Koko tämän, vähän huonon viikon ajan olen nukkumaan mennessä ollut ihan on the edge, sätkivä ja hermostunu, jutellu kissalle jotain omituista ja keskittyny hengitteleen. Viime yönä pysyin kurissa ja hyvänä.

Ou, tänään tulin kotiseuduille pitkästä aikaa minun mittapuulla eli ekaa kertaa ehkä kuukauteen. Olen täällä naurettavan hermostunut, ärsyyntynyt ja ulkopuolinen. Koko päivän vietin maalla, paikassa, joka lapsena oli pelkkää suurta seikkailua. Silloin innostuin nuotioista, kasvimaasta, puimurista, haravoinnista, omituisista työkaluista, metsästä ja renkaidenvaihdosta. Nyt olin huonosti pukeutunut, apaattinen ja väsynyt vinkuja. En ole varma, miksi minua ei kiinnosta täällä enää mikään. Vaeltelen muista erossa puiduilla pelloilla ja kurkkimassa sisään hylättyihin taloihin. Ois tavallaan kivempaa olla mukana siinä mistä muutkin on innoissaan. En edes puhu enää mitään juttujani. En uskalla, halua tai jaksa kertoa suunnitelmistani enkä ajastani muualla. Eikä siinä mitään sikäli, mutta jos nämä ihmiset on oikeesti niin tärkeitä minulle kuin kuvittelen, eikö tän kaiken pitäis olla helpompaa.

Noh. Huomenna pääsen kotiin ja äänestän jotain random wannabepoliitikkoa, juon vähän kahvia ja makaan sohvalla. Kaikki on ihan jees, uu beibe.

Arjen ihmeitä, people

Voisin vaan nukkua. Tänään pesin pyykkiä ja kuljin pyykkitupaan käyttäen lihasmuistiani koska silmäni olivat niin väsyneet, että pidin niitä kiinni. "Hullu täti" ajatteli varmaan koulusta palaavat lapsukaiset. Pyykkituvassa jupisin ääneen, että kuka on keksinyt valkoiset alusvaatteet, kuka helvetti edes tarvitsee valkoisia alusvaatteita, miksi, mikä maailmassa on aina vialla.

Kävin sitte myös kaupassa rappiovaatteissani: liian isossa miesten paidassa ja olohousuissa (pyykkipäivä hei! [oikeesti laiskuus]) ja epäilykseni siitä, että Valintatalon kassa Riitta (nimi muutettu) on ihan pimee. Hirvittävissä ruuhkissa selkävaivainen Riitta kaivaa outoja kansioita, vanhoja kuitteja ja papereita esiin ja alkaa leikkaileen ja liimaileen. "Ettei unohdu." Epäilen, että hän on yksinäinen tai onneton tai puhelias tai hullu. Kerran alkoi huutaa mulle bonuskortista. Olin sillai, että sori, mun moka, mun bonukset. Menin sinne ostamaan maitoa muroihin. Ostinkin vihanneksia, hedelmiä ja hapankorppuja. Paljon halvempaa ois ostaa mikropizzoja ja vanukasta. Mutta minkäs teen, olen terveyden ilmentymä, kehoni huutaa (suomalaisia) kirsikkatomaatteja.

Oon vähän pihalla, ainahan mie oon. Tänään on huimannu ankarasti (kotimatkalla kaupasta vahingossa sanoin wow), sattunu selkään ja ollu kylmä. Tarvitsen liikuntaa, mielen iloja ja raitista ilmaa. Muutama vuosi sitten, 2006?, en olisi kiinnittänyt mitään huomiota huonoon oloon, se oli vaan semmonen normi. Kai tämä on parannus: tiedostan, että ihmisellä ei tarvitse olla huono olo fyysisesti eikä psyykkisesti.

Jo kaksi ihmistä maailmassa tietää, pääsinkö logiikasta läpi, tuleeko minusta kandi, mutta ne ei kerro. Äitini on soittanut tänään kahdesti, että joko? Olen kiroillut sille puhelimessa.

Haluaisin uuden hameen ja.. käsineet. Paljon mustia alusvaatteita. Saan ehkä illallista kiireisten sisarusteni kanssa, mikä tarkoittaa aikuista perspektiiviä ja kosketusta oikeaan arkeen, ei tällaiseen "nukuin kahteentoista, join muutaman tunnin kahvia, mietin tulevaisuutta, katoin vähän vanhoja Sinkkuelämiä ja pesin pyykkiä, mulle kuuluu ihan hyvää, you know me" -elämään.

Oon aika chill, neljäntenä lomapäivänä olen päässyt epäajattelu-moodiin. Teen sitä miltä tuntuu ja se tuntuu hyvältä. Sisko soitti. Tulevat tänne. Paniikkitiskaus ja kissan harjaus, nyt.

Viime yönä heräsin joskus neljältä ihan paniikissa, ettei mistään tule mitään. Sitten ajattelin, että nukus nyt. Sitten, että älä ala tällaiseksi taas. Kävele suoraan, analysoi, tiedosta syyt.

