Take some time, learn to breathe.

Kauhee kiire, pitää ehtiä kirjastoon ennen töitä, mut silti moi!

Meininki on hyvää sikäli, että kevät ja kissa peiton sisällä tekemässään pesässä. Muuten oma meininki ottaa päähän, oon vieny viime aikoina alisuoriutumisen uudelle tasolle ja alkaa pikkuhiljaa vituttaa. Jostain kumman syystä aloin joskus kuukausi sitten lukea Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa, koska daa, kaikki mitä huumeista on kirjoitettu, 14-vuotias Outi sisälläni lukee kaiken, koska itse ei kokeilisi mistään hinnasta. Sixxin kirjoitustyyli lumosi, liekö karisma vai mikä, mutta joku sai lukemaan myös This is Gonna Hurt -valokuvakirjaa ja kuuntelemaan Sixx:A.M.:n levyjä. Sikäli mielenkiintoista, että vaikka ärsyttää (kyllä, olen lukenut jo sata kertaa, kuinka kuolit 80-luvulla, kyllä, olet hyvin erikoinen, näet kaiken eri tavalla kuin me tavalliset kuolevaiset, bändisi on maailman mahtavin), myös inspiroi. Vihdoin joku, jonka kohdalla uskoo lauseen if he can, I can. Joten katellaan, tiiän etten laihdu kesäkuuhun mennessä kymmentä kiloa, kirjoita kirjaa, aloita opiskelua tai muutu kaikin puolin paremmaksi versioksi itsestäni, mut saisko tosta kaikesta ees promillen.

Oliks hyvä rant, ku jotain teki mieli saada ulos, kun on ollut hereillä neljä tuntii, mut ei oo puhunu kellekään. Lähen töihin, moikka!

It's between you and me. (Me and my music, baby.)

Uaa, miten voin unohtaa. Stupid stupid. Kotiin kaupasta pääsi tänään myös Stam1nan ensimmäinen ja Placebon Meds.

Löysin Placebon sunnuntai-iltana siivotessani laskuja ja kuunnellessani ainoaa kappaletta, jota ennen niiltä pystyin kuuntelemaan, Every You, Every Me:tä. Tapahtui se ihana, ihana hetki, kun jostain bändistä tulee enemmän kuin muista. Joku kappaleen riveistä nousee irti muista, jää soimaan korviin, kuuluu kovempana kuin muut. There's never been so much at stake.

Äsken tiskatessani kuuntelin Medsiä ensimmäistä kertaa läpi (parhaiten itselle uudet albumit breikataan sisään taustamusiikkina, juuri tuon maagisen hetken takia, kun tuntemattomien äänien keskeltä kuulee kauneuden), mutta Post Blue:n aikana oli tultava keittiöstä, istuttava keskelle lattiaa, avattava levyn kansilehti, kai sitä joku muukin kutsuu bookletiksi (Eepo?!), luettava sanoja, suljettava välillä silmät, kelattava hetkiä taaksepäin, ymmärrettävä, ajateltava ja otettava sisään. Oli ihan pakko keskittyä, koska musiikki sen vaati. Kansilehti tuoksui samanlaiselta kuin jonkun toisen levyn joskus kauan sitten. Muoviselta ja uudelta.

Taas se sama laulu: voi luoja, minä rakastan musiikkia, rakastan levyjä, rakastan bookletteja ja rakastan rakastan rakastan näitä lauluja.

Mistä taivas alkaa.

Vedet tulee ihon läpi.
Olet unohtanut taas.
Nuku sinä kevään yli, hän odottaa veden takana. (PMMP: Kohkausrock)

En kestä, melkein en kestä. Välillä musiikkia kuunnellessa muu maailma ympärillä on ihan samantekevä, lyriikat kertoo kaiken mitä aina on halunnut sanoa, tuntuu ihmeellisellä tavalla tiedättekö siltä, että.. pakahtuu.

Tunnen huolestuttavan paljon ihmisiä, joille sanoitukset ovat sinällään samantekevä osa musiikkia. On vähän pelottavaa ajatella, kuinka rakkaus musiikkiin on niin käsittämättömän henkilökohtaista. Liekö taas yksi asia, josta ei voi puhua, ei vain voi ymmärtää, selittäkää nyt joku, jumalauta.

