Take some time, learn to breathe.

Kauhee kiire, pitää ehtiä kirjastoon ennen töitä, mut silti moi!

Meininki on hyvää sikäli, että kevät ja kissa peiton sisällä tekemässään pesässä. Muuten oma meininki ottaa päähän, oon vieny viime aikoina alisuoriutumisen uudelle tasolle ja alkaa pikkuhiljaa vituttaa. Jostain kumman syystä aloin joskus kuukausi sitten lukea Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa, koska daa, kaikki mitä huumeista on kirjoitettu, 14-vuotias Outi sisälläni lukee kaiken, koska itse ei kokeilisi mistään hinnasta. Sixxin kirjoitustyyli lumosi, liekö karisma vai mikä, mutta joku sai lukemaan myös This is Gonna Hurt -valokuvakirjaa ja kuuntelemaan Sixx:A.M.:n levyjä. Sikäli mielenkiintoista, että vaikka ärsyttää (kyllä, olen lukenut jo sata kertaa, kuinka kuolit 80-luvulla, kyllä, olet hyvin erikoinen, näet kaiken eri tavalla kuin me tavalliset kuolevaiset, bändisi on maailman mahtavin), myös inspiroi. Vihdoin joku, jonka kohdalla uskoo lauseen if he can, I can. Joten katellaan, tiiän etten laihdu kesäkuuhun mennessä kymmentä kiloa, kirjoita kirjaa, aloita opiskelua tai muutu kaikin puolin paremmaksi versioksi itsestäni, mut saisko tosta kaikesta ees promillen.

Oliks hyvä rant, ku jotain teki mieli saada ulos, kun on ollut hereillä neljä tuntii, mut ei oo puhunu kellekään. Lähen töihin, moikka!

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Our lives on holiday.

No niin people, mulla alko toinen lomajakso, kaksi viikkoa. Kauheet paineet.

Töissä on ollu tosi tylsää ja ankeeta, joka toinen viikko on aina vähän sellasta kun toinen kierto on illassa, jossa minä aina ja nii, you know. Ja pakko on silti ajatella, että lisää töitä kamoon, haluun rahaa, kaikki maksaa liikaa enkä tiedä mihin ne kaikki menee. Elämä ei ihan oo ollu hallinnassa tällä viikolla, ainoat saavutukset suurenmoisen työpanokset lisäksi oli pyykinpesu, vaatekaapin siivous ja vuokrasopimuksen jatkoaikahakemus.

(Mulle on soiteltu että kuuluuko kerroksestani meteliä, oon sanonu että wooot, ei ollenkaan, ja nyt epäilen että se oon minä. Elämäni tapahtuu pääasiassa aikajaksoilla 13-16 ja 23-3. Enhän mä ees metelöi, katon vähän gilmoren tyttöjä oisin, kuuntelen Placeboo, keittelen kahvia ja vähä kommunikoin eri tavoin Pojan kans, eikö ihminen saa edes elää!?)

Lomasuunnitelma on seuraava:

1. Humala, punaviinillä, oluella, shoteilla, millä tahansa, mutta humala. Sellainen, ettei voi kävellä suoraan, että kaikki, jopa selvä minä paheksuu, päässä pyörii, aamulla on huono olo, juttelee asioita joista ei olisi uskonut ikinä puhuvansa ja taksiin menee liikaa rahaa, jota ei ole. Juuri sellainen, että kyllä, minulla on loma ja olen rehellisesti rappiolla.
   
2. Jotenkin metsästä on saatava vadelmia ja mustikoita talveksi, onko vielä mansikoita? Jotenkin on vältettävä metsän hyttyset, (hirvikärpäset?!), hiki, perheenjäsenet ja kaikki se. Katellaan miten käy
3. Tukholmanmatka Pojan kanssa toisen lomaviikon lopulla. Pääsen Topshopiin ja Agent Provocateuriin! Otan mukaan luottokortin ja relaksoituneen Pojon! \o/
4. Pesen lattiakaivon, kissan laatikon ja imuroin ainakin kahdesti. Kaikki ikävät työt, teen ne lomalla, kreisiä.
5. Jonain päivänä ois tsiidee mennä mekossa makaan puistoon jos paistais aurinko. Vois juua kahvia, syyä jätskiä ja jotain hyvää, ehkä pikkusen viintä muovimukista.
6. Useana päivänä aion nukkua toisen kainalossa sen kädelle kuolaten (noloutta!) ainakin viiteen asti iltapäivällä.
7. Voisin käydä kans leffassa, nähä muutamaa kaveria jos vapaita ja ostaa uusia sukkia.

