People seem to get nostalgic about a lot of things they weren't so crazy about the first time around.

Luin blogitekstejä vuosilta 2008 ja 2009. Ajalta, jolloin en lukenut enää kirjoja, olin keskellä kaikkea sitä mielenterveydellistä byrokratiaa, ratikkamatkoja terapiaan. Ajalta, jolloin tällainen parisuhde, jossa nyt olen, tuntui omalla kohdalla huonolta vitsiltä. Mutta minä se olen silti, sama nainen, ja silloin vihasin elämääni enemmän kuin nyt.

Elämänhallintaa en ehkä saa koskaan (minusta ei ikinä tuu tyttöä, joka voi kangaskengissä säästyä märiltä sukilta, joka ei ikinä löytäis keittiöstään homeista appelsiinia ja joka vois ilman minkäänlaista ironiaa kuvata itseään päivän asussa eteisen ruman valon alla) ja liekö noin, että melankolia säilyy luonteeni pohjavireenä vielä kauan? Mutta silti se kuuluisa kasvu ihmisenä on käsinkosketeltavaa. Vaikka tuntuu, että pysyn paikoillani, jollen jopa liiku taaksepäin.

Olin töihin liittyen persoonallisuustestissä, jossa selvisi, että vaikka olen innovatiivinen, rakastan myös rutiineja. Vihaan sääntöjä ja turhaudun byrokratiaan, mutta tunnollisesti siedän niitä ja noudatan ohjeita (Punkkari-Outi sanois pfffft!), oon tosi kilpailuhenkinen, äärimmäisen kunnianhimoinen ja empaattisin ja psykologisin (häh?) henkilö, jota rekrytoija on vähään aikaan nähny. Näinpä. On mahtavaa nähdä ihmisten pään sisään, tunnistaa motivaatiotekijät ja heikot kohdat, jotta voin voittaa ne ja päästä pätemään! Jeah!

Mun pitäis olla nukkumassa, koska aamulla väsyttää kuitenkin. Mutta onneks illalla Nälkäpeli! Ja perjantai! Semminkin että töitä joka päivä hamaan tulevaisuuteen.

Vi ses, tää on mun ilmasta terapiaa ny. Vähän aikaa kestää, et päästään syvään päähän, mut just wait and see!

Älä katso minuun, älä katso minuun äläkä ainakaan istu viereeni.

Tänään Lauttasaaressa bussiin tuli humalainen, keski-ikäinen mies, joka noin viiden minuutin ajan jankkasi, että älä myy mulle seutulippua, kun me ollaan vittu Espoon puolella saatana. Tämän viiden minuutin aikana kolme matkustajaa ympärilläni siirtyi ikkunan vierestä istumaan käytävän puoleiselle penkille ilmeisesti estääkseen tämän öykkärin istumisen viereensä. Jostain syystä se teki minut surulliseksi. Samalla lailla kuin tekee se, että jos matkustat jonkun kanssa kaksin bussissa, tuskin pääsette istumaan vierekkäin, koska yksinäinen matkustaja ei koskaan istu toisen yksinäisen viereen.

Mut hei hei, sellaista on kaupunkielämä. Kian innoittamana aktivoin taas formspringini. Kyselyä kyselyä ja totuuksien rippeitä saa täältä: http://www.formspring.me/outi.

Yhdeksän tunnin päästä takaisin jo töissä, joten ehkä nyt sänkyyn lukemaan Rosa Liksomia. Neuvostoliitto on ruma, mutta kiehtova elämys.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!

Flu at full throttle + watch what you eat, honey

Jeah, pää on täynnä räkää. Kauniisti sanottuna. Poskiin sattuu, hampaita kolottaa, päätä särkee, olo on uupunut. Yö oli kamala, kun en saanut henkeä ja jossain takana painoi myös syyllisyys siitä, että kaunis Poika joutuu heräämään kuudelta töihin enkä minä anna sen korinaltani nukkua. Mutta kuinka olikin silti niin ihana eikä kissapoikakaan häiriköinyt yhtään.

Sairaus ärsyttää aivan järjettömästi, koska perjantaina olisi tentti ja nyt kun luentoja ei enää ole eikä myöskään töitä ennen perjantai-iltaa, voisin viettää päiväni laskien ja lukien kirjastossa. Kuten varmaan oon joskus selittänyt, parasta ja tuloksellisinta lukuaikaa minulle on aina ollut iltapäivästä noin kello kahdesta iltakahdeksaan yhdeksään eli sinne asti kunnes kirjaston valot sammuu ja ovet lukitaan. Ideaalipäivänä tämä tarkoittaa, että saan aamulla nukkua ainakin yhdeksään, juoda kahvini rauhassa, siivoilla ja hoitaa asiat, jonka jälkeen voisin keskittyä siihen mihin pitää. Mutta kehoni sanookin ähäkutti, joten maataan nyt peiton alla sohvalla katsoen miljoonatta kertaa Sinkkuelämää ja haaveillen New Yorkista.