Olen lukenut viime aikoina taas uudestaan jokaisen misantrooppisen, antisosiaalisen ja valheellisen kunnianhimoisen henkilön raamattua, Henry Rollinsin Solipsist:a ja hämmästyn joka kerta kuinka ajatukset on mahdollista kirjoittaa, kuinka joku toinen on voinut kirjoittaa sanoiksi sen, joka minun päässäni on vain usvaa. Luen kirjaa töissä, bussissa, junassa, julkisilla paikoilla, kaikkialla missä sen lukeminen on vaarallisinta. Avaan sen sattumanvaraisesta kohdasta ja löydän jotain mikä tavallaan, kieroutuneella tavalla lohduttaa. Kirjoissa on puolensa, taidan sittenkin mennä kirjamessuilta hankkimaan ainakin Joel Haahtelan omistuksen.

How do you control yourself when it all hurts so much? Even if you could make someone understand you, so what? You're on your own, so on your own. How do you deal with winds that make your bones moan and nights that make you sweat and panic? The answer never seems to come. You just keep breathing until it fades. When someone says they have the answer, that means they don't have shit. -H.Rollins

There is no room for your judgement, my life is mine alone

Kahtena viime päivänä minä, hemmoteltu kakara, olen ollut pakotettu kulkemaan töihin bussilla. Yhteensä noin kaksi kilometriä kävelyä, kymmenen minuuttia kuumassa bussissa ja entiseen matkaan lisää 20 minuuttia. Mitä ihmiset ajattelee busseissa? Näkeekö ne mitään tuijottaessaan ikkunasta sateeseen? Ihmiset näyttää busseissa aina surullisilta. Kaikki etsii sitä paikkaa, joka ei olisi kenenkään vieressä ja sitten ne uppoaa johonkin omituiseen tilaan, jossa muita ihmisiä ei ole olemassa ja josta havahdutaan juuri oikealla hetkellä painamaan nappia.

Ja ne maisemat! Kehä. Autokauppoja, ostoskeskuksia, autoja, autoja, autoja, ränsistyneitä bussipysäkkejä, bensa-asemia. Masentavaa. Tänään joku vanha mies kaivoi jännittävästä mustasta laukustaan pienen kirjan, jonka kannessa luki kultaisin kirjaimin Psalmeja. Jotkut uppoaa semmoseen.


Tänään juttelin taas jälleen kerran ensi keväästä. Jos teen sen, mitä minun pitäisi tehdä, mitä kuulemma olen itselleni velkaa, asettaisin itseni aika omituiseen tilanteeseen. En välttämättä voisi nostaa opintotukea, joka tarkoittaisi enemmän töitä, joka tarkoittaisi vähemmän aikaa lukemiseen, joka tarkoittaisi epävarmuutta. Hylkäisin ainakin hetkeksi kaiken tutun, kielen ja suloiset romaanit, ja keskittyisin oppimaan jotain uutta, tekisin suunnitelmia ja kamalasti töitä. Viime päivinä olen tehnyt erilaisia laskelmia, kirjoitellut lukuja paperille, miettinyt kenelle tilittäisin. "Ainoa, mitä voit menettää on raha, mutta se on loppujen lopuksi pientä verrattuna siihen, miltä elämätön elämä tuntuu kymmenen vuoden päästä." En ole varma mistään käytännöllisestä, tiedän vain, että nyt on täydellinen hetki yrittää jotain muuta jos kerran haluan jotain muuta. Uskaltaisinpa avata suuni. Kunpa en olisi aina niin väsynyt.

Asunnossa on kylmä, mutta huomenna isä tulee korjaamaan auton <3 Ei olla nähty pitkään aikaan, toivottavasti saan antaa hyviä tuloksia logiikasta. Täytyy käydä ostamassa kahvikermaa, kunhan ensin olen nukkunut ainakin kymmeneen. Loma sentään.

Crisis averted

Heräsin päänsärkyisenä, mutta oukei tuulella. Kissa-Paavo ryömi muka huomaamattomasti seinänviertä naaman viereen ja nuolaisi nenää. Herääkö joku tollaseen muka onnettomana? Annoin sille vähän mmmmm... -lihaa ja se kietaisi häntänsä viereensä ja purisi. Vähän angstasin äitille puhelimessa: "en mä vaan osaa laittaa tunteja niinku ne pitäis pistää, aina joku menee huomaamatta ohi, en mä tiedä koska menisin junaan vai menenkö ees junaan!" Äiti oli taas ihana, yllättävissä paikoissa se aina on, silloin kai kun se on tärkeintä. Vierailen kotiseuduilla vasta loppuviikosta, käyn olemassa virallinen pankissa, paheksumassa itseäni kirjastomestarille megalomaanisista sakoista ja paijailemassa melkein kaimaani, suloista pupsia. Melkein voisin paijata sen omistajaakin, jota en ole nähnyt ikuisuuteen, ikävöin. Uhkasi piru tappaa minut myrkyttämällä kunhan ura sarjamurhaajana urkenee; lienee viisainta aloittaa lepyttely, lahjominen ja hurmaaminen jo nyt.

Loppupäivä menikin zuuuum, mutta aika kului täydellistä vauhtia. Huolet, murheet, surut kävi mielessä, mutta meni pois aina yhtä nopeaan. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kyynärtaipeen silitys on tiedättekö jotain huimaa. Ei se ennen ole kai ollut. Onks?

