Quick catch-up

What's up? Käytiin just Iron Skyn ennakkonäytöksessä inhassa kauppakeskusteatterissa eli Ompussa. Leffa oli ihan hienon näkönen ja muutenkin taidokas (amerikkalaisia esittävät oli kaikki jotenkin.. ylinäytteleviä? huonoja? mitä?), mutta ei se kolmea tähteä enempää saa. Laibachin America on hyvä biisi. Saatiin paita ja kofeiinisuklaata, joka oli aika ihanaa.

Eilen sain Elisalla huippusuklaakakkua (miks niin harvoin kukaan täyttää suklaakakkua, miks aina mutakakkua?) ja aivotonta telkkaria, oli aika jees. Luin kans Cosmosta, että urheilematonta tyttöö ei kato mies eikä mikään ja jos poikakamu hukkuu työmäärän alle ni sen kannattaa vaan antaa olla.

Ei täs paljo muuta. Laitan kohta pyykkei peseytymään ja alan kokkailee. Kissalla on paljon asiaa. Enää 12 tuntia töitä ennen kuuden päivän pääsiäislomaa, enkä oikein malttais odottaa. Saan ainakin yhden oikolukutyön tehtäväkseni suosittelun kautta, mikä on mahtavaa, koska parempaa viihdettä kuin oikoluku on ehkä vaan.. no en mä tiedä, jotain mikä liittyy Ryan Goslingiin, skumppaan, hyvään musiikkiin ja New Yorkiin.

Uu mama.

Vapaapäivä. Jollainen viimeksi viime viikon keskiviikkona. Töissä alkoi olla aika rage päällä (missä mun Walking Deadit viipyy?! Miksei asioista voida kertoa paremmin?! Miksi ihmiset on ihmisiä!!), mutta silti minulta kysyttiin, että "mite voi olla Outi et sulla ei ikinä nouse höyryä korvista?", johon vastasin jotain tyyliin "oon niin cool ettei musta huomaa, kuinka kiehun 23 tuntia vuorokaudesta.".

Vapaapäiviä kun on nyt näin harvassa, niin luonnollisesti sille kasataan kohtuuttomia odotuksia. Mutta pääasia nyt kuitenkin on, etten makaa koko päivää sohvalla, vaan suoritan oikein kevätsiivouksen jääkaapin pesuineen, käyn kirjastossa, haen postista vaatepaketin, joka on nysväillyt siellä kohta maksimiajan, enkä edes muista mitä olen saamassa. Sit illalla saan ehkä ottaa lasin viiniä. Jos muistan hakea Alkosta uuden käyttöpullon.

Eilen olin ihan superihanien tytsyjen Ullan ja Miljan kanssa syömässä kympin burgerin, juomassa kallista ja pahaa talon punkkua ja paljon parempaa nelos-Karhua. Vaikutan noiden seurassa aina varmaan siltä, että oon yhdestä siemauksesta ihan pätkässä, mutta ne on vaan niin hauskoja, etten pysy housuissani. Kuvainnollisesti. On ihmeellistä, miten ihmisiä tapaa ja millaisia jää tapaamatta, kun vain tekee päätöksen tänään kääntyä oikean sijaan vasemmalle.


Hemingwayn ilmeestä, onko luettavissa, että hyvä nuori nainen, lähde merille toteuttamaan unelmaasi ja päästä irti tuopista, vai puhuuko tässä huono itsetuntoni?

Hei! Aion kylvää tänään ohraa. Kevättunnelmaa, you know. Kissa syö ne kuitenkin. Voisinpa viljellä yrttejä jossain ilman, että kisulaisherra söisi kaiken heti ja olisi vielä sillai et hyi pahaa.

Blah blah.

Just look at yourself, do you like what you see?
Look at yourself, is this how it should be? (Sixx:A.M: Tomorrow)

Angst angst. Mitä tehdä elämällä. Ja sitten se muistutus siitä, että kaikki löytää aina paikkansa jostain. Ei jokaisen tarvitse olla 27-vuotiaana valmis, onko kukaan.