Voi luoja, että rakastan musiikkia. Voisin vuodattaa loputtomiin sekavaa litaniaa elämäni bändeistä, kertoa kuinka My Chemical Romancen This Is How I Disappear, Alanis Morissetten That I Would Be Good, PMMP:n Leskiäidin tyttäret, Loghin The Invitation, Musen Citizen Erased, Porcupine Treen Anesthetize ja voi luoja, kuinka monet muut puhuvat minulle ja minusta, elämästä, syvemmin kuin mikään muu, ja vaikka kuinka haluaisin, en osaisi selittää miksi eikä kukaan kai haluaisi tai voisi ymmärtääkään. Kello on neljä aamulla, "mielenrauha ei valvo viiteen", ja ihmiset on oikeasti kaikessa melko yksin.

Viekää minut vielä hänen luokseen.

Hehei, nukkuessa menikin tollanen viikko, aikaero riivasi, koko ajan oli jano, hyväksyin seteleitä unissani perheenjäseniltä, näin unia lottovoitosta.

New York oli sellaista, että siitä on aika vaikea puhua, niinkuin elämän hienoimmista asioista yleensä (tai kamalimmista). Kahdeksan päivää meni swoooosh, käveltiin paljon katuja, syötiin muutama erinomainen aamiainen, kikatettiin Central Parkissa ja kirjakaupat, voi kirjakaupat. Olisin voinut jäädä niihin ikuisiksi ajoiksi, toisaalta en, koska raha. Yhdeksän kirjaa puskin väkisin matkalaukkuun eikä ne nyt mahdu edes kirjahyllyyn. Mutta voi rakkaus silti. Varsinkin Barnes&Noble koska Strandissa liikaa ääntä. Barnesissa monta kerrosta hiljaisuutta, rauhaa, kirjoja ja kahvia. Ulkona autot menee, ihmiset huutaa, lapset itkee, jutut tööttäilee ja tuuli sotkee tukkaa, mutta minä olen sisällä ja voin mennä vaikka tuosta raput ylös, kävellä ehkä tuolle hyllylle, ottaa minkä kirjan vaan, ostaa vähän kahvia, lukea ja olla ihan hiljaa.

Kaupungin haltuun saaminen edes auttavasti veisi aika paljon enemmän aikaa, mutta silti matka oli melko lailla juuri sellainen, jollaiseksi sen 14-vuotiaana salapunkkarina kuvittelin. Chelsea-hotellille (tiedätteks, kun Sid tappo Nancyn?) ei ehditty, ei haitannu mitään. Miljoona kertaa yllätyin, kuinka matka on mahdollista ilman tunnetta siitä että kaikki on pelkkää kompromissia. Ylipäänsä kuinka 24-tuntinen yhdessäolo voi olla mahdollista ilman halua alkaa huutaa.

Paavo-kissaa oli kamala ikävä, mutta jälleennäkeminen oli kaunis.

Kuvia karsinnan jälkeen päälle 700. Ihan pikkuosa, noin 120, täällä: Osa 1 ja Osa 2.

Muuten elämä on sitä samaa, vaikeaa iloista helppoa. Olen tosi stressaantunu koulun suhteen, koska liian moni tietää ja liian moni haluaa minun onnistuvan. Itseni takia, omista syistään, mistä minä tiedän, miksi otan paineita muilta, en tiedä, aina teen niin.

Ois kivaa kelailla ja pakitella ajassa eteen ja taaksepäin. Joitain asioita en jaksa odottaa, jotkut voisi mennä paljon nopeammin. Oon vaan niin väsynyt huoleen ja pelkoon. Sitä paitsi olen alkanut tuntea oloni huolestuttavan mukavaksi alisuoriutuessani kunnolla. Ei voi olla todellista, että olisin taas se älä yritä, et epäonnistu -ihminen. Onhan se aika ihmeellistä, etten ole varma, kenen pettymystä enemmän pelkään, omaani vai muiden. Ja miksi koko ajan varaudun pettymyksiin, kun asioilla nyt kuitenkin pitkässä juoksussa on tapana onnistua.