Kotimatkalla oli elämä vähän aikaa hallussa, ostin vihdoin ja taas lehdellisen muotia ja epätavallisen kauniita ihmisiä, vähän taisin kaupassa hihkaista ääneen kun löysin mysliä, joka on ollut kateissa puolitoista vuotta. Missä se on lymyillyt, mistä sitä yhtäkkiä on ilmestynyt Kamppiin sekavaan supermarkettiin kolme riviä ja miksei kukaan kertonu minulle? Se on helvetin kallista ja varmaan tosi epäterveellistä. Ihanaa.

Asemalla oli märkää (joka paikassa on märkää!), juna meni kaksi minuuttia sitten ja seuraava 20 minuutin päästä, mutta silti vaan hymyilytti kun teinit pussaili ja puhui ruotsia ja minun lehdessä kerrottiin, miten tulla älykkäämmäksi ehkä jo yhdessä päivässä. Uuuujea.

Nyt syyslomaviikko, koitan ottaa kiinni kaikki kiiltävähiuksiset, älykkäät valtiotieteilijät. Tavoitteena edes yksi päivä kahvilassa lukien, loppuina tiskaan, pyykkään, nukun ja kahvittelen. Ei jaksa stressaa.

If it looks like I'm laughing, I'm really just asking to leave

En tykkää itsestäni yhtään, olen huono. Koko päivän olen kuunnellut pääni sisältä kuuluvaa varmasti hyötyisit terapiasta ja lääkkeistä-Outia. Päässä ei ole ollut ajatuksia, olen unohdellut mikä päivä on ja mitä minun piti puhua. Tämä olo, jota kukaan muu ei vain voi kokonaan ymmärtää, kun koko oleminen on vääryyttä eikä missään ole mieltä. En pysty, en osaa, olen omituinen, en vieläkään kestä vaikka luulin.

Olo lienee seurausta alkoholista, punaviinistä, oluesta, koko ihanasta viikosta. Tämä olo on semmoinen välttämättömyys, jonka tulon voi joskus estää tekemällä hauskoja asioita tai vaihtoehtoisesti juoda lasin violettiin vivahtavaa viiniä lisää. Edellisestä tällaisesta on aikaa, en tajunnut, en ole oppinut mitään, unohdin, että aivoni reagoivat lempeisiin, mutta toistuviin humaliin näin.

Pelkään pelkään pelkään, että tämä on yksi niistä, jotka jatkuvat, että aamulla herään onnettomana. Puhelin äänettömällä, liian pitkät hihat, järjetön päänsärky, "ei mun oo nälkä", älä koske, huomista ei tule, en ole kotona missään, save me from myself.

Missä minun ääriviivat on? Yksinoleminen on typerintä mitä voin tehdä, koska joudun vastustamaan jokaista impulssiani tehdä jotain tyhmää, jotain mikä kaduttaisi. Olen yksin, koska kenellekään muulle en suruani anna, en halua, voi näyttää itseäni tällaisena kenellekään, koska tämä ei saa olla minä. Silti haluaisin nyt, enemmän kuin ikinä, että joku pitäisi kiinni. Ei katsoisi silmiin, ei kysyisi mitä kuuluu eikä esittäisi ymmärtävänsä, mutta halaisi pitkään. Ei irrottaisi hetkeen.

I breathe the air of freedom.

Uu-la-laa.

Hauskoja päiviä, mutten oikein osaa kertoa. Oon tosi väsynyt, semionnellinen ja valaistunut, osittain vähän huolestunut.

Alan pikkuhiljaa kypsyä ajatukseen, että ei gradua ensi keväänä. Halusin jo pitkään pitää tauon tänä syksynä, pidänkin sitten ensi keväänä. En keksi sopivaa aihetta, vaikka olen yrittänyt. En ole edelleenkään varma, mitä haluan, onko järkevää esimerkiksi vaihtaa alaa. Enkä halua alkaa stressaamaan jostain, mitä en tunne omakseni. Vähän tietysti huolestuttaa se, luisunko vanhoihin päiviin, saanko tehtyä mitään järkevää.

Tänään tulin ajatelleeksi, että oon tämän vuoden aikana pikkuhiljaa alkanut elää vähän enemmän. Olen hylännyt ainakin kolme niistä huonoista tavoista, jotka aikaisemmin teki elämästä synkkää ja joista ei edes voinut puhua kenellekään. Elämä on paljon vapaampaa, avoimempaa ja kirkkaampaa. Oon huomannut, että asiat joita aiemmin pelkäsin kuollakseni, joista ajattelin, että en pysty enää koskaan, tuntuukin täysin luontevilta sopivan ihmisen kanssa. Enemmän olen huomioinut ajatuksiani, itseäni, sitä miltä mikäkin tuntuu. Huomannut tosin senkin, että vieläkään en ole itseni kanssa kokonaan sinut enkä antanut itselleni anteeksi. Joku ääni huutaa päässä jatkuvasti. Aika paljon pelkään, että pilaan asioita jos kuuntelen sitä.

Aina kun olen yksin, haluan vain puhua. Maata sängyssä, silittää hiuksia, juoda kahvia, puhua. Antaa sanojen vain olla peräkkäin. Sitten kun oikeasti olen jonkun kanssa ja voisin jutella vakavia, en suostukaan pilaamaan hetkeä sanoilla.