Minulla ois kaikki edellytykset nyt olla niin onnellinen. Poitsun mielestä elämästä on turha stressata (niinku ei ite stressais) koska siinä vaan tehdään asioita joista tykkää, joskus kans asioita joista ei tykkää, jotta voi tehdä asioita joista tykkää, joskus pidetään sylissä maailman parasta kissaa. Tämä on eka vuosi kahteenkymmeneen vuoteen, kun en ole opiskelija. Kun en ole tehnyt mitään sen eteen, että joskus saisin tutkinnon tai akateemisen työpaikan. Kun aloitin välivuosien pidon ja gradun lykkäämisen, olin äärimmäisen tietoinen, että mitä kauemmin olen opintojen ääreltä poissa, sen vaikeampaa niiden pariin on palata. Mutta voisiko olla niin, että etäisyys ja aika myös antavat selvyyttä siihen, mitä haluan? En tarkoita, että kaikki mitä elämältä haluaisin olisi kirjojen lukua sohvalla, vaan sitä, että jos gradun tekeminen suomen kielestä tuntuu lähinnä vastenmieliseltä, eikö sitä olisi hullua alkaa tekemään väkisin?

Välillä on ikävä terapiaa. Mutta mitäpä siitä, kun ei sekään kolmen vuoden aikana saanut päästäni pois näitä paineita menestyä, suoriutua ja olla paras. Huomenna nään äitin ja vaikka kuinka ihanaa, niin hermostuttaa. Miks miks miks oon aina sama, vaikka koko ajan muka kuitenkin parempi?!

edit. 23.33. Tarttisin ehkä hiuksenhienon salonkihumalan.

Älä katso minuun, älä katso minuun äläkä ainakaan istu viereeni.

Tänään Lauttasaaressa bussiin tuli humalainen, keski-ikäinen mies, joka noin viiden minuutin ajan jankkasi, että älä myy mulle seutulippua, kun me ollaan vittu Espoon puolella saatana. Tämän viiden minuutin aikana kolme matkustajaa ympärilläni siirtyi ikkunan vierestä istumaan käytävän puoleiselle penkille ilmeisesti estääkseen tämän öykkärin istumisen viereensä. Jostain syystä se teki minut surulliseksi. Samalla lailla kuin tekee se, että jos matkustat jonkun kanssa kaksin bussissa, tuskin pääsette istumaan vierekkäin, koska yksinäinen matkustaja ei koskaan istu toisen yksinäisen viereen.

Mut hei hei, sellaista on kaupunkielämä. Kian innoittamana aktivoin taas formspringini. Kyselyä kyselyä ja totuuksien rippeitä saa täältä: http://www.formspring.me/outi.

Yhdeksän tunnin päästä takaisin jo töissä, joten ehkä nyt sänkyyn lukemaan Rosa Liksomia. Neuvostoliitto on ruma, mutta kiehtova elämys.

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!

Det går bra.

Alan tottua ajatukseen. On kutkuttavaa ajatella, että pääsen ostamaan ison kattolampun, uuden suihkuverhon ja etsimään täydellistä sohvapöytää, jolle tupareissa laskea Flirtini.

Kesätyöt loppuvat alkavalla viikolla, elämässä on taas vähän lisää aikaa olla iloinen. Opiskelut alkavat viikon päästä. Syksyllä vähän biologiaa, vähän enemmän kemiaa ja jonkun verran fysiikkaa. Aion alkaa taas jonkunasteisen liikunnan, jatkaa uintia ihanan Elisan kanssa ja jos jostain kohtuuhinnalla löydän kauniin, ostan pyörän, jolla tutkin uudet seudut ja löydän parhaat paikat.

Haen uusia töitä ja jollen saa, kevään pidän opintovapaata. Tai ainakin se on tämän hetken suunnitelma. Enää en kolmatta kevättä riko itseäni jossain kun oikeasti pitäisi elää ja oppia. Kaikki muuttuu, mutta suunnan väännän väkisin parempaan päin. Yritän puhua enemmän isälle, olla Pojalle rehellinen aina vaan ja hoitaa itseäni paremmin.