Keho on muutenkin ollut hankala. Olen tullut siihen tulokseen, että nuutunut olo ja ärtyneisyys eivät voi johtua muusta kuin stressistä ja huonosta ruokavaliosta. Stressiin auttaisi liikunta, ruokavalioon säännöllisyys ja Paula-vanukkaan rajoittaminen.. yhteen päivässä? Oon pitkään ollu innokas ruokapäiväkirjojen fani, joten olin aika innoissani kun pari päivää sitten löysin Kiloklubin, jossa saan kirjata syömiseni muistiin ja näen samalla, saanko tarpeeksi kuitua, tarpeeksi kasviksia ja mistä päivän energiamääräni koostuu. Nyt pitäisi vain saada hallintaan suklaanhimo (ei liiaksi, koska Fazerin sininen ja kahvi?! <3) ja tyyli aamiaisesta kahvivälipalojen kautta liian isoon päivälliseen ja iltanaposteluun.

Lienee oltava onnellinen siitä, että kamalasta fyysisestä olosta huolimatta, suunnatonta onnellisuutta aiheuttavat seuraavat: sininen taivas, jo lämmittävä aurinko, ihanin kissa, paras ihmis-Poika, kahvi, motivaatio elämään ja lukemiseen. Syönpä omenan, flunssat vihaa omenia.

Maybe the diamonds are not for everyone.

(Joo ei, Sunrise Avenue on aika paskaa. Sori.)

Mikä siinä on, että taas päätään nostaa levoton Outi, se joka kaipaa draamaa, nopeutta, vaarallisia tilanteita ja suuria traagisia tunteita. Onko se sitoutumiskammoa yhteenmuuton edessä, tulevaisuudenpelkoa, tylsistymistä vai mitä.

Tänään terapiassa puhuttiin siitä, miksi lähes kirjaimellisesti nukun onneni ohi. Onko kodin ulkopuolinen maailma vaarallinen, eikö minulla (muka! vieläkään?!) ole tarpeeksi haasteita, olenko vain perinteinen vastuunpakoilija alisuoriutuja, onko tämä passiivisuutta, jolla sankarillisesti ratkaisen ongelmani: ongelmat ratkeaa kun niitä ei kohtaa? Yeah right. Omia heikkouksiaan on tuskallista miettiä, terapeutti oli tosi innoissaan.

It's all unraveling.

Well you can hide a lot about yourself,

But honey, what're you gonna do?
And you can sleep in a coffin,
But the past ain't through with you. (My Chemical Romance: Kill All Your Friends)

Lapsena ja teininä kamalin lause koskaan oli, että "totuus tulee ilmi", koska se tarkoitti, että jonain päivänä kaikki pahat teot, jokainen väärä ajatus ja kaduttava valinta tulisivat esiin, paljastuisi niille, joiden en halua tietävän.

Ja välillä oon varma, että minun isä ja sisko näkee minun läpi. Epäilevät, että salaan osan elämästäni ja ovat oikeassa. Kun olin teini, olin varma, että isäni luki päiväkirjaani. Typerät geneeriset lukot. Nyt jouduin ihmeelliseen ristikuulusteluun aiheesta "tunnetko sä tän kirjailijan? mistä tunnet, kuinka hyvin, kuka se on!" kun kirjan omistuskirjoitukseen oli piirretty sydän.

En minä tiedä, miksi koen tarvetta salailla tai peitellä tekojani, miksi olen niin huolissani siitä millaisena perheeni minut näkee. Liekö niin, että tiettyjä asioita kohtaan syntyy häpeä jossain kasvamisen vaiheessa? Siitä samasta syystäkö en ikinä voisi suudella poikaa vanhempieni edessä, siksikö poikaystävän tuominen kotiin on aina ollut niin mahdotonta? Siksikö tietyistä asioista puhuminen on tabu? Miksi? Kuka sen häpeänkierteen on aloittanut?

Voinko minä ikinä avoimesti olla minä, jos häpeän suurta osaa itsestäni?

Unipää

Oishan mulla asiaa, viikonloppu alkoi kemian tentin uusinnasta, jatkui pikakahvin ja Pojan kautta junalla vanhempien luo, sieltä edelleen Tampereelle Eepon luo, saunaan, synkkään metsään, katastrofileffaan, takaisin kotiin, uudestaan saunaan ja sitten tähän. Olen hipsinyt ja hiipinyt hiljaa kun äiti ja sisko on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Koko viikonlopun on vaivannut väsymys, ilmeisesti stressinpurkautumisesta taas, pieni levottomuus, vaiheittainen angstaaminen ja päänsärky.

Kerron varmaan lisää, mutta en nyt, koska aion nukkua. Rakastan kaikkea nukkumisessa, tehäänks lista, katotaan monta keksin?