I want to know if my heart can be broken.

It astounds you how they can be so smooth
How they seem to pass through life
As if life itself was some divine gift
And it infuriates you to watch yourself
With your apparent skill in finding every way possible
To screw it up.
-Henry Rollins: I Know You

Plääh, mikä minuu vaivaa. Olen päässäni ihan sekasin ja sotkussa ja pölyssä ja kaikessa. Oispa läpinäkyvä.

Viime päivät on ollu ihan hauskoja tavallaan. Olen läpsytellyt käsiäni, virnistellyt ja iloinnut siitä, että oikeasti, nyt, New York ensi keväänä, lähtö on sinä päivänä, paistaisipa aurinko. Oon kahvitellu, istunu maailman chilleimmässä paikassa, syöny pullan, aloittanu uuden jakson addiktiossani riisimuroihin, noihin ihaniin ravintoköyhiin riks raks pokseihin, oppinu et oon sosiaalisessa mielessä joku ihmeellinen epäilevä kapinallinen, joka pelkää hellyyttä, pussaillu silti kissan kanssa (ewwww!!), kuullu et oon "erisiisti tyyppi", hihitelly töissä ja tanssinu pakettien keskellä afrikkalaista tanssia.

Silti oon kuin en ois ollenkaan. Tykkään kun saan lähteä aamulla kotoa, mennä johonkin, olla jotain, tehdä jotain, hoitaa juttuja, suunnitella. Mutta jossain vaiheessa huomaa jonkun sellasen pohjavireen eikä se oo vieläkään se hyvä, missä Outi osaa, pystyy ja hymyilee. Oon koko ajan jollain rajalla. Tipunko kummalle puolelle, en tiedä. Haluisin, että asiat tuntuis kunnolla joltain. Haluisin olla riks raks poks. Haluisin hallita edes jotain. Tehdä muutakin kuin valua kotona ollessa sohvalla, tuijottaa surullisena pimeää ulkona, miettiä millainen olin silloin kun olin innoissani koko maailmasta, lukea elämäni kirjoista niitä merkattuja lauseita, jollaisiin en ikinä pysty.

Varmasti vaadin vain liikaa, ihmisiltä, elämältä, minulta, kaikelta ja oon semmonen naurettava mikään ei riitä -tyttö. Mietin ja odotan ja elämä menee tässä samalla ja tuntuu ihan hyvältä eikä sen muulta tarttis tuntuakaan.

Meemei

Sunnuntai sunnuntai, aina yhtä flegmaattinen. Koska olen itsetuhoisissa "tuijotanpa katulamppua ikkunasta ja rapsuttelen samalla kissan niskaa hajamielisesti" -tunnelmissa, turvaudun kahteen luotettavimpaan maailmassa: musiikkiin ja kirjoihin.

1. Kirja/levy, joka muutti elämäni

Oi, eiks kaikki hyvät. Pakko on kai sanoa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Oisinko ollut 15 ja voi luoja sentään niitä maailmoja, jotka sinä kesänä aukesi tuon kirjan sivuilla. Oon lukenut sen sen jälkeen uudestaan monesti ja englanniksi (vielä parempi). Olin osa kirjan ryhmää, innostuin uudestaan kirjoittamisesta, lauseiden hiomisesta ja akateemisuudesta. Päähenkilön melankolisuus ja suru oli täydellinen samaistumiskohde angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille.

Levy. Kai tässäkin on mentävä jonnekin vuoteen -99, kun musiikki tuli tosissaan elämään. Apulannan Aivan kuin kaikki muutkin oli tosi huimaa kamaa angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille. Jos saa sanoa tähän toisen, niin Sex Pistols, melko huono albumihan se on, mutta se vei minut syvemmälle punkiin, antoi iloa olla erilainen ja ulkopuolella ja auttoi paljon.

2. Kirja/levy, jonka olen lukenut/kuunnellut useammin kuin kerran

Kai olen melkein kaikki suosikkini lukenut useammin kuin kerran. Sanoisko, että Bret Easton Ellisin Lunar Park. Englanniksi nimenomaan. Siellä on hirmumonia kauniita, todella hienosti rakennettuja pätkiä ja koko kirjaa hallitsee se jännittävä muitakin BEE:n teoksia yhdistävä sekoitus tosi huolestuttavaa välinpitämättömyyttä, dekadenssia, huolta, surua ja hauskuutta. Viimeinen luku, josta Porcupine Treen My Ashes kuuleman mukaan on saanut nimensä ja meininkinsä, on jotain huikeaa.

Mitäpä en olisi monasti kuunnellut. Ehkä tässä vaiheessa otamme esiin kolmannen niinsanotusti nolon suosikkini My Chemical Romancen Black Paraden. Se nuorison hokema "MCR muutti mun elämän!" -argumentti oli hieman ymmärrettävämpi kun jouluyönä 2006 kuunteli tyhjässä, hiljaisessa lapsuudenkodissa näennäisen pirteitä lauluja elämästä ja kuolemasta. Se, että bändistä tuli niin suosittu ja että bändiä tuntemattomat nimittävät sitä pilkkamielessä emoksi, ei oikeastaan haitannut yhtään, koska se teki niin suuren vaikutuksen jossain paikassa, missä muilla ei ole väliä eikä muiden tarvitse ymmärtää. Levy on hieno kokonaisuus, jonka mielellään kuuntelee kokonaan ja järjestyksessä.