Huomenna siis vuokrasopimus, uusi tarra opiskelijakorttiin, Pojalle opiskeluvälineitä, koska opintonsa alkavat keskiviikkona ja kahvia ja pullaa. Ensi kuussa armotonta siivousta, sinuiksi tulemista, pussailua ja lukemista.

I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

In therapy.

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

Elämä on hyvää, Rammstein parempaa.

Uujea. Tämä päivä. Aurinko paisto, ikkunan lumikasa humahti alas, parkkipaikka on vihdoin (!) lanattu, sain pullakahvit. Miinuksina sain parkkisakon (oma moka, oma moka, mutta jumalauta!), asumisasia aiheuttaa päänvaivaa ja huomisen Suomi-USA tulee samaan aikaan, kun mie oon Tavastialla katsomassa Cult of Lunaa ja poika jatkaa Ulveriin Nosturiin. En siis saa urheiluhenkistä perjantai-iltaa oluella, mutta oisko joku taiteellinen lauantai-ilta punkulla?

Rammsteinhan oli jotain muuta. Kuten New Yorkista ja muista ihkuista asioista, on mahtavista keikoistakin vaikea kertoa jälkikäteen. Melkein en lähteny tonne, koska buu, ärsyttävä Pussy -biisi, typerää hypetystä, blah blah. Mutta Poika osti lipun kuitenkin ja siellä mie sit istuin ylhäällä takakaarteessa ja sitte tulta, katosta roikkuvia nukkeja lasersilmineen, hottis Richard täydellisine skitansoittoasentoineen, Pojan käsi hiplaamassa miun niskaa, Engel, tulisade Flaken päälle, lisää tulta, lämpöä ja hyvä meininki. Rammstein on semmonen, josta tykkään enemmän koko ajan, ennen ei sytyttäny ollenkaan niin paljon, mutta sitten kun selvitti ja ymmärsi paremmin sanat ja varsinkin kun näki meiningin, on tunnelma ollu ihan eri. Niinkuin parhaat bändit aina, Rammstein puhuu miulle. Sanoillaan, jotka on välillä ihan out of this world väkivallan, sadomasokismin ynnä muun eläimellisen kanssa, bändi saa aikaan mielenkiintoisia reaktioita ja tuntemuksia sekä saa miettimään ja analysoimaan itseä.

Voi luoja, musiikki on mahtavaa!

Äsken olin kans siskon uudessa asunnossa raapimassa tapettia pois äitin, toisen siskon ja siskon miehen kanssa. Kulosaari näytti juuri siltä kuin olin kuvitellut, mutta remonttihommat on upeita! Fyysinen työ, jossa tulokset näkee heti, on vaan parasta ja saa minut elementtiini, jossa olen tyyni, tehokas ja heitän läppää, mikä auttaa muita pysymään rennompina. Jei minä \o/

Nyt keitän iltasumpit. Huomenna on perjantai ja elämä tuntuis olevan ihan jees hallinnassa.

Rushing through life.

Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?

Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.

Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?

Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?

In the end it's right.

So make the best of this test and don't ask why.
It's not a question, but a lesson learned in time. (Green Day: Good Riddance)

Äiti on kylässä, ollut jo eilisestä asti. Onhan se jees, kun kotiin tullessa on keitetty kahvia, tiskattu ja imuroitu, mutta en mä tiiä.

Angstia ja vähän ahdistusta on ollut viime päivinä. Koko viikon itse asiassa. Oon huolissani vanhemmista, kissasta (laihtunut taas) ja kaverikin kertoi mystisistä oireista. Viime yönä näin jotain painajaista aiheesta. Oispa kaikki hyvin kaikilla.

Mutta! Kun keskiviikkona seitsemältä aamulla ajelin takas kotiin vietyäni Pojan töihin tajusin, että perspektiiviä, Outiseni. Isossa mittakaavassa tämä vuosi kaikkine talousongelmineen ja uuden oppimisineen on pientä, ensi syksy aamuheräämisineen ja epävarmuuksineen on pientä myös, jos sillä pääsen minne haluan. Tänään kun töissä vitutti muiden ihmisten laiskuus kunnolla, pääsin takaisin flouhun ajattelemalla, että palkka tuntuu paremmalta kun sen eteen joutuu oikeasti tekemään töitä ja ehkä vähän jopa kärsimään, sanoi muut mitä vaan. On pidettävä mielessä the big picture mutta elettävä päivä kerrallaan. Tough one.