Tänään kävin Hulluilla päivillä ja oli aika kuuma. Huomaan, että en enää ostele mitä sattuu, mikä tietysti on loistavaa. PMMP:n levyn ostin, viimeisen kappaleen, Veden Varaan, ja kuulostaapa haikealta ja hyvältä, parantavat koko ajan. Hyvä.

Nii joo, käykää ihmiset New Yorkissa.

We were fine all along.

Uu, people, kaikkee on hei tapahtunu. Otetaas listaa:

- Opeth sunnuntaina Kaapelilla. Jalat oli tosi kipeet ja väsytti, mutta olipa melkoisen makoisa keikka. Soittivat melkoisen setin vaikken kaikkia suosikkeja saanutkaan ja The Drapery Falls:in ja Burden:n keskeyttäminen tuntui tosi julmalta. Soitto kuulosti hyvältä tilasta huolimatta ja Åkerfeldtin laulu (ja örinä) kuulosti livelauluksi huimalta. Godhead's Lament, Credence ja Lotus Eater jäi jostain syystä parhaiten mieleen. Yleisö vaan ympärillä vaikutti harvinaisen jähmeältä ja väsyneeltä, mutta ei tuo mitään, mäkään moshannu tai mitään.

- Oon saanu lukemisesta otteen, löytäny taas uuden ja paremman lukupaikan: kiiltävän, hiljaisen, puhtaan lukusalin, jossa on - sssshhh - hipihiljaista. Tosin oon huomannu, että rasitun muiden sivunkääntelyistä ja kännykännaputtelusta, tämänkin olen ratkaissut: kuuntelen napeilla mahdollisimman hiljaa parhaita opiskelubändejä: This Will Destroy You, Sigur Ros, Logh, Godspeed You! Black Emperor, välillä Isis tai Porcupine Tree.

- Tajusin keskiviikkona, eilen!, että pidän siitä mitä teen. Pikkuhiljaa saan oman elämän.

- Täytin eilen vuosia, ei tuntunu paljon miltään, mutta päivä oli hauska. Naureskelin paljon, ihmeellisimmät ihmiset toivotteli onnea, pari jopa halas ja kaikkea, ostin britti-Glamourin ja suklaapatukan, jotka nautin osittain lukusalissa tosi hiljaisuudessa ihan jees kahvin kanssa. Olin iloinen ja kävelin kepeästi. Kahvin myi mulle viiksekäs unicafe-työntekijä ja jostain syystä maksaessani ajattelin, että sie tuomitset minut.

- Sain lahjojakin! Äitiltä aikuisjutun ja suklaata, kaverilta lupauksen ruuasta ja leffasta, Pojalta Flight of the Conchords -dvd:n, josta synttärilettujen ja kahvin kanssa ekat kaks (vai kolme?) jaksoo ja oli hulvatonta. Pakko se on sanoa myös julkisesti, että oon yyberiloinen, etten saa lahjaksi ikinä koruja vaan juttuja, joista huomaa että antaja on ehkä ajatellut minua lahjaa hankkiessaan <3

- kerroin isälleni New Yorkista. Reaktio: onko se matkaseura varmasti luotettavaa? Laitan sulle rahaa tilille. En ymmärrä minkä takia suhteeni vanhempiini on sellainen kuin on. Luulen että kaikki syyt on aika pitkälti miun pään sisällä. Enkä minä tajuu mitä pelkään, mitä olen muka velkaa ja kuinka paljon annan jonkun olemattoman estää elämää.

- tänään kello 16:16 alkoi hämärärajainen ahdistus, joka ei kohdistunut mihinkään ja kaikkeen. Tila paheni matkalla töihin ja hajosi aika lailla käsiin töissä. Selkään sattui, itketti, en saanut kunnolla hengitettyä, äänet kuulosti kovemmilta kuin oli. Ensimmäistä kertaa ehkä.. vuoteen, piti lähteä hetkeksi vessaan hautaamaan pää käsiin, hengittelemään syvään ja asettamaan tilannetta perspektiiviin. Loppuilta pelastui päättäväisellä puhumattomuudella, lähestulkoon pornografisilla ajatuksilla, MCR:llä ja Gojiralla.