3. Kirja/levy mukaan autiolle saarelle

Uuuu, vaikeutta. Ehkä Henry Rollinsin Portable Henry Rollins. Kokoelmassa on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, jos ei ole muuta kuin aikaa ajatella.

Sen pitäisi olla jotain monipuolista, hyvää ja semi-iloista. Oisko Musen Black Holes & Revelations.

4. Kirja/levy joka teki minusta hupakon

Nolostun, nolostun. Tuomas Vimman Helsinki 12 oli talvella 2004, juuri Helsinkiin muuttaneena jotain "niinku ihanaa", vaikka kirja on ihan järkyttävää pintaa ja päähenkilö melko toivoton kusipää. Ainoa ihailtava asia kirjassa on kieli. Hupakon se teki niin, että jossain tapahtumassa juttelin sekunnin herra Vimman kanssa ja olin ihan, että aah ja lähettelimme sähköposteja melko kauan, mikä oli kyllä hauskaakin. Hienoin asia, joka siitä seurasi on Toisen omistuskirjoitus. Mutta olinpa kuitenkin nuori ja hurahtanut ja hupakko.

Levy, joka teki minusta hupakon. Emmätiä. Oi! Rasmuksen (ilman kaiken tuhonnutta the-etuliitettä) Hellofatester. Olin nuori ja hurahtanut ja hupakko ja ehkä vaan vähän ihastunu Lauriin <3

5. Kirja/levy, joka sai minut kyyneliin

Montaa kirjaa lukiessa oon ollu sillai sniff, mutta mieleen tulee Robert McLiam Wilsonin Eureka Street. Jossain kirjan keskivaiheilla kuvataan IRA:n tekemä pommi-isku johonkin voileipäbaariin. Samaan aikaan kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten räjähdys rikkoo ihmisen ruumiin ja kerrotaan, millainen elämä jää kuollessa kesken. Kaikilla normaalisti nimettömillä uhreilla on nimet, iät ja menneisyys. Ja muistan, kuinka jonkun perheensä menettäneen miehen loppuelämää kuvataan jotenkin niin, että "hänen sydämessään satoi koko loppuelämän." Se oli silloin, kai on vieläkin, todella.. sydäntäsärkevää.

Porcupine Treen Fear of a Blank Planet on niin kamalan surullinen ja lähellä ja jotkut laulujen lauseista saa minulle silmiin kyyneleet ratikassa.

6. Kirja/levy, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

No niinku daa, minun esikoisromaani on tähän ainoa oikea vastaus, mutta se tuntuu nyt vitsiltä. Ei tuntunu sillon 15-vuotiaana!

Levy. Ainahan noita toivoo, että tulee uusia ja saakin joskus. Gojira, Ram-Zet ja MCR on toivomuslistan kärkipäässä ja ainakin kaksi ensimmäistä on toteutumassa, toinen ylihuomenna. Aah.

7. Kirja/levy, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Kaikki ne on ollu hyvä kirjoittaa, ei se voi ikinä olla helppoa ja sitä prosessia tulee kunnioittaa!

Levytkin, no joo. Kai ne on jollekin ihan kultaa, mutta en voi ymmärtää Poets of the Fallin tai Fall Out Boyn viehätystä, ihan näin alkuun. Oon tavallaan pahoillani.

8. Kirja/levy, jota luen/kuuntelen parhaillaan

Luen aika montaa juuri nyt. Olen ollut kauhean huono lukija viime aikoina kylläkin, harvaa olen saanut lopeteltua. Sam Taylorin The Republic of Trees on luvun alla, kuulemma muistuttaa Kärpästen herraa, josta en kauheesti välitä. Ja yritän myös tavata Darian Leaderin The New Blackia (Mourning, Melancholia and Depression).

No kun se tuli tuossa äsken mainittua, otin käsittelyyn Fear of a Blank Planetin.

9. Kirja/levy, jonka olen aikonut lukea/kuunnella

Niitä on todella monta. Sivullisen haluisin kahlata viimein läpi, Rikos ja Rangaistus kiinnostaa kaikella tavalla todella paljon ja Please Kill Me on odottanut sekin hyllyssä jo turhan kauan.

On kai noita. Olen kyllä yleensä ottanut aika äkkiä asiakseni. Aion kuunnella ensi tilassa keskiviikkona vähän uutta Gojiraa ja The Way of All Flesh:a. Oijoijoijoi. Hehkutan sitte keskiviikkona.

Oh-so-emo.

Outo päivä. On ihan hiljaista ja välillä tuntuu tolta, välillä tältä, välillä hyvältä, välillä tosi pahalta, välillä ei ehkä miltään.

Ois kivaa maata nyt kokonaan peiton alla, ois lämmin ja pimeää, ja puhua asioita, aina vaan puhua mutta vaan oikeita asioita, niitä mitä haluis sanoo mut ei uskalla. Maata silmät kiinni peiton alla, puhua ja tietää, että joku kuulee.

"It's the friends you can call up at 4 am that matter."