1. Se kun tyyny on just oikein, patja minulle muotoutunut ja peitto vilpoisa, mutta lämmin samaan aikaan.
2. Kun joka paikkaan sattuu väsymyksestä ja pääsee sänkyyn ja saa vaan huokaisten nukahtaa.
3. Se kun päivän ja illan kivut, säryt ja osa suruista katoaa nukkumalla.
4. Se kun yöllä herää, käy juomassa, vessassa, katsomassa parvekkeelta kun auto palaa parkkipaikalla, ja saa sitten palata vielä lämpöiseen, pehmeäksi nukuttuun sänkyyn.
5. Se kun oon selkä siihen päin ja Poika ottaa kainaloon ja jokainen muoto menee oikein ja tulee lämmin muttei kuuma.
6. Kun tajuaa, että aamulla ei tarvitse herätä ennen aurinkoa.
7. Kun on juuri nukahtamassa ja säpsähtää, rennoksi, hereille, mitä lie, mutta sen jälkeen zuuuuum, pehmeästi uneen.
8. Puhtaat lakanat!!
9. Kun herää noin kello puoli kahdeksan sunnuntaiaamuna (puhtaissa lakanoissa, puhtaassa asunnossa), kissa katsoo sillai, että "ei hei herätä vielä", ulkona kuuluu sadetta, voi kääntää tyynystä viileän puolen ja jatkaa hyviä unia.
10. Hyvät, jännittävät, kauniit, sulokkaat, ihmeelliset, erikoiset unet.

Saisko kymmenen tällä erää riittää ja ilmaista tarpeeksi kuolematonta rakkauttani tätä usein aliarvioitua, unohdettua, vähän paheksuttuakin taiteenmuotoa ja aamu-unisuutta ja uaa uaa, ihanaa unta kohtaan. Haluisin uuden sänkyn. Semmosen hyvän. Mut ihan ko ois rahaa. Alan nukkuun just. Palaillaan.

Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

In the end it's right.

So make the best of this test and don't ask why.
It's not a question, but a lesson learned in time. (Green Day: Good Riddance)

Äiti on kylässä, ollut jo eilisestä asti. Onhan se jees, kun kotiin tullessa on keitetty kahvia, tiskattu ja imuroitu, mutta en mä tiiä.

Angstia ja vähän ahdistusta on ollut viime päivinä. Koko viikon itse asiassa. Oon huolissani vanhemmista, kissasta (laihtunut taas) ja kaverikin kertoi mystisistä oireista. Viime yönä näin jotain painajaista aiheesta. Oispa kaikki hyvin kaikilla.

Mutta! Kun keskiviikkona seitsemältä aamulla ajelin takas kotiin vietyäni Pojan töihin tajusin, että perspektiiviä, Outiseni. Isossa mittakaavassa tämä vuosi kaikkine talousongelmineen ja uuden oppimisineen on pientä, ensi syksy aamuheräämisineen ja epävarmuuksineen on pientä myös, jos sillä pääsen minne haluan. Tänään kun töissä vitutti muiden ihmisten laiskuus kunnolla, pääsin takaisin flouhun ajattelemalla, että palkka tuntuu paremmalta kun sen eteen joutuu oikeasti tekemään töitä ja ehkä vähän jopa kärsimään, sanoi muut mitä vaan. On pidettävä mielessä the big picture mutta elettävä päivä kerrallaan. Tough one.

Huomenna on perjantai, saan hengailla pitkästä aikaa vähän Pojan kanssa ja saattaapi olla että tulee ihan mahtis päivä. Nähää.

What's wrong with this picture?

Tästä minoon jauhanut aikaisemminkin sekä livenä että blogissakin, mutta voi jumalauta. Mikäli olen uutiseni oikein lukenut, 45 -vuotias ylikonstaapeli raiskasi 15-vuotiaan tytön käyttäen väkivaltaa. Itä-Suomen hovioikeus alensi 2,5 vuoden vankeustuomion vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta, antoi miehelle 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja laski nyt 25-vuotiaan naisen korvauksia 8000 eurosta 5000 euroon. Perusteina tuomion alentamiselle olivat uhrin jo lähestulkoon saavuttama 16 vuoden ikä ja tapahtumassa käytetty lievä väkivalta.

Raiskauskriisikeskus Tukinaisen oikeudellisen työn kehittämispäällikkö Riitta Silverin mukaan perusteita olisi pikemminkin pitänyt käsitellä raskauttavina asianhaaroina; toisessa lähteessä rikosoikeuden professori Terttu Utriainen huomauttaa, että "Väkivaltaa ei pidetä raiskausrikoksen tunnusmerkkinä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.". Miehellä oli tyttöön nähden ammattinsa ja ikänsä puolesta selkeä auktoriteettiasema, 15-vuotias tyttö, olkoonkin kuinka viettelevä ja tilanteessa aktiivinen (en viittaa tähän tapaukseen, koska taustoja en tiedä) on lähestulkoon herkimmässä naisellisen ja seksuaalisen kasvunsa vaiheessa ja raiskaus on raiskaus vaikka se tapahtuisi hellimmällä mahdollisella tavalla ilman vihjettäkään fyysisestä väkivallasta. Lähes 16-vuotiaaseen tyttöön ei kosketa väkivalloin, ei on ei, samaa vanhaa, you know.