- loppuviikosta tulee hyvä, tulee siitä jos niin päättää. Välillä soisin, että olisin enemmän medium, nyt joko tosi synkkä tai on top of the world. Mutta se on kai parempi, onhan, ettei elämä ole harmaata.

I've lost my innocence.

Uu uu, elämä on osittain parhainta koskaan, osittain pelottavaa pinnanalaista paniikkia.

Pitäisi lukea, kirjoittaa luentopäiväkirjoja, esitelmä, olla sosiaalinen, muistaa syödä, etsiä pipo ja puhelimen kuitti. Oon iloinen siitä, että viikonlopun soveltavan kielitieteen symposiumissa löysin itsestäni jälleen fennistin/kirjallisuustieteilijän, joka hihkui kuunnellessaan Pussikaljaromaanin fokalisaatiosta sekä ja-partikkelin retorisuudesta. Kunpa muistaisin useammin, etten ole lainkaan niin tyhmä minä itseäni pidän mitä omaan alaani tulee. Ja kunpa tämä ei toisaalta tuudittaisi minua ajatukseen, että kieli on sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä.

Tajusin myös, että olen hyvä organisoija, järjestelmällinen ja vastuullinen kun tarve ja yhteinen etu sitä vaatii. Näen ongelmat, osaan ratkaista ne ja tajuan mikä asioissa on vialla. Miksen osaa organisoida omaa elämääni, kotiani, päätäni ja miksen tajua mikä minussa on vialla?

Surulliseksi tänä viikonloppuna teki jälleen se huomio, että minua on kauhen vaikea shokeerata tai yllättää. Ihmiset kertovat tarinoita tarkoituksenaan tehdä vaikutus, kauhistelevat jotain samantekevää ja minusta ei tunnu miltään. Ihmiset tuottaa hirvittävän helposti pettymyksen, paljastuvat keskinkertaisiksi ja on naurettavaa ajatella näin. Ylemmyydentuntoista ja ärsyttävää.

Enpä tiedä. Hyvinhän tämä menee. Näin Funeral For a Friendin toista kertaa eilisiltana ja oli ihan huimaa. Soitto, varsinkin uusien biisien, joita en yhtä lukuunottamatta ole kuullut, oli raskaampaa kuin ennen, solisti-Matt oli söötti (lantion liike, uuh) ja rumpali-Ryan harjoitti ihania screameja (ikinä älkää taivuttako sanoja noin!). En nähnyt muutamaa keikan ekaa biisiä, joten en ole varma, mutta eivät soittaneet kesän ihmissuhdeangstieni parantelulaulua Juneauta, mutta korvasivat tuon aika nätisti Novellalla ja Historylla. Huomenna aion hipsiä Keltaiseen jäänsärkijään ja ostaa uuden levyn. Musiikki, musiikki, oi, rakkaus.

Meemei

Sunnuntai sunnuntai, aina yhtä flegmaattinen. Koska olen itsetuhoisissa "tuijotanpa katulamppua ikkunasta ja rapsuttelen samalla kissan niskaa hajamielisesti" -tunnelmissa, turvaudun kahteen luotettavimpaan maailmassa: musiikkiin ja kirjoihin.

1. Kirja/levy, joka muutti elämäni

Oi, eiks kaikki hyvät. Pakko on kai sanoa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Oisinko ollut 15 ja voi luoja sentään niitä maailmoja, jotka sinä kesänä aukesi tuon kirjan sivuilla. Oon lukenut sen sen jälkeen uudestaan monesti ja englanniksi (vielä parempi). Olin osa kirjan ryhmää, innostuin uudestaan kirjoittamisesta, lauseiden hiomisesta ja akateemisuudesta. Päähenkilön melankolisuus ja suru oli täydellinen samaistumiskohde angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille.

Levy. Kai tässäkin on mentävä jonnekin vuoteen -99, kun musiikki tuli tosissaan elämään. Apulannan Aivan kuin kaikki muutkin oli tosi huimaa kamaa angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille. Jos saa sanoa tähän toisen, niin Sex Pistols, melko huono albumihan se on, mutta se vei minut syvemmälle punkiin, antoi iloa olla erilainen ja ulkopuolella ja auttoi paljon.