Huomenna on perjantai, saan hengailla pitkästä aikaa vähän Pojan kanssa ja saattaapi olla että tulee ihan mahtis päivä. Nähää.

Stop the madness.

Puuh. Loma on ohi. Paluu arkeen lie aika raaka, mutta tulee tarpeeseen. Loma on sisältänyt laiskottelua, ihan hiukkasen liikaa alkoholia ja epä-älyllistä hengailua.

Terapia alkoi kesätauon jälkeen ja tuntui typerältä. En jaksais enää puhua. Puolentoista viikon päästä psykologian tentti, johon on pakko vain selviytyä. Haluan aloittaa urheilun, syödä terveellisemmin (mihin kaikki vihannekset on hävinny mun jääkaapista?!) ja liikkua ulos asunnosta, ulos ja ympäri. Haluun lakata olemasta väsähtänyt.

Kolmen viikon päästä alkaa koulu ja valmistautuminen ensi kevääseen. Tajuan, että olen mestari suunnittelemaan, tekemään listoja ja so on, mutta nyt on vaan vähän ryhdistäydyttävä konkreettisesti, alettava pestä pyykkiä säännölliseti, lukea, tiskata ja mennä ajoissa nukkumaan.

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Our lives on holiday.

No niin people, mulla alko toinen lomajakso, kaksi viikkoa. Kauheet paineet.

Töissä on ollu tosi tylsää ja ankeeta, joka toinen viikko on aina vähän sellasta kun toinen kierto on illassa, jossa minä aina ja nii, you know. Ja pakko on silti ajatella, että lisää töitä kamoon, haluun rahaa, kaikki maksaa liikaa enkä tiedä mihin ne kaikki menee. Elämä ei ihan oo ollu hallinnassa tällä viikolla, ainoat saavutukset suurenmoisen työpanokset lisäksi oli pyykinpesu, vaatekaapin siivous ja vuokrasopimuksen jatkoaikahakemus.

(Mulle on soiteltu että kuuluuko kerroksestani meteliä, oon sanonu että wooot, ei ollenkaan, ja nyt epäilen että se oon minä. Elämäni tapahtuu pääasiassa aikajaksoilla 13-16 ja 23-3. Enhän mä ees metelöi, katon vähän gilmoren tyttöjä oisin, kuuntelen Placeboo, keittelen kahvia ja vähä kommunikoin eri tavoin Pojan kans, eikö ihminen saa edes elää!?)

Lomasuunnitelma on seuraava:

1. Humala, punaviinillä, oluella, shoteilla, millä tahansa, mutta humala. Sellainen, ettei voi kävellä suoraan, että kaikki, jopa selvä minä paheksuu, päässä pyörii, aamulla on huono olo, juttelee asioita joista ei olisi uskonut ikinä puhuvansa ja taksiin menee liikaa rahaa, jota ei ole. Juuri sellainen, että kyllä, minulla on loma ja olen rehellisesti rappiolla.
   
2. Jotenkin metsästä on saatava vadelmia ja mustikoita talveksi, onko vielä mansikoita? Jotenkin on vältettävä metsän hyttyset, (hirvikärpäset?!), hiki, perheenjäsenet ja kaikki se. Katellaan miten käy
3. Tukholmanmatka Pojan kanssa toisen lomaviikon lopulla. Pääsen Topshopiin ja Agent Provocateuriin! Otan mukaan luottokortin ja relaksoituneen Pojon! \o/
4. Pesen lattiakaivon, kissan laatikon ja imuroin ainakin kahdesti. Kaikki ikävät työt, teen ne lomalla, kreisiä.
5. Jonain päivänä ois tsiidee mennä mekossa makaan puistoon jos paistais aurinko. Vois juua kahvia, syyä jätskiä ja jotain hyvää, ehkä pikkusen viintä muovimukista.
6. Useana päivänä aion nukkua toisen kainalossa sen kädelle kuolaten (noloutta!) ainakin viiteen asti iltapäivällä.
7. Voisin käydä kans leffassa, nähä muutamaa kaveria jos vapaita ja ostaa uusia sukkia.