Pakko on tehdä yöpäivitys kun oli hauskaa ja koska sie tätä luet, sanon kiitos. Oli hauskaa maata sohvalla, kikattaa, puhella pojista ja ajoista ja olla muistamatta kaikkea mitä pitäis tehdä.

Olen välillä melko huono ystävä niille vähille, joista oikeasti välitän. Teen katoamistemppuja, oon sulkeutunu (kauniisti sanoivat lukiossa, että oon melankolisen mysteerinen) ja välillä apaattinen ja välillä vinkuja. Syksyn aikana olen selvittänyt sen, että minulla on passiivinen suhtautuminen ihmissuhteisiin, mistä se johtuu, mistä näitä tietää. Kaikki ne ajat, kokemukset, muistot. 1995. Yläaste, lukio, yliopisto, kaikkia aloittaessa koin olevani totaalisen ulkopuolinen ja nyt ilmeisesti pelkään kauheasti, että jollain lailla sössin ne ihmissuhteet, jotka olen saanut säilytettyä ja jotka oikeasti on elintärkeitä. Harvat päästän kokonaan elämääni ja niitä ihmisiä, joiden seurassa saan olla oma omituinen itseni ja tuntea oloni mukavaksi, on vähän. Miksi en pidä huolta, että niitä ei tule vähempää?

Joka tapauksessa toivon, että jokainen niistä "vähistä" tietää, että aina, ihan aina, minä olen tässä ja minua saa hyödyntää: kuuntelen, nyökkäilen, annan valistuneita neuvoja ("ei vittu hei enää yhtään tekstaria!"), hengittelen vieressä ja pidän kädestä vaikka koko yön. Minulta saa yösijan, viiniä, suklaata, halauksen ja kissan hetkeks syliin laskemaan verenpainetta. Eikö se oo ainoa reilu vaihtokauppa: anna mun olla oma itseni, saa minut tuntemaan itseni mukavaksi itsessäni ja minä annan lähes mitä vaan mitä tarvitset. Inhottavinta passiivisuudessani on se, että tosi vähän luotan tämän vaihtokaupan vastavuoroisuuteen.

Huomenna käväisen kotiseuduilla perustelemassa valintojani ja syömässä oikeaa ruokaa. Nyt pitäisi nukkua. En ymmärrä, miten oon onnistunu ostamaan hedelmäpommijugurtin.

Don't you dare ruin this for me.

Tänään on krapula siitä kevyestä salonkihumalasta. En selvinnyt kotiin nukkumaan, mutta se ei haitannut, koska yhdessä nukkuminen on hauskaa, rentouttavaa, kevyttä. Pahoinvoivana, eilisen ihkuissa vaatteissa (minusta tuli hametyttö) kävin Akateemisessa ja ostin Chuck Palahniukin kirjan kannessa olleen puolijumalani Bret Easton Ellisin suosituksen perusteella. Käytin ostoperusteena tosin myös perinteistä "avaa kirja, lue lause, pidätkö siitä?" -tapaa.

"Another thing is no matter how much you think you love somebody, you'll step back when the pool of their blood edges up too close."

Sold.

Junassa joku random mummo aiheutti minulle ajatuksellisen ongelmavyyhdin, jota perheenjäsenet lisäs. Miks aina sellasta? Jos joskus ois kaikki hyvin, minkä takia jostain tulee jotain raskasta tekemään jutuista pimeämpiä. Oonks niitä, jotka ei osaa olla? Eipä tarvis miettiä, sais vaan nukkua jonkun vieressä ja olla hyvin.

I had a dream.

Nukuin yhteen ja herätessäni ajattelin, että "olen niin onnellinen, olen niin onnellinen" ja olin, että oho oho, Outi. Muistaisinpa mitä unta näin juuri ennen kuin heräsin.

Aamuyöstä näin unta, että olin ylioppilaskirjoituksissa jälleen ja taas ja minua vastapäätä pyöreässä pöydässä (!) istui puolikantisbaari System Rockin edustaja. Tai niin sen nimilapussa luki. Joo, meillä kokelailla oli semmoset. Parasta oli se, että vanhempani istuivat salin etuosassa kannustamassa minuu. Kertooks tää keittiöpsykologoinnilla, että hankin arvosanoja miellyttääkseni vanhempiani, kun oikeesti haluisin vaan olla vastuuton ja juoda kaljaa? Jaiks.

Nooo, huomenna on perjantai. Aion pestä pyykkiä naurettavan aikaisin, pukeutua pakon edessä hameeseen (ei puhtaita tai kuivia vaatteita) ja olla iloinen.

"Oot salagootti, etkö ookin"

Uujea. Tämä oli tämmönen päivä:

-Tentti meni kuin meni. Istuin siellä kolmisen tuntia, kunnes oli pakko saada tonnikalapehmo kera kahvin ennen naistutkimusta. En olisi voinut tehdä enempää, joten sikäli oon tyytyväinen. Katotaan nyt, sääliskö lehtori Logiikka minua sen verran, että päästäis suhahtaan läpi.

-Puhuin äitin kanssa puhelimessa matkasta New Yorkiin ja äiti oli ihana.