Lähipiirissäni, julkisessa keskustelussa ja internetissä törmää lähes väistämättä siihen asenteeseen, että uhri tilanteessa on lähes aina jotenkin itse tilansa aiheuttanut. Tähän syyllistyvät havaintojeni mukaan useimmiten toiset naiset, mikä suututtaa suunnattomasti. Anna Kontulan haastattelua City-lehdessä (13/2009) siteeratakseni: "Suomessa on siis naisia, jotka ajattelevat, että intiimiin tilaan miehen kanssa menevälle naiselle saa tehdä mitä vaan. Jos miehen eroottisena preferenssinä on naisen lihakoukkuun ripustaminen, siitä vaan. Oma vika, mitäs lähdit!" ja myöhemmin: "Seksuaalisen väkivallan vastustamisen voimavarat pitäisi suunnata valistamiseen. Että olipa tilanne mikä tahansa, ei tarkoittaa eitä.". Jos joku haluaa, voi aloittaa keskustelun kanssani, enkä minä hyväksy syyksi mitään. En naisen paljastavaa pukeutumista, itsensä juomista kaatokänniin, itsensä tyrkyttämistä, provosointia, en mitään. Ihmisen rajojen on pysyttävä koskemattomina, kunnes joku kutsutaan sisälle.

Ja entä tämä: nukkuvan, sammuneen tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaus ei Suomen lain mukaan ole raiskaus ja saattaa joskus johtaa ainoastaan sakkoihin.

En minä voi sille mitään, että laittaa miettimään, millaisen viestin tällaisten asioiden jatkuva samankaltainen uutisointi lähettää. Tai millaisen olon se aiheuttaa raiskausten uhreille, joissain aiemmissa tapauksissa 10-vuotiaille tytöille ja pojille, tai niille valtaa janoaville tai jotain ihmeellistä haluaan toteuttaville miehille? Ettei sen niin väliä? Se halus sitä itekin? Löin vaan avokämmenellä ja se sano, että sillä on ens kuussa 16-vuotispäivät, kaikki okei?

Vittu saatana.


Otetaan loppukevennys. Tulin junalla tänään kotiin aikomuksenani sosiaalinen elämä Viikissä, pussailu Espoossa ja baila baila jossain päin Helsinkiä. No ensin sieltä tulee kolme ihan bilemeiningeissä olevaa keski-ikäistä, jotka kikattaa ja hihittää ja on ihania. Sitten junan eteisessä keski-ikäinen nainen kysyy mieheltään "miltä mun tukka näyttää?", johon mies "hyvältä, oot tosi kaunis" ja kietoo kätensä naisen ympärille. Ja sit laiturilla on nuoripari, joka on "juonu niinku kaks litraa viinii" ja ne kikattaa ja korjaa korkokenkää. Sitten se ihana neito soittaa jollekin jonka luokse ovat menossa ja tilittää "rakas kuuntele, mä oon ihan kännissä, tuun koko ajan enemmän humalaan! rakas, mitä sulla on päällä?". Se oli oikeesti fabulously full of life. Sillä miehellä oli tyhmä naama, liian lyhyet valkoset housut ja varvassandaalit ja mulla livahti päähän kauhia ajatus, ettei se ansaitse sitä paljettitoppista tyttöä, jolla on villit kiharat ja yhdeksän sentin korot. Karkoitin sen kuitenkin pois ja olin sillai, et jea, love is all around vaikka maailma onkin välillä niin paska.

Kaikkee kesästä.

Ou jea. Vihdoin ehtii, jaksaa ja muistaa päivitellä plogii, oottehan työ vissiin kieli pitkällä venaillu, jotta mitä kuuluu Outi!

Viikonloppu oli tosiaan, kuten sanottua, aika pähee. Kissa-Paavo lähti äidin hellään hoivaan jo torstaina, jotta pystyin huoletta nauttimaan ehkä parhaasta lomanaloitusviikendistä ever. Perjantaina Tuskassa Gojira, sunnuntaina Pitkässä kuumassa kesässä Henry Rollins (josta ei ois saanu ees ottaa kuvii, toi oikeessa alakulmassa oleva dude tuli sanoon, että "ei hei ei mitään yhtään hei", varmaan saan jonkun syytteen).

Molempina päivinä oli tosi kova helle (selkä paloi kahdesti), nestettä kului keikan aikana litra ja jälkeen toinen, päässä tuntui siltä, että wow, tämän takia kärsisin melkein mitä vaan.