2. Kirja/levy, jonka olen lukenut/kuunnellut useammin kuin kerran

Kai olen melkein kaikki suosikkini lukenut useammin kuin kerran. Sanoisko, että Bret Easton Ellisin Lunar Park. Englanniksi nimenomaan. Siellä on hirmumonia kauniita, todella hienosti rakennettuja pätkiä ja koko kirjaa hallitsee se jännittävä muitakin BEE:n teoksia yhdistävä sekoitus tosi huolestuttavaa välinpitämättömyyttä, dekadenssia, huolta, surua ja hauskuutta. Viimeinen luku, josta Porcupine Treen My Ashes kuuleman mukaan on saanut nimensä ja meininkinsä, on jotain huikeaa.

Mitäpä en olisi monasti kuunnellut. Ehkä tässä vaiheessa otamme esiin kolmannen niinsanotusti nolon suosikkini My Chemical Romancen Black Paraden. Se nuorison hokema "MCR muutti mun elämän!" -argumentti oli hieman ymmärrettävämpi kun jouluyönä 2006 kuunteli tyhjässä, hiljaisessa lapsuudenkodissa näennäisen pirteitä lauluja elämästä ja kuolemasta. Se, että bändistä tuli niin suosittu ja että bändiä tuntemattomat nimittävät sitä pilkkamielessä emoksi, ei oikeastaan haitannut yhtään, koska se teki niin suuren vaikutuksen jossain paikassa, missä muilla ei ole väliä eikä muiden tarvitse ymmärtää. Levy on hieno kokonaisuus, jonka mielellään kuuntelee kokonaan ja järjestyksessä.

3. Kirja/levy mukaan autiolle saarelle

Uuuu, vaikeutta. Ehkä Henry Rollinsin Portable Henry Rollins. Kokoelmassa on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, jos ei ole muuta kuin aikaa ajatella.

Sen pitäisi olla jotain monipuolista, hyvää ja semi-iloista. Oisko Musen Black Holes & Revelations.

4. Kirja/levy joka teki minusta hupakon

Nolostun, nolostun. Tuomas Vimman Helsinki 12 oli talvella 2004, juuri Helsinkiin muuttaneena jotain "niinku ihanaa", vaikka kirja on ihan järkyttävää pintaa ja päähenkilö melko toivoton kusipää. Ainoa ihailtava asia kirjassa on kieli. Hupakon se teki niin, että jossain tapahtumassa juttelin sekunnin herra Vimman kanssa ja olin ihan, että aah ja lähettelimme sähköposteja melko kauan, mikä oli kyllä hauskaakin. Hienoin asia, joka siitä seurasi on Toisen omistuskirjoitus. Mutta olinpa kuitenkin nuori ja hurahtanut ja hupakko.

Levy, joka teki minusta hupakon. Emmätiä. Oi! Rasmuksen (ilman kaiken tuhonnutta the-etuliitettä) Hellofatester. Olin nuori ja hurahtanut ja hupakko ja ehkä vaan vähän ihastunu Lauriin <3

5. Kirja/levy, joka sai minut kyyneliin

Montaa kirjaa lukiessa oon ollu sillai sniff, mutta mieleen tulee Robert McLiam Wilsonin Eureka Street. Jossain kirjan keskivaiheilla kuvataan IRA:n tekemä pommi-isku johonkin voileipäbaariin. Samaan aikaan kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten räjähdys rikkoo ihmisen ruumiin ja kerrotaan, millainen elämä jää kuollessa kesken. Kaikilla normaalisti nimettömillä uhreilla on nimet, iät ja menneisyys. Ja muistan, kuinka jonkun perheensä menettäneen miehen loppuelämää kuvataan jotenkin niin, että "hänen sydämessään satoi koko loppuelämän." Se oli silloin, kai on vieläkin, todella.. sydäntäsärkevää.

Porcupine Treen Fear of a Blank Planet on niin kamalan surullinen ja lähellä ja jotkut laulujen lauseista saa minulle silmiin kyyneleet ratikassa.

