Full of angst.

Minulla on toista päivää jaksoittain pintaan nouseva angstipaniikkistressikohtaus, joka ilmenee sumuisena päänä, kalvavana tunteena mahassa ja huimauksena. Jälleen kerran olen matkalla johonkin enkä ole varma, olenko sittenkään miettinyt loppuun asti.

Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.

Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.

Rushing through life.

Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?

Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.

Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?

Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?

The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Still not satisfied.

En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.

En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.

Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?

Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.

Suck it up.

Mulla ei yhtään itseluottamusta nyt siihen mitä teen, koko ajan varaudun pahimpaan, etsin netistä vaihtoehtoja tälle elämälle, en uskalla kertoa mitä haluan, teen mitä sattuu, nukun ja syön liian vähän, käytän eriparisia sukkia.

Junassa tänään tuli rush of self confidence ja olin sillai, että keep your eye on the price, dude. Kohta on kesä, kevät on ohi, lukeminen on ohi, stressaus on hetkeksi ohi. Elämä ei lopu, kävi miten tahansa. Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee koska hyvät ei hylkää. Et anna itelles anteeks jos tuhlaat lyhyet päivät tai luovutat heti. Kesän alussa on voitava sanoa, että tein sen mihin tämä mieli tänä aikana kykeni ja olen siihen tyytyväinen.

Lopeta pelkääminen ihan nyt heti. Eilen siskoni heitti hatusta, että 35-vuotiaana ois aloitettava oikeasti elämä ja työt ja kaikkea, kun kysyin. Minullahan on helvetisti aikaa, mikään ovi ei ole kokonaan kiinni, ei tämä ole elämän ja kuoleman kysymys.

Just close your eyes and sleep.

Ku en saa unta. Kämpässä on liian sekaista, kissa puree ja juoksee päältä, kissankarvoja tuntuu että menee nenään asti ja yskittää. Lakanat on väärät, liian pimeää, jalkaa kutittaa.

Viime yönä olin Pojalla ja muutaman oluen tai minkälie innoittamana kertoili juttuja menneiltä vuosilta ja minusta on kivaa kuunnella, koska mitenkä sitä muuten ihmistä ymmärtäisi jos ei menneisyyden muokkaamana. Vieläkään, en varmaan ikinä (jumalauta), osaa tai uskalla puhua omista ajoistani. Kuvittelen, että sitten kun joku kysyy oikeat kysymykset, vastaan ja kerron, mutta enpä kyllä helposti sillonkaan. Mikä minussa on kiinnostavaa ulkopuoliselle, mistä minä tiedän, kertoispa joku joskus. Yläasteella ja lukiossa sanoivat aina, että Outi on tosi mysteerinen. No en minä haluu olla!

Muuten olikin aika flegmaattinen sunnuntai. Kissa oli (oisko vieläkin vaikka silittelin) vihainen, vanhemmat kuulosti pettyneiltä puhelimessa, tajusin että huomenna on pestävä pyykkiä. En oikein osaa vähentää stressiäni ja huomaan junissa ja kadulla että koko ajan puristan hampaitani yhteen. Ja se nyt ei ainakaan ole omiaan rentouttamaan olotilaa. Jos menen yksin nukkumaan, alan heti valon sammuttua ajattelemaan aamua, tekemisiä, lukemisia, vanhempien (kyllä!) odotuksia. (tämän unelman ne ymmärtää paremmin, tätä ne haluaa minulle enemmän, mitä jos en pystykään, olenko sitten pettymys? taas? miksi kerroin kenellekään.) Sitten en saa unta, mahaan alkaa sattua ja melkein alkaa itkettää.

Kuinka väärin se on jos haluis olla vaan läpinäkyvänä, kainalossa, peiton alla, valossa.

Viekää minut vielä hänen luokseen.

Hehei, nukkuessa menikin tollanen viikko, aikaero riivasi, koko ajan oli jano, hyväksyin seteleitä unissani perheenjäseniltä, näin unia lottovoitosta.

New York oli sellaista, että siitä on aika vaikea puhua, niinkuin elämän hienoimmista asioista yleensä (tai kamalimmista). Kahdeksan päivää meni swoooosh, käveltiin paljon katuja, syötiin muutama erinomainen aamiainen, kikatettiin Central Parkissa ja kirjakaupat, voi kirjakaupat. Olisin voinut jäädä niihin ikuisiksi ajoiksi, toisaalta en, koska raha. Yhdeksän kirjaa puskin väkisin matkalaukkuun eikä ne nyt mahdu edes kirjahyllyyn. Mutta voi rakkaus silti. Varsinkin Barnes&Noble koska Strandissa liikaa ääntä. Barnesissa monta kerrosta hiljaisuutta, rauhaa, kirjoja ja kahvia. Ulkona autot menee, ihmiset huutaa, lapset itkee, jutut tööttäilee ja tuuli sotkee tukkaa, mutta minä olen sisällä ja voin mennä vaikka tuosta raput ylös, kävellä ehkä tuolle hyllylle, ottaa minkä kirjan vaan, ostaa vähän kahvia, lukea ja olla ihan hiljaa.