Gojiran näin jo In Flamesin (blah) lämppärinä viime vuoden lokakuussa ja silloinhan siinä oli uutuudenviehätys, sali oli pimeä, bändi soitti tosi kovaa ja oli ihan mahtava. Tänä vuonna oltiin paljon lähempänä lavaa, uuteen levyyn (The Way of All Flesh) oli tavallaan ehtinyt totutella ja tutustua enemmän ja tunnelma oli ihan erilainen. Tällä kertaa lempparibiiseistä erottui A Sight To Behold ja ikilemppari Flying Whales. The Heaviest Matter of the Universe hurmasi perjantai kuten lokakuussakin raskaudellaan. Ja onhan ne hei tyylikkäitä&komeita ranskalaismiehiä! Keikan jälkeen hivuttauduttiin aika äkkiä nimmarijonon alkupäähän ja jeejee, sain kaikkien neljän ihkun gojiralaisen kädenjäljen From Mars To Siriuksen kanteen. Rumpali Mario jopa sanoi "kiitos" ja mie olin vaan et hihiihi, kiitti hei sulle, söpö poika.

Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.

Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.

Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.

Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.

Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.

Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.

There's never been so much at stake.

Another love I would abuse,
no circumstances could excuse. (Placebo: Every You Every Me)

Olen flunssassa, tuntuu että taas. Maannut koko päivän sängyssä, juonut kahvia, syönyt sipsejä, maksanut laskuja, jutellut kissalle (se on masentunut, kun on ollut niin unelias, hidas päivä, huomenna yritän olla extrasöt), katsonut dvd:tä, yrittänyt lukea, etsinyt netistä ratkaisuja ihmeellisiin ajatuksiin ja tunteisiin, pohtinut juhannuksen kohtaloa ja kaikkea muuta.

Nyt kun kello on jo melkein yksitoista, kurkkuun sattuu, olo on vieläkin (ehkä juuri makaamisen takia, tiedän) täysin ja totaalisen vetämätön, veltto ja saamaton. Samaan aikaan olen järjettömän levoton, ollut koko päivän, haluan ulos asunnosta, ulos säännöistä ja velvollisuuksista, ulos kaikesta mitä minulta odotetaan, pois tästä kaupungista ja näistä ihmisistä.

Asiat, jotka määrittää mitä olen, miten käyttäydyn, mistä pidän. Alan tiedostaa niitä paremmin, alan ymmärtää yhteyksiä siihen, mitä tapahtui 10-, 14-, 16- ja 17-vuotiaina. Miksi joistain asioista puhuminen on mahdotonta, vaikka ajatuksina mikään ei saa minua edes säpsähtämään. Pelkään, että turhaudun liikaa, alan toistaa tekojani vuosien takaa ja käyttäytyä huonosti. Aina välillä itsensä hillitseminen on huolestuttavan hankalaa.

In this tainted soul
In this weak young heart
Am I too much for you? (Skunk Anansie: Weak)

Tämä, tämäkin, yksi niistä asioista, joiden hoitamiseksi ei tarvitse kuin avata suu ja antaa sanojen tulla. Mutta aika ei ikinä ole oikea, päässä joku huutaa ei ja helpompaa on puhua siitä mitä muille tapahtuu, keitetäänkö kahvia, ihan kohta on kesä. Onni riippuu isommista asioista ja on niin helppoa rikkoa.

Kaikki ihmiselle ominaiset, itsekkäät, turhat, epätoivoiset ja itsetuhoiset teot muuttuu huomattavasti surullisemmiksi, jos niitä tehdessään tiedostaa syyt ja seuraukset.

Fuck the subconscious for not waking me up.

Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.

Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.

Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.

Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."

Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.

Surematon suru.

When I come to terms to terms with this
My world will change for me. (Tori Amos: Parasol)

Kunpa tietäisin, mikä se kasvi on, joka tuoksuu näistä päivistä kesä-heinäkuulle sisäpihalla matkalla kauppaan. Siitä tuoksusta tulee mieleen hautausmaa, jonne kesällä 2003 pyöräilin monta kertaa salaa (en halunnut muita mukaan) tuijottamaan mummun hautakiveä.

Jossain vaiheessa lähempänä syksyä tajusin, ettei siinä ole enää järkeä, mummu ei olekaan siellä, vaan kaikkialla eikä oikeastaan missään. Silloin kai tuli ymmärrys siitä, ettei enää ikinä ja siitä yhdenlainen romahdus, josta tavallaan maksan vieläkin.

Talk about mood swings, huh.

Aamu on tiedättekö paljon tehokkaampi kun se alkaa sosiaalisella kontaktilla ja hymyilemisellä; kahvi ja kehräävä kissa on vaan plussaa.

Mannerheimintiellä on yhdessä ikkunassa keltaisin kirjaimin joka päivä erilainen Raamatun lause. Mistä ne kirjaimet on peräisin, leikkaako joku ne, (kaikki a:t ei olleet symmetrisiä), kuka? Tarvitaanko joka päivälle uudet kirjaimet, kuka ne lauseet valitsee ja monelta muutos tapahtuu?

Tänään: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. -Jeesus

Söin tänään terveellisen ja epäilyttävän halvan yliopistolounaan, joka oli kaiken lisäksi yllättävän hyvä. Minkä lisäks pääraksalla on edelleen, näiden viiden vuoden jälkeenkin sitä ihanaa, rapeakuorista ruisreikäleipää ja oikeaa voita.