-Kävin hulluilla päivillä. Miksi? En minä tiedä. Joka vuosi sitä samaa, angst angst, ihmiset. Kävin läpi kirjat, levyt, leffat, en ostanut mitään. Aika ylpee olin itestäni kyllä.

-Töissä olin todella tehokas, mikä yleensä - tänäänkin - tarkoittaa sitä, että ottaa päähän. Ei se mitään, kaikki korjaantui kun puhuin vähän vaatteista ja misantropiasta. "Aja kenen päälle ajat, kunhan et cityketun.", "Aina sulla on mustat vaatteet!!", "Ei oo tukkas oikeesti noin tumma!", "Kyllä. Ihmiset ovat tyhmiä." Hihittelin vähän. Ja näin kanssa töissä tosi kauniin pojan, en tiiä kuka se oli enkä haluukaan tietää, mutta kauneus on kauneutta kuitenkin.


Huominen näyttää paperilla hyvältä: chiball, kahvila, musiikki ja sisarilta. Oon tosi vastuuton, mutta toivoisin, että saisin juoda semmosen miellyttävän päiväsaikaan alkavan, jänniin juttuihin johtavan salonkihumalan. Semmosen, että vois chillaa ja jutella jotain outoja ja olla kevyt.

Tiedä sitä sitten, mihin tommosen mahduttaa; viikonloppuun aion sisällyttää sosiaalista kanssakäymistä, koiria (!) ja ehkä vähän vanhempiakin. Nyt on tavallaan aikaa eikä tarvitse taas vähään aikaan ajatella sitä mitä on joutunut ajattelemaan. Pitäis vaan osata relaa.

Rain that ever-loving stuff down on me

Pakkopäivitys, tauko älystä, muttei kuitenkaan.

Istun päivystyspaikallani yliopiston kahvilassa (oikeasti kohta ilmoitan toimistoajat, minua voi tulla tähän nurkkaan tapaamaan, annan neuvoja hyvään elämään 90 sentin kahvikuppipalkalla. Pullatkin hyviä.), näen tuttuja kolmen vuoden takaa, nyökkään että moi ja tuijotan lasittunein silmin ihmisten järjettömiä lattelaseja kuunnellessani napeista luentoa aggressiivisuudesta.

Tänään on päivä liian täynnä tekemistä. Aamulla tentti, pelkään kamalasti, aamuksi alustus sosiaalipsykologiasta, en pelkää, mutta haluaisin kirjoittaa hyvän ja se ottaa aikansa ja luulisin, että kahvittelua ihmisen kanssa, joka voi hetkeksi saada stressini poistumaan. Ihmiset on hyviä sillai.

Onko mitään ammattia, jossa voi kuluttaa päivänsä katsellen ihmisiä, kuvitellen elämiä. Havainnoida punavalkoisia huiveja, teenjuojia, tekohymyjä, yksinäisiä poikia, asentoja, epätoivoista ryhmään kuulumisen tarvetta, kauniita mustiin pukeutuneita humanistityttöjä.

Tänään aamulla juttelin siitä, kuinka mielenkiintoista (hah) onkaan, etten koe suurta tarvetta kuulua ryhmään, olen enemmän yksilösuuntautunut. Silti huomioin jatkuvasti, että juuri tämä, olla ulkopuolinen sosiaalisessa tilassa; läsnä, mutta omassa maailmassaan, lievittää ikuista yksinäisyyttäni kiehtovalla tavalla.

Jea, teen muutaman logiikan tehtävän. Nick Cave jeesaa.


edit 13:37: Niin ja Paavo Haavikko. Klassikkokurssille piti aikoinaan lukea runokokoelma Talvipalatsi, liekö se tunnetuin. En ymmärtänyt juuri mitään mitä luin, silti luin sen moneen kertaan ja huusin ja vikisin ihmisille: "kato nyt tätäkin, lue tää, mitä se sanoo, tajuutko sä tätä?! oonko mä näin tyhmä!". Haavikko muodosti kauhun vaikeatajuista runoutta kohtaan, mutta mikä tärkeintä, suurensi sanataiteen kunnioitusta.

Mitään pelättävää ei ole.

Oh my. mitä minä pelkään, miksi minä pelkään, mikä minussa on.

-keskiviikko. kuoren avaus, tentti, mindblock. Kaikki sanoo viimeistään nyt, pääset sinä sen, minäkin sanon enkä usko yhtään. ne kysymykset: miten meni? en minä tiedä. viimeinen mahdollisuus. ja mitäs sitten.

-keskinkertaisuus. pienet ajatukset, joukkomentaliteetti, kolikoiden alkuperän pohdinta lähijunassa matkalla järvenpäähän.

-tottuminen. sinä oot siinä nyt, et ehkä enää huomenna. ihmiset kuolee, lähtee pois, tavarat katoaa, ajat muuttuu. mitä hyvää siitä seuraa jos totun siihen että jotain on nyt. läheisyydenpelko on oikeasti pelkoa siitä, että se lähtee pois juuri silloin kun siihen tottuu.

-sumu. mitä ihminen pelkäisi jollei sitä mitä ei tunne. päivät sumuisessa välinpitämättömyydessä on paljon pahempia kuin mustin pimeys tai kirkkain valo.