Eipä siinä sitte muuta. Katotaan miten käy. Luen muuten Adele Parksin Playing Away:ta, jonka sain joskus jonkun muotilehden mukana. Tosi kepeää, yllättävän hyvin kirjoitettua ja saa minut töissä ihan niinku.. hot and bothered. Ihkuu, pakko ehkä mennä hakemaan jostain lisää chick littii.

If this is a coronation, I ain't feeling the love.

Plääh.

-tänään takas töihin. Ihan ku ois poissa ollutkaan. Puhuin itelleni koko viikon täyteen töitä silmissäni euron kuvat ja mielessäni velkojen poismaksu, Paavokissan lääkärimaksut ja NYC2010-rahasto. Taloudellisissa vaikeuksissa on aina vituttanut eniten se, että pitää luopua itsenäisyydestään, pyytää apua, olla riippuvainen muista. Haluun maksaa kaikki valintani, koko elämäni itse rahoilla joiden eteen olen tehnyt työtä, josta en edes tykkää, mutta joka antaa minun olla vapaa ja velkaa vain itelleni.

-tietäisinpä taas, ketkä kaikki kirjotuksiani lukee. tiedän osan, epäilen monia, ymmärrän, että tänne on helppo löytää ja minut pelottavan helppo tunnistaa. Puhun paljon henkilökohtasia juttuja, joista en ääneen sano mitään kenellekään. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa, kun joku, jolle en ole ikinä kunnolla puhunut henkilökohtaisesti, puhuu asioistani muille, tulee olo kuin se joku olisi lukenut minun salaista päiväkirjaa. Sanois joku joskus suoraan mulle, jos joku mietityttää. Mistä mä tiedän, mitä puhun teille henkilökohtasesti, jos ootte kaiken jo lukenu täältä, god damnit, täytyyks mun tehdä salasanallinen mysteryjournal :D

-aina ennen kun tein jotain pahaa, uskoin että siitä saa jonkun rangaistuksen. Sitten kun teki paljon pahaa yhdellä rysäyksellä, syntyi tavallaan jatkuva syyllisyys, joka on varmaan vieläkin minussa läsnä. Mutta sanokaas joku, kuinka kauan virheistä pitää maksaa, mistä tietää, että se on nyt loppu ja kenen tehtävä on antaa anteeksi? Aina välillä tulee jaksoja, jolloin näkee unia, luulee näkevänsä ihmisiä, sanat muistuttaa asioista viiden vuoden takaa ja minä luulin, että menneisyys oli jo käsitelty.

-kaikki on aika hyvin, lomarahat tulee ylihuomenna, elämä on hallinnassa, viikonloppuna käyn pesemässä matot, mutta silti tämä typerä alakuloisuus, oisko se vaan töihinpaluu, väsymys, joku. Tekis mieli tehdä syksyn lukujärjestyksiä (ei, te jotka vielä ette tiedä, en päässyt sisään) ja aloittaa harrastuksia. Olla enemmän ihminen, hallita elämää ja puhua tärkeitä asioita.

Kaikkee kesästä.

Ou jea. Vihdoin ehtii, jaksaa ja muistaa päivitellä plogii, oottehan työ vissiin kieli pitkällä venaillu, jotta mitä kuuluu Outi!

Viikonloppu oli tosiaan, kuten sanottua, aika pähee. Kissa-Paavo lähti äidin hellään hoivaan jo torstaina, jotta pystyin huoletta nauttimaan ehkä parhaasta lomanaloitusviikendistä ever. Perjantaina Tuskassa Gojira, sunnuntaina Pitkässä kuumassa kesässä Henry Rollins (josta ei ois saanu ees ottaa kuvii, toi oikeessa alakulmassa oleva dude tuli sanoon, että "ei hei ei mitään yhtään hei", varmaan saan jonkun syytteen).