Loppuiltapäivä opiskelua ja jonkunlainen (,ehkä väliaikainen) läpimurto. Tajusin internetin ihmeellisyyden opiskelun apuna jälleen kerran, olen tehnyt lukuisia tehtäviä ja ollut aika jees. Vaihteeksi oon toiveikas, oispa vaan enemmän tunteja. Kunpa ei tarttis mennä heittelemään typeriä kopiopaperilaatikoita ja pärjäisinpä paremmin kuuden tunnin unillani.

(Kuuntelen Radioheadia, Osbourne Coxia siteeratakseni what the fuck?!)

Ei tässä muuta. Kahvi on ollut tänään laihaa, paitsi oma aamuinen Ziltoid-mukillinen kertaa 1,5. Siitä huolimatta olen niin tyynellä tuulella, että uskallan jopa väittää ettei kivelliset klementiinit töissä ärsyttäis tänään yhtä paljon kuin eilen.

Ja hei! En tiedä, ovatko kehuni ennen aikaisia, mutta oh my, luen A.M. Homesin This Book Will Save Your Life -opusta ja olen hullaantunut. Homesin kirjoitustyyli muistuttaa (vain minua, olen varma) Bret Easton Ellisin vastaavasta, en ole ihan varma miksi. Ehkä nämä: monimutkaiset, mutta kauniit lauseet, jollain lailla surullinen.. alavire? ja aihevalinnat.

Pretty pretty, clap your hands and say yeah.


edit 14:54: kolme vaihto-opiskelijaa jakoi runebergintortun! "yeeees, raspberry? i'm not sure.. well isn't this weird."

Shut up, be happy, stop whining please

En osaa ajatella. Nukuin tänään todella pahasti pommiin, missasin yhden jutun minkä oisin halunnu ja myöhästyin toisesta mihin en ois halunnu ollenkaan. Kissa yritti herättää, äiti yritti herättää, jossain vaiheessa sanoin itselleni "mitä sä teet, herää, laita edes toinen jalka lattialle!". En heränny.

Sit oli päivä. Ajatus ei vaan kulje. Näitä mie mietin tänään:

• Typerä lounas, ankeeta kanaa.
• Ihmiset, keskinkertaisuus, elämä. Miksi kaikilla on kassi? Mitä ihmiset ostaa ja kenelle?
• Kas, kynttilä. Pitäiskö hankkia valoja kotiin. Tummat verhot. Tummanharmaat. "Et laita mustia verhoja." sanoi äiti puhelimessa. Haluisin mustat tai violetit killutinkynttilänjalat Tiimarista tai jostain muusta säläkaupasta, mutta kissa ajattelis, että uu jeah, uusi juttu minulle ja kaatais ne ja polttais keittiönpöydän.
  
• Onpa pirteä terveydenhoitaja ja minä en jaksa, en millään, pitää silmiä auki. Kaamosmasennus, se sanoi. Raudanpuute, käypäs Vegaaniliiton sivuilla. "En oo vegaani.". Otetaan pieni verenkuva, katotaan sitte miten edetään. Pyydä joululahjaksi kirkasvalolamppu tai etelänmatka. Kiitti, moi.
  
• Ikävä jotain. Ihmisiä, aikoja, päiviä, elämistä. Koko ajan on niin kylmä.
  
• Ostin kaupasta hämmentäviä tavaroita. Piimää, luomuvihanneksia, mehua (olenko alkanut juoda mehua?!), pakastemustikoita, rusinoita. Ratikassa ärsytti tänään naisen kassissa näkynyt muovirasia, jossa luki, että 250 gr espanjalaisia miniluumutomaatteja. Ihmisiä ei kiinnosta edes ruuan alkuperä, saati muiden tavaroiden.
• Hieno rouva sanoi junassa perkeleen perkele, loistavaa.
• Tiskata vois sillai sen verran useasti, että sitten kun tiskaa, ehtisi tiskata koko vuoren kerralla.
• Kuinka paljon ihmisiltä voi vaatia ja mikä minua niissä ärsyttää? Olen hyvä työssäni, joka ei vaadi kai paljon mitään, miksei muut ole hyviä? Miksi minä välitän jos muutkaan ei?
  
• Mitä viestejä minä huomaamattani annan, miksen voi vain olla välinpitämätön, välillä ilkeä. Miksi katson ihmisiä silmiin ja välillä hymyilen?
  
• Olenpahan taas epävarma ja epäluottavainen. Mitkäköhän on ne taikasanat tai -teot, joilla sulaisin.
  

Listat on hyviä, listat luo rytmiä. Huomenna nukun myöhään, siivoan vähän jos ehdin, halaan kissaa ja menen olemaan turhan hyvä työssäni. Jonain näistä päivistä väsymyksen on pakko väistyä, jotta voin alkaa toteuttaa suunnitelmaani, josta on kohta myös pakko alkaa puhua tai jotain räjähtää.

It's a kinder murder.