Eipä siinä sitte muuta. Katotaan miten käy. Luen muuten Adele Parksin Playing Away:ta, jonka sain joskus jonkun muotilehden mukana. Tosi kepeää, yllättävän hyvin kirjoitettua ja saa minut töissä ihan niinku.. hot and bothered. Ihkuu, pakko ehkä mennä hakemaan jostain lisää chick littii.

Easy peasy, pumpkin peasy. Pumpkin pie, motherfucker.

Kaikkihan sen tietää, kun ei saa unta, alkaa huolehtia. Paleltaa ja ajattelee, ettei enää yhtään mitään, huomenna mie luovutan.

Tänä aamuna oli sellanen olo, että ei, menen takaisin nukkumaan, en halua tätä, enkä ikinä saa tietää mitä haluan. Sitten puhuin kissalle, join mukin kahvia, söin omenan ja päätin, että jumalauta. Ulkona paistoi aurinko, kerrankin osasin jutella aika lepposasti, lukeminen oli kurinalaista, mielenkiintoista, hauskaa. Söin jopa oikean lounaan ja sain nopsan päiväkahvin Pojan kanssa. Myöhästyin viis minuuttia töistä, mutta edes siellä ei alkanut ottaa paljoa päähän. Niinkuin iltapäivälehden horoskooppi (kyllä!) sanoi, asiat oli tänään jopa liian helppoja. Ei siinä mitään, en valita.

Ja tytöt ja pojat! Eilen kun en saanut unta, hain hyllystä kesken olevan kirjan ja aloin lukea. En oo lukenu kokonaista kirjaa huvikseni surullisen pitkään aikaan kaiken muun keskellä, mutta tätä kyllä, junassa, lounaalla, tauolla töissä. Darian Leaderin The New Black, joka puhuu suremisesta ja melankoliasta. Cheery topics, eh? Mutta vaikka edetty vasta 50 sivua, olen kokenut ehkä kymmenen joo!! niin se on! -elämystä. Olen tajunnut asioita omasta mielestäni, alkanut vähän harkita juttuja, sellasia että puoltoista vuotta riittäköön. Oi kirjat <3

Talk about mood swings, huh.

Aamu on tiedättekö paljon tehokkaampi kun se alkaa sosiaalisella kontaktilla ja hymyilemisellä; kahvi ja kehräävä kissa on vaan plussaa.

Mannerheimintiellä on yhdessä ikkunassa keltaisin kirjaimin joka päivä erilainen Raamatun lause. Mistä ne kirjaimet on peräisin, leikkaako joku ne, (kaikki a:t ei olleet symmetrisiä), kuka? Tarvitaanko joka päivälle uudet kirjaimet, kuka ne lauseet valitsee ja monelta muutos tapahtuu?

Tänään: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. -Jeesus

Söin tänään terveellisen ja epäilyttävän halvan yliopistolounaan, joka oli kaiken lisäksi yllättävän hyvä. Minkä lisäks pääraksalla on edelleen, näiden viiden vuoden jälkeenkin sitä ihanaa, rapeakuorista ruisreikäleipää ja oikeaa voita.

Loppuiltapäivä opiskelua ja jonkunlainen (,ehkä väliaikainen) läpimurto. Tajusin internetin ihmeellisyyden opiskelun apuna jälleen kerran, olen tehnyt lukuisia tehtäviä ja ollut aika jees. Vaihteeksi oon toiveikas, oispa vaan enemmän tunteja. Kunpa ei tarttis mennä heittelemään typeriä kopiopaperilaatikoita ja pärjäisinpä paremmin kuuden tunnin unillani.

(Kuuntelen Radioheadia, Osbourne Coxia siteeratakseni what the fuck?!)

Ei tässä muuta. Kahvi on ollut tänään laihaa, paitsi oma aamuinen Ziltoid-mukillinen kertaa 1,5. Siitä huolimatta olen niin tyynellä tuulella, että uskallan jopa väittää ettei kivelliset klementiinit töissä ärsyttäis tänään yhtä paljon kuin eilen.

Ja hei! En tiedä, ovatko kehuni ennen aikaisia, mutta oh my, luen A.M. Homesin This Book Will Save Your Life -opusta ja olen hullaantunut. Homesin kirjoitustyyli muistuttaa (vain minua, olen varma) Bret Easton Ellisin vastaavasta, en ole ihan varma miksi. Ehkä nämä: monimutkaiset, mutta kauniit lauseet, jollain lailla surullinen.. alavire? ja aihevalinnat.

Pretty pretty, clap your hands and say yeah.


edit 14:54: kolme vaihto-opiskelijaa jakoi runebergintortun! "yeeees, raspberry? i'm not sure.. well isn't this weird."

Nothing ever rhymes.