6. Kirja/levy, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

No niinku daa, minun esikoisromaani on tähän ainoa oikea vastaus, mutta se tuntuu nyt vitsiltä. Ei tuntunu sillon 15-vuotiaana!

Levy. Ainahan noita toivoo, että tulee uusia ja saakin joskus. Gojira, Ram-Zet ja MCR on toivomuslistan kärkipäässä ja ainakin kaksi ensimmäistä on toteutumassa, toinen ylihuomenna. Aah.

7. Kirja/levy, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Kaikki ne on ollu hyvä kirjoittaa, ei se voi ikinä olla helppoa ja sitä prosessia tulee kunnioittaa!

Levytkin, no joo. Kai ne on jollekin ihan kultaa, mutta en voi ymmärtää Poets of the Fallin tai Fall Out Boyn viehätystä, ihan näin alkuun. Oon tavallaan pahoillani.

8. Kirja/levy, jota luen/kuuntelen parhaillaan

Luen aika montaa juuri nyt. Olen ollut kauhean huono lukija viime aikoina kylläkin, harvaa olen saanut lopeteltua. Sam Taylorin The Republic of Trees on luvun alla, kuulemma muistuttaa Kärpästen herraa, josta en kauheesti välitä. Ja yritän myös tavata Darian Leaderin The New Blackia (Mourning, Melancholia and Depression).

No kun se tuli tuossa äsken mainittua, otin käsittelyyn Fear of a Blank Planetin.

9. Kirja/levy, jonka olen aikonut lukea/kuunnella

Niitä on todella monta. Sivullisen haluisin kahlata viimein läpi, Rikos ja Rangaistus kiinnostaa kaikella tavalla todella paljon ja Please Kill Me on odottanut sekin hyllyssä jo turhan kauan.

On kai noita. Olen kyllä yleensä ottanut aika äkkiä asiakseni. Aion kuunnella ensi tilassa keskiviikkona vähän uutta Gojiraa ja The Way of All Flesh:a. Oijoijoijoi. Hehkutan sitte keskiviikkona.

Living in a material world

Tänään olin ostelija, semmoinen oi, anteeksi, kolme paperikassiani vievät tilaa jaloiltanne -tyyppi. En pidä sukujuhlista, en jaksa vastailla kysymyksiin, eikä minulla ole koskaan liittolaista, joka hoitaisi reviirini kun itseä ei huvita (lue: seuralaista). Se kuitenkin on siistiä, että saan laittaa päälleni loistavalta tuntuvan, täydellisen pituisen mekon, jossa myyjän mukaan on "todella voimakasta violettia". Mustia, kiiltäviä, pyöreäkärkisiä stilettikorkokenkiä en vielä löytänyt ja tuskin löydänkään. Ostin korvaavat olen elegantti ja itsellinen nainen -kengät, mutta vien ne takaisin. The search continues.

Samalla hankin liput Stam1naan ensi viikolla ja Funeral for a Friendiin marraskuussa. Ensimmäinen auttoi läpi kesän ja oli keväällä livenä loistokas, miksei olisi nytkin. Jälkimmäisen näin viime syksynä, mutten vielä ihan ollut mukana. Senkin löysin kesän aikana uudelleen, toivon, että uusi levy lokakuussa ois enemmän post-hardcoree kuin sitä wääwääalternativea. Toiveeni tuskin toteutuu, kaikki aikuistuu, mutta on se silti ilo nähdä heidät uudestaan.

Vähän myös tänään tuputin omia arvojani ja tuntemuksiani kahviseuralleni ja tajusin vasta vähän myöhemmin, että ihmiset ovat sitä miksi ovat tulleet ja tekevät valintansa niin kuin taitavat, ei ole minun tehtäväni päättää, mikä on oikea tapa elää. Eikä aina ehkä kannata taistella jonkun sellaisen puolesta, jota ehkä ei ole olemassakaan.

Nyt ja kohta alan siivota. Taas, aina vaan. Kunhan kissa herää hetkeksi ja siirtyy vatsani päältä muualle nukkumaan.