She could have kept her knees together
Should have kept her mouth shut. (Elvis Costello: Kinder Murder)

Ihan käsittämätöntä ja edelleen koko ajan toistuvaa paskaa. Pilasi aamuna toimivan iltapäivän melko tehokkaasti. "... jäi näyttämättä, että miehet olisivat omalla toiminnallaan saattaneet uhrin puolustuskyvyttömään tilaan ..." Olenko se vain minä vai onko tässä aistittavissa klassista uhrin syyllistämistä?

Arjen ihmeitä, people

Voisin vaan nukkua. Tänään pesin pyykkiä ja kuljin pyykkitupaan käyttäen lihasmuistiani koska silmäni olivat niin väsyneet, että pidin niitä kiinni. "Hullu täti" ajatteli varmaan koulusta palaavat lapsukaiset. Pyykkituvassa jupisin ääneen, että kuka on keksinyt valkoiset alusvaatteet, kuka helvetti edes tarvitsee valkoisia alusvaatteita, miksi, mikä maailmassa on aina vialla.

Kävin sitte myös kaupassa rappiovaatteissani: liian isossa miesten paidassa ja olohousuissa (pyykkipäivä hei! [oikeesti laiskuus]) ja epäilykseni siitä, että Valintatalon kassa Riitta (nimi muutettu) on ihan pimee. Hirvittävissä ruuhkissa selkävaivainen Riitta kaivaa outoja kansioita, vanhoja kuitteja ja papereita esiin ja alkaa leikkaileen ja liimaileen. "Ettei unohdu." Epäilen, että hän on yksinäinen tai onneton tai puhelias tai hullu. Kerran alkoi huutaa mulle bonuskortista. Olin sillai, että sori, mun moka, mun bonukset. Menin sinne ostamaan maitoa muroihin. Ostinkin vihanneksia, hedelmiä ja hapankorppuja. Paljon halvempaa ois ostaa mikropizzoja ja vanukasta. Mutta minkäs teen, olen terveyden ilmentymä, kehoni huutaa (suomalaisia) kirsikkatomaatteja.

Oon vähän pihalla, ainahan mie oon. Tänään on huimannu ankarasti (kotimatkalla kaupasta vahingossa sanoin wow), sattunu selkään ja ollu kylmä. Tarvitsen liikuntaa, mielen iloja ja raitista ilmaa. Muutama vuosi sitten, 2006?, en olisi kiinnittänyt mitään huomiota huonoon oloon, se oli vaan semmonen normi. Kai tämä on parannus: tiedostan, että ihmisellä ei tarvitse olla huono olo fyysisesti eikä psyykkisesti.

Jo kaksi ihmistä maailmassa tietää, pääsinkö logiikasta läpi, tuleeko minusta kandi, mutta ne ei kerro. Äitini on soittanut tänään kahdesti, että joko? Olen kiroillut sille puhelimessa.

Haluaisin uuden hameen ja.. käsineet. Paljon mustia alusvaatteita. Saan ehkä illallista kiireisten sisarusteni kanssa, mikä tarkoittaa aikuista perspektiiviä ja kosketusta oikeaan arkeen, ei tällaiseen "nukuin kahteentoista, join muutaman tunnin kahvia, mietin tulevaisuutta, katoin vähän vanhoja Sinkkuelämiä ja pesin pyykkiä, mulle kuuluu ihan hyvää, you know me" -elämään.

Oon aika chill, neljäntenä lomapäivänä olen päässyt epäajattelu-moodiin. Teen sitä miltä tuntuu ja se tuntuu hyvältä. Sisko soitti. Tulevat tänne. Paniikkitiskaus ja kissan harjaus, nyt.

Rain that ever-loving stuff down on me

Pakkopäivitys, tauko älystä, muttei kuitenkaan.

Istun päivystyspaikallani yliopiston kahvilassa (oikeasti kohta ilmoitan toimistoajat, minua voi tulla tähän nurkkaan tapaamaan, annan neuvoja hyvään elämään 90 sentin kahvikuppipalkalla. Pullatkin hyviä.), näen tuttuja kolmen vuoden takaa, nyökkään että moi ja tuijotan lasittunein silmin ihmisten järjettömiä lattelaseja kuunnellessani napeista luentoa aggressiivisuudesta.

Tänään on päivä liian täynnä tekemistä. Aamulla tentti, pelkään kamalasti, aamuksi alustus sosiaalipsykologiasta, en pelkää, mutta haluaisin kirjoittaa hyvän ja se ottaa aikansa ja luulisin, että kahvittelua ihmisen kanssa, joka voi hetkeksi saada stressini poistumaan. Ihmiset on hyviä sillai.

Onko mitään ammattia, jossa voi kuluttaa päivänsä katsellen ihmisiä, kuvitellen elämiä. Havainnoida punavalkoisia huiveja, teenjuojia, tekohymyjä, yksinäisiä poikia, asentoja, epätoivoista ryhmään kuulumisen tarvetta, kauniita mustiin pukeutuneita humanistityttöjä.