-riippuvaisuus. riippuvuus, riippuvaisuus. minulla on oltava rajat. ei voi olla puhtainta se, että tarvitsen jotain toista kuin itseäni. kenenkään muun kuin minun ei pitäisi joutua huolehtimaan minusta. itseni seura ei aina ole hyväksi, eikö sen olisi oltava.

-selfdoubt. mitä se on suomeksi, itsensä epäily. muihin vertaaminen, se mikä johtaa onnistumisen pelkoon, alisuoriutumiseen, luovuuden puutteeseen, kotiin jäämiseen.

-unohtaminen. en halua unohtaa tärkeitä asioita, sanoja, ihmisiä ja varmaan se tuntuu pistona jossain, kun jossain joku unohtaa minut.


Ulkona sataa, kissa kipusi jo nukkumaan enkä minä halua nyt unta vaan kirkasta tajuntaa.

"Lakkaa stressaamasta, nyt."

Plääääääh. Sunnuntai, oi sunnuntai. Oon niin väsynyt.

Eilen oli ihan hauska ilta, taisin jättää sanomatta sen, mitä piti eniten sanoa, mutta sanon myöhemmin joskus. Koko viikon oon ollu se kuuluisa kipeä stressipesäke, aina tehdessäni jotain olen ajatellut, että pitäisi tehdä tuota toista. Se on ihan naurettavan rasittavaa, kun ei vaan osaa olla hetkessä. Ainoat hetket tällä viikolla, jolloin olen ollut oli uusia id-koodeja tehdessä (wat wat?!) ja suudellessa. Niinkun, että tätä juuri nyt, tästä on hyötyä, muu tulee myöhemmin.

Ajatukseni ei juokse, tai juoksee muualla, ei tässä. Olen surullinen, eikä ole mitään syytä olla. Olen tosi huolestunut ja peloissani. Haluisin niin paljon sen elämän, mikä minulle kuuluu. Mitä se tarkoittaa? Ihan niinkuin jossain.. missä, kaikkeudessa, kulkisi kaksi "mun elämää" rinnakkain, ja elän sitä toista, vähän haaleampaa. Tavallaan tiedän kaiken siitä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. Miksi sitä silti antaa ajan valua välillä ihan hukkaan.

Hesarissa oli tossa alkuviikosta tiedesivujen aivosarjassa juttu siitä, että josko masennus onkin vain aivojen tapa painaa ctrl+alt+del:a, pakottaa ihminen pysähtymään. Ja että parantumisen edellytys olisi suunnan vaihtaminen. "Vain masentunut ihminen näkee itsensä realistisessa valossa. Ja se jos joku tekee kipeää." Se opintopsykologi, joka ei tajuu minuu, antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa paperille, missä haluan olla viiden vuoden päästä, millaista työtä haluan tehdä, mistä pidän. Enkä minä tiedä. Miten voin olla varma, että se mitä haluan, on se mitä haluan? Oikeasti haluaisin pysähtyä hetkeksi kokonaan, lakata vähäksi aikaa miettimästä tulevaisuutta ja keskittyä siihen, mikä nyt saa minut hymyilemään. Puhuuko minussa nyt laiskuus, masennus, pelot, epävarmuus tai jotkut menneisyyden naurettavat traumat. Näenkö minä muka itseni realistisessa valossa.

Taidan keittää lisää kahvia, ottaa viimeinkin osaa sosiaalipsykologiseen keskusteluun ja unohtaa oloni.

The past ain't through with you

Paha olo. Aamulla luulin flunssan jo kadonneen, iltaan mennessä päähän sattui, palelin ja olin kuumissani vuorotellen, menetin taas ääneni ja jaksoin hädin tuskin kantaa kirjat kotiin. Sain luettua vähän, en ihan niin paljon kuin olin suunnitellut ja iltasuunnitelma oli jatkaa siivousta. En jaksa, tuijotan telkkarista salkkareita täysin flegmaattisena, kissan käydessä välillä lipaisemassa kättä. Suunnittelin kokkaavani viikonlopuksi, ei ole edes nälkä. En halua olla kipeä, kuka haluaa.

Iltapäivällä sain vähän hämmentävän yhteydenoton ihmiseltä, jolle en ole puhunut lähestulkoon puoleentoista vuoteen enkä jaksaisi aloittaa nytkään. Meillä oli välinpitämättömyydeen kallistuva viharakkaussuhde, jonka aikana käyttäydyin huonosti, valehtelin ja olin koko ajan todella väsynyt. Nyt kun viimein oon antanut itselleni osittain anteeksi, ymmärtänyt sen, että asioille ei enää voi mitään, mitään varsinaista peruuttamatonta tuhoa ei ole aiheutunut ja voin mahdollisesti oppia historiasta, en miltään osin halua palata menneeseen. En tarvitse anteeksiantoa enkä halua tuntea syyllisyyttä jostain, minkä jo olen käsitellyt, joten päätin olla hiljaa ja unohtaa vähän aktiivisemmin. Väärä vai oikea päätös, mistä minä tiedän; miksi ottaa elämäänsä pimeää, jos on mahdollisuus valoon?

Ennen uskoin, että ihminen saa sen mitä ansaitsee, nykyään vähän enemmän siihen, että ihminen saa sen, minkä uskoo ansaitsevansa.

Saisinpa unta, mukin kahvia ja halauksen.