Molempina päivinä oli tosi kova helle (selkä paloi kahdesti), nestettä kului keikan aikana litra ja jälkeen toinen, päässä tuntui siltä, että wow, tämän takia kärsisin melkein mitä vaan.

Gojiran näin jo In Flamesin (blah) lämppärinä viime vuoden lokakuussa ja silloinhan siinä oli uutuudenviehätys, sali oli pimeä, bändi soitti tosi kovaa ja oli ihan mahtava. Tänä vuonna oltiin paljon lähempänä lavaa, uuteen levyyn (The Way of All Flesh) oli tavallaan ehtinyt totutella ja tutustua enemmän ja tunnelma oli ihan erilainen. Tällä kertaa lempparibiiseistä erottui A Sight To Behold ja ikilemppari Flying Whales. The Heaviest Matter of the Universe hurmasi perjantai kuten lokakuussakin raskaudellaan. Ja onhan ne hei tyylikkäitä&komeita ranskalaismiehiä! Keikan jälkeen hivuttauduttiin aika äkkiä nimmarijonon alkupäähän ja jeejee, sain kaikkien neljän ihkun gojiralaisen kädenjäljen From Mars To Siriuksen kanteen. Rumpali Mario jopa sanoi "kiitos" ja mie olin vaan et hihiihi, kiitti hei sulle, söpö poika.

Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.

Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.

Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.

Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.

Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.

Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.

Mistä on pienet tytöt tehty.

What I’m gonna live for,
What I’m gonna die for,
Who you gonna fight for? (Bryn Christopher: The Quest)

Tämä torstai on tavallaan ollut sellainen, etten ole tehnyt mitään. Aamulla heräsin Pojan luota, toin töihin ja tulin kotiin makaamaan sohvalle, istumaan lattialle, juomaan kahvia parvekkeelle. Olen lukenut ensimmäistä Amerikoista tilauksen myötä saapunutta Glamouria, juonut vähän liikaa kahvia, vieraillut lyhyesti menneessä.

Mutta on paljon tapahtunut myös ihan vaan katsellessani kissan kieriskelyä ympäri parveketta. Ajattelin, että alan jutella, puhua jutuista, jotka saa vakavaksi, mutta joista en ikinä kerro kenellekään. Haluaisin lakata vähättelemästä tai liioittelemasta tunteita, olemista ja kokemuksia. Vaikeaahan se on tavoistaan oppia pois, mutta jos yrittäisi kovemmin.

Pojan kanssa on aina välähdysmäisesti sellainen hieno tunne, että se tuntee minut. Tai näkee sellaisena kun oikeasti olen, ja tykkää minusta silti. Melkein olen varma, että mitä vaan kerron, se ei muuttaisi tilannetta huonompaan suuntaan. Miksi sitten vieläkin on se joku puoli minusta, mitä en vain näytä?


Ja entäpä tämä, asiat joista tänä vuonna olen lukenut, ovat olleet mielenkiintoisimpia koskaan. Ihmisen biologia, elimistön toiminta, neuropsykologia, veriaivoeste (voi hyvä luoja!), immunologia, oppimisen mekanismit, kaikki tämä on juuri sitä, mistä haluan tietää kaiken. Lääketiede alana on arveluttanut, mietityttänyt ja vaivannut päätä lukioikäisestä asti; siitä vaikeasta mummun kuoleman jälkeisestä talvesta kun fyysinen ja psyykkinen kipu ja tunto meni minussa sekaisin.

Kirjallisuus ja kieli ovat olleet minussa viisivuotiaasta, kohta 20 vuotta, eikä kiinnostus ole vieläkään kadonnut. Oli oikeastaan ainoa ratkaisu antaa sille tilaisuus, katsoa mihin se johti ja mihin sillä saralla kykenen. Nyt on sen ainoan toisen vakavan vaihtoehdon vuoro. Muutamat seuraavat vuodet näyttänevät mihin pystyn sen suhteen ja kumpi unelmista vie pidemmälle.

Ulkopuolella.

Joo, ei tässä mitään. Haluisin kertoilla juttuja, mutten osaa. Hush now.