Tänään aamulla juttelin siitä, kuinka mielenkiintoista (hah) onkaan, etten koe suurta tarvetta kuulua ryhmään, olen enemmän yksilösuuntautunut. Silti huomioin jatkuvasti, että juuri tämä, olla ulkopuolinen sosiaalisessa tilassa; läsnä, mutta omassa maailmassaan, lievittää ikuista yksinäisyyttäni kiehtovalla tavalla.

Jea, teen muutaman logiikan tehtävän. Nick Cave jeesaa.


edit 13:37: Niin ja Paavo Haavikko. Klassikkokurssille piti aikoinaan lukea runokokoelma Talvipalatsi, liekö se tunnetuin. En ymmärtänyt juuri mitään mitä luin, silti luin sen moneen kertaan ja huusin ja vikisin ihmisille: "kato nyt tätäkin, lue tää, mitä se sanoo, tajuutko sä tätä?! oonko mä näin tyhmä!". Haavikko muodosti kauhun vaikeatajuista runoutta kohtaan, mutta mikä tärkeintä, suurensi sanataiteen kunnioitusta.

Kaikissa se on joo.

Tänään vähän kilahtelin töissä; en ymmärrä miksei töitä voi tehdä hyvin, jos sinne kerran vaivautuu saapumaan. Muutenkin oon ollut tänään vähän angstinen ja ärsyyntynyt. Kävin vähän kiukuttelemassa opintopsykologin luona ("en vaan lue, mikä musta tulee, onko tämä edes oikea paikka, kuinka mä sitten luen paremmin!?") ja lounastin äitini kanssa. Keskustelu liikkui häiden istumajärjestyksestä Matti Saareen. Tein sitä mitä aina teen, yritin samaistua toisen ihmisen ajatuksiin, käyttää suunnattomia empatiavarojani ja edes yrittää ymmärtää. En oikein osannut.

Todellinen, muihin kohdistettu väkivalta mielikuvien ulkopuolisena toimintana, varsinkin sellainen, jossa minä olisin toimijana, kuulostaa täysin absurdilta, hyödyttömältä. Joskus luin, että miehillä väkivallan kulttuuri tulee lähemmäs armeijan ja yleisesti yhteiskunnassa rakennetun miehisen stereotypian kautta, liekö totta. Osaako sitten joku mies selittää, millä lailla väkivalloin, alistamalla saatu voitto voi olla oikea, ansaittu voitto? Ja onpa epäjohdonmukaista (ja kyllä, ennen kaikkea vastuutonta) estää itseään näkemästä sen "suuren puhdistuksen" tulosta, tuhota itsensä ja alentaa itsensä vihaamiensa tasolle. Yhden miehen sodat näyttävät aina päättyvän itsetuhoon eikä voitonjuhliin.

En jaksa ymmärtää sattumanvaraista väkivaltaa, sitä omituista "se vaan oli siinä ja teki mieli tappaa joku" -ajatusta. Eikö kukaan muu kuvittele menneisyyttä junassa vastapäätä istuvalle? En ole varma, olenko omituinen, kun joka kerta nähdessäni sanomalehdessä traagisesti kuolleen, yleensä nuoren ihmisen kuvan, näen välittömästi paloja historiasta, tulevaisuudesta, ajatuksista. Sitä on vaikea selittää, mutta elämä jää kesken, jos joku muu päättää lopettaa sen. On vaikea kuvitella sitä ylimielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, jolla tällaisia päätöksiä mahdetaan tehdä. Pystyn tuntemaan sääliä, pettymystä ja tietynlaista surua kaikkia osallisia, myös pahantekijää, etenkin hänen vanhempiaan, kohtaan, mutten jaksa enkä halua ymmärtää. Kaikki mahdolliset perustelut, joita kyseisenlaisille teoille keksin, ovat lapsellisia, itsekkäitä ja naurettavia.

Jonkunasteista ironiaa löytyy ehkä ajatuksesta, että minua tuntemattomat ihmiset ovat joskus kuvailleet minua hiljaiseksi, synkäksi, epäsosiaaliseksi ja omissa oloissani viihtyväksi. En viihdy järin hyvin ihmisten kanssa ja suhtautumiseni voi välillä olla ylenkatsovaa; petyn ja turhaudun ihmisiin nopeasti. Olen lukenut paljon aikaisemmista kouluammuskeluista ja perustellut aktiivisuuteni kiinnostuksellani ihmismieleen, sen vääristymiin, pahuuteen ja tragedioihin. En voi kuvitella itseäni ylittämässä väkivallan kynnystä (onhan sellainen olemassa?) enkä usko, että suvaitsisin itsessäni vakavia väkivaltaisia ajatuksia, uskon että puhuisin, kertoisin ja hakisin apua. Eikö kuitenkin ole totta, että kuka vain voi niinsanotusti seota? Miettiikö kukaan muu, onko eilisenlaista pahuutta mahdollista löytää itsestä, vaikka kuinka syvältä tahansa?

Uaah, ollaanpa synkkiä. Onneks on aamulla chiball kohtuuttoman aikaisin, mielenhuoltoa ja Stam1naa.