It’s happening again but this time you know it isn’t real.
You know it’s a mistake but mistakes are all you ever get. (Logh: The Invitation <3)>

Nämä on nämä päivät kun ei poistu asunnosta. Kun nukkuu iltapäivään, syö huonosti eikä saa aikaan paljon mitään.

Mitä lie se elämänhallinta, josta haaveilen. Rytmiä, viikottaista siivousta, sileitä vaatteita ja asiallisia ihmissuhteita? Näen outoja unia isoista hyönteisistä, autoista ja pelloista. Viikonloppuna näin unta, jossa äitini kertoi minulle, että vuosi vuodelta sinusta tulee vähemmän sinä, me ollaan huolissamme ja pettyneitä.

Oon ollu vähän herkkä tässä menneen viikon luulen. Viikonloppuna oli kammoittava maailmantuska aseista, vanhuksien kohtalosta, velkavankeuksista, surusta, Kiinasta ja kaikesta. En tiedä, miltä se muista tuntuu. Kaikki sanoo aina, että "voit tehdä vaan sen mihin yksi ihminen pystyy". Mutta harva kai tekee sitäkään, huh?

Sit eilen kun töissä oli aikaa lukee, niin luin. Joululahjakirja, 19 Minutes, on ihan niin tunteisiin vetoava kuin oletinkin sen olevan, mutta hyvä ehkä niin. Aina voin junassa lopettaa lukemisen, kun heijastavasta ikkunasta huomaan silmissä kyyneliä. Voiko ketään tuntea, kuinka ihmisestä tulee väkivaltainen, voisinko se olla minä, mikä on liikaa, ketä voidaan syyttää, kuka saa tuomita kenet ja kuka ansaitsee puhdasta (onko se sitä ikinä?) pahaa. Vain tässä mielessä väkivalta on minulle kiinnostavaa: kuka vain voi olla tekijä, kuka vain voi olla kohde, onko se koskaan oikeutettua.

Try as I might, en vain osaa kertoa ääneen mitä tunnen toista tai itseäni kohtaan. Kenellekään muulle en näytä itseäni huppupäisenä keittiön lattialla vaikka tärkeintä silloin on se, että toisen kädet ympärillä määrittelee rajat. Miten minä sen teen, että puran ahdistukseni niin, etten luisu vanhoihin tapoihin, yksinäisyyteen, ulkopuolelle aitaamiseen ja itsetuhoisuuteen?

Ois kivaa alkaa jaksaa ja tuottaa aihetta olla ylpeä. Saada lukko vihdoin auki ja antaa elämän, luovuuden ja älyn virrata vaan vapaasti. En osaa jakaa aikaani, en priorisoida enkä antaa tarpeeksi. Haluaisin olla monessa paikassa samaan aikaan, haluaisin jäädä mutten voi.

Decemberunderground

I had never been warm in my life, ever. (Donna Tartt)

Tunnen oloni kipeeks. Paleltaa, väsyttää, surettaa, ärsyttää. Tossa joku päivä mulla on aika terveydenhoitajalle, joka kertoo, onko veressäni enää lainkaan painetta tai punasoluja. Olisi jotenkin rauhoittavaa kuulla, että väsymykseni johtuisi fysiikasta eikä omasta vastuuttomuudesta tai jonnekin pinnan alle painuneesta masennuksesta. Liekö tää vaan talviolo. Vois olla sellanen villasukat, kuuma kahvi, peitto, cozy cozy. Mut plaah, ei!, on tällanen sori, että oon myöhässä, nukahdin ratikkaan.

En minä tykkää talvesta, ajattelin tänään kun kävelin junalta kotiin. Typerää, märkää, valkoista juttua, joka ei ole lunta. Kylmä ja aina väärä määrä vaatteita päällä. Joulu. Edellinen miellyttävä talvimuisto lienee tapaninpäivältä 2001 kun makasin mummulan sohvalla hiihtämisen (!) jälkeen ja mummu keitti kaakaota ja antoi villasukat. Seitsemän vuotta ilman muistamisen arvoista talvipäivää? Hah. Talvesta tulee vaan mieleen hautajaiset ja se kohta Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin - kirjasta, jossa päähenkilö jäätyy lähes kuoliaaksi jossain surrealistisessa ja pelottavassa huoneessa, jossa on reikä katossa.

Ei täs mitään. Kissa on levoton ja minä haluisin puhua enkä osaa. Oon fyysisestä huonovointisuudestani huolimatta kepeä ja iloinen, jollei väsymys tee minusta synkkää mustaan angstipipoon pukeutunutta nyhvistä.