Teen töitä, kirjoitan hakemusta Kelaan, luen jänniä juttuja hermoimpulsseista. Viikot menee turhan nopeasti.

Tiedän olevani ulkopuolinen, jääväni ulkopuolelle ihan omasta aloitteestani, enkä ihan tarkkaan ymmärrä minkä takia. Tajuan kyllä miltä vaikutan, kun muutun synkäksi ja sulkeutuneeksi sosiaalisissa tilanteissa, mutta mistään en löydä yhtään energiaa, että edes yrittäisin esittää mitään muuta. Pinnalliset sosiaaliset tilanteet, työ koulu juhlat, kaikki ne joissa en juurikaan menesty, on tarkoitettu pinnallisiksi ja tyhjänpäiväisiksi, muuten ne ei onnistuisi. Ja minä oon lapsellinen ja itsekäs kun en opettele hallitsemaan niitä tilanteita, oon uskomattoman vaatelias odottaessani että voin jäädä ulkopuolelle ja odottaa silti muilta jotakin.

Lauantaina on yksi sellainen, kepeä sosiaalinen tapahtuma, siskoni synttäripiknik, olen niissä yhtä ulkopuolinen kuin muuallakin. Jos oisin itsekäs ja takaisin itselleni edes vähän mukavuutta, pyytäisin Pojan mukaan houkuttelemalla kakulla. Jos oisin uhrautuvainen, säästäisin sitä kepeydeltä, pinnallisuudelta ja ulkopuolisuudelta.

No no, nukun nyt vähän, paremmin kuin viime yönä, huomenna otan töihin eväät ja Buranaa ja hymyilen enemmän. Kaikki on okei.

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan jees. Kokeen jälkeen oon nukkunu öitäni ku jossain horroksessa, voisin varmaan vetää kahdesti kellon ympäri jos saisin.

Vietin aika leppoisan viikonlopun kotiseuduilla kamalassa helteessä yrittäen saada nettiä toimimaan, kun toiset teki kasvimaata. Minä kävin välillä kuvaamassa actionia, keitin tekijöille liian vahvaa kahvia, korjasin astiat pöydästä, luin biologista psykologiaa (aivot, wow, voiko olla mitään jännempää!) ja lepertelin kolmen päivän ikäisille kissanpennuille. Oma Paavo on viikonlopun jälkeen madotuksen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta ollut erityisen hellä, nytkin nukkuu södesti sylissä. Aavistaakohan ajatukset, että "mitä jos Paavolla ois kaveri..". Luulen, että kuitenkin yhden lapsen syndrooma, you know. Itsekäs söpöläinen on tuo minun pojo.

Eilen kaks henkilöä arvioi minun edistystä elämässä vuoden aikana, mikä oli aika koomista. Mutta vasta silloin tajusin, kun ääneen sanottiin, että "vuoden aikana on tapahtunut paljon, näytät ja kuulostat huomattavasti paremmalta".

Joo. Ja sit sain kesälle lisätöitä. Pitempiä päiviä, mistä oon samaan aikaan tosi huolissani ja tosi iloinen, kuten aiempinakin kesinä. Tuo työ, pakettien lajittelu seitsemän tuntia päivässä, on yllättävän raskasta, väsyttävää ja monotonista sekä fyysisesti että henkisesti. Se ei vaadi juuri mitään älyllistä kapasiteettia, mutta se mistä pidän on se, että voin suorittaa sitä hyvin. Olla nopea, organisoitunut ja huolellinen. Tietää, että olen hyvä siinä mitä teen. Sellaista oloa on akateemisessa maailmassa vaikea saada. Mie oon vissiin ikuinen alisuoriutuja, hahaa.

Nii ja puhelimen risuaitanäppäin tahriintui eilen johonkin typerään musteeseen. Se on mun suosikkinappi!

Mitäs muuta tässä sitte. Parvekkeen pesu on kammottavaa. Haluisin sellasen näpsän kesähatun. Ja Muse tulee lokakuussa! Liput myyntiin ensi maanantaina ja just sain Pojalta tekstiviestin, että hakee meille liput, on tuo aika <3