Kaupungin haltuun saaminen edes auttavasti veisi aika paljon enemmän aikaa, mutta silti matka oli melko lailla juuri sellainen, jollaiseksi sen 14-vuotiaana salapunkkarina kuvittelin. Chelsea-hotellille (tiedätteks, kun Sid tappo Nancyn?) ei ehditty, ei haitannu mitään. Miljoona kertaa yllätyin, kuinka matka on mahdollista ilman tunnetta siitä että kaikki on pelkkää kompromissia. Ylipäänsä kuinka 24-tuntinen yhdessäolo voi olla mahdollista ilman halua alkaa huutaa.

Paavo-kissaa oli kamala ikävä, mutta jälleennäkeminen oli kaunis.

Kuvia karsinnan jälkeen päälle 700. Ihan pikkuosa, noin 120, täällä: Osa 1 ja Osa 2.

Muuten elämä on sitä samaa, vaikeaa iloista helppoa. Olen tosi stressaantunu koulun suhteen, koska liian moni tietää ja liian moni haluaa minun onnistuvan. Itseni takia, omista syistään, mistä minä tiedän, miksi otan paineita muilta, en tiedä, aina teen niin.

Ois kivaa kelailla ja pakitella ajassa eteen ja taaksepäin. Joitain asioita en jaksa odottaa, jotkut voisi mennä paljon nopeammin. Oon vaan niin väsynyt huoleen ja pelkoon. Sitä paitsi olen alkanut tuntea oloni huolestuttavan mukavaksi alisuoriutuessani kunnolla. Ei voi olla todellista, että olisin taas se älä yritä, et epäonnistu -ihminen. Onhan se aika ihmeellistä, etten ole varma, kenen pettymystä enemmän pelkään, omaani vai muiden. Ja miksi koko ajan varaudun pettymyksiin, kun asioilla nyt kuitenkin pitkässä juoksussa on tapana onnistua.


Tänään kävin Hulluilla päivillä ja oli aika kuuma. Huomaan, että en enää ostele mitä sattuu, mikä tietysti on loistavaa. PMMP:n levyn ostin, viimeisen kappaleen, Veden Varaan, ja kuulostaapa haikealta ja hyvältä, parantavat koko ajan. Hyvä.

Nii joo, käykää ihmiset New Yorkissa.

Stressieläin

Oh dear. Kissa heittää kuperkeikkaa kiipeilypuussaan autuaan tietämättömänä, että ylihuomenna joutuu lähes kahdeksi viikoksi maalle pois hellästä huomastani.

Oon tosi hermostunut ja kuulkaas miksi.

-raha. Joo, sepä. Sitä nyt on sen verran kun on. Mutta sitten ihmiset ihan hyvää hyvyyttään laittaa tilille summia, joista ei ole keskusteltu mitään ja minä vihaan olla velkaa. Voiko isän lainaamilla rahoilla ostaa mitä haluaa vai onko ne järkirahaa? Kuinka paljon käteistä ihminen tarvitsee Amerikassa kahdeksan päivän aikana? Mitä mie stressaan ku mitään hätää ei ole.

-koulu koulu opiskelu koulu. Mitä enemmän luen, sitä enemmän haluan sisälle; mitä enemmän haluan sitä, vähemmän uskon pääseväni. Ihmiset kyselee koko ajan, en tiedä uskooko minuun kukaan, uskonko itse kuinka paljon. Mitä enemmän ihmiset on tosin valintaa epäilleet, sen varmempi olen ollut oikeasta valinnasta. Näin kiinnostunut asioista olen ollut.. en ikinä. Valmistautumisaika ei tosin riitä.

-nuha, yskä, kipu, ikuinen flunssa. Näin unta viime yönä, että tilitin ihanalle työterveyslääkäri Anssille, että "ei voi olla! kato niistä mun tiedoista, klikkaa tosta, olin kipeä kaksi viikkoa, terve viikon, kipeä viikon, terve kaksi viikkoa ja taas kipeä! mitä paskaa! mitä tapahtuu, kato nyt noita tietoja!!" Anssi ei tajunnu yhtään. En voi olla kipeä New Yorkissa. En vaan suostu.


Haluun ruisleipää. Ehkä vähän maitoa. Tänään kävin apteekissa kasaamassa matka-apteekin. Oon jättevastuullinen, jotain unohdan kuitenkin. Oonpa innoissani. Kun tuun takas, on kevät ja kaikki kaatuu päälle, mutta se ei haittaa, koska New York <3

Stay in denial for few more days.

Jälleen kerran liikaa tekemistä, enkä oikein hallitse organisointia. Tuijotan to do-listaa, juon kahvia, otan Buranaa, pyytelen kissalta anteeksi ja haluan vain nukkua. Keskiviikkona kaksi tenttiä, joista toinen on luultavasti pakko sivuuttaa, torstaiksi pitkästä artikkelista "kolme tieteellistä argumenttia", iänikuisia luentopäiväkirjoja, jostain ilmestynyt vaatimus kirjoittaa referaatti. Selkäni on kipeä, niska on jumissa ja oksettaa, enkä ole nukkunut kunnolla kahteen yöhön.

Yhyy yhyy, oma syyni ja itse vielä pahennan tilannettani. Tämän viikon lopussa alkaa joululoma, koitan päästä sinne asti romahtamatta vahvan kahvin, äidin makaronilaatikon ja suklaan voimalla.