Tossa muutama päivä sitten huomasin, että olen lakannut lukemasta kirjoja. Aloitan monia, mutta lopetan. En edes enää vietä tunteja Akateemisessa kirjakaupassa niinkuin muutama vuosi sitten. Kirjahyllyni täyttyy kauniista, mutta surullisen lukemattomista kirjoista. Kuvittelen ettei minulla ole aikaa, mutta mitä sitä muuta on. (Kissa tuli syliin ja tunnisti sanan pusu.) Kirjat, kirjaimet sanat lauseet, lukujen viimeiset, sivujen paksuus, kahina; lapsesta asti kirjat ovat olleet olennainen osa minua, teininä musiikki otti vähän osuutta, mutta mikä minä nyt olen? Rakastuisinpa uudestaan johonkin, jaksaisin lukea loppuun.

Kyllä tää tästä. Kohta on päiviä. Olispa aikaa pussailla. Miksei oiskin.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

No niin, mitäs. Kirjamessut muuttuu vuosi vuodelta typerimmiksi, kirjat kalliimmiksi ja sen ihmismäärän keskellä mie ahdistuneemmaks. Taisin nähdä kaverini veljen, puhuin parin sanataiteilijan kanssa ja ostin neljä kirjaa. En saanu omistusta ihanalta Joel Haahtelalta, ois esiintyny vasta kuudelta. Ainoa omistus T. Vimmalta, joka väitti uuden Gourmetin olevan paras kolmesta, ei se oo, eka on vieläkin. Erlend Loen Muleum oli näköjään vihdoin suomennettu. Osaisinpa norjaa, luulen että Loen naiivi kirjoitustyyli toimii alkuperäiskielellä paremmin. Oisin minä senkin ostanu, mut sen ehtii myöhemminkin. Kolme neljästä hankin ihanalta Sammakko-kustannuksen standilta. Niillä on oikea meininki, en osaa selittää. Oisin ostanu melkein niiden kaikki julkaisut jos ois ollu rahaa. Hipelöin kolmea New Yorkin matkaopasta. En tiiä miks pidän koko kaupungin mustavalkoisina kuvina ja matkan edelleen utuisana ajatuksena, vaikka oikeasti voisin jo suunnitella juttuja.

Sitten en tarkkaan muista mistä puhuin, mutta olutta, ulkona satoi ja tuuli ja nukuin pojan kans, mikä oli aika lämmintä ja chillii. Koko tämän, vähän huonon viikon ajan olen nukkumaan mennessä ollut ihan on the edge, sätkivä ja hermostunu, jutellu kissalle jotain omituista ja keskittyny hengitteleen. Viime yönä pysyin kurissa ja hyvänä.

Ou, tänään tulin kotiseuduille pitkästä aikaa minun mittapuulla eli ekaa kertaa ehkä kuukauteen. Olen täällä naurettavan hermostunut, ärsyyntynyt ja ulkopuolinen. Koko päivän vietin maalla, paikassa, joka lapsena oli pelkkää suurta seikkailua. Silloin innostuin nuotioista, kasvimaasta, puimurista, haravoinnista, omituisista työkaluista, metsästä ja renkaidenvaihdosta. Nyt olin huonosti pukeutunut, apaattinen ja väsynyt vinkuja. En ole varma, miksi minua ei kiinnosta täällä enää mikään. Vaeltelen muista erossa puiduilla pelloilla ja kurkkimassa sisään hylättyihin taloihin. Ois tavallaan kivempaa olla mukana siinä mistä muutkin on innoissaan. En edes puhu enää mitään juttujani. En uskalla, halua tai jaksa kertoa suunnitelmistani enkä ajastani muualla. Eikä siinä mitään sikäli, mutta jos nämä ihmiset on oikeesti niin tärkeitä minulle kuin kuvittelen, eikö tän kaiken pitäis olla helpompaa.

Noh. Huomenna pääsen kotiin ja äänestän jotain random wannabepoliitikkoa, juon vähän kahvia ja makaan sohvalla. Kaikki on ihan jees, uu beibe.

Viime yönä heräsin joskus neljältä ihan paniikissa, ettei mistään tule mitään. Sitten ajattelin, että nukus nyt. Sitten, että älä ala tällaiseksi taas. Kävele suoraan, analysoi, tiedosta syyt.

Olen lukenut viime aikoina taas uudestaan jokaisen misantrooppisen, antisosiaalisen ja valheellisen kunnianhimoisen henkilön raamattua, Henry Rollinsin Solipsist:a ja hämmästyn joka kerta kuinka ajatukset on mahdollista kirjoittaa, kuinka joku toinen on voinut kirjoittaa sanoiksi sen, joka minun päässäni on vain usvaa. Luen kirjaa töissä, bussissa, junassa, julkisilla paikoilla, kaikkialla missä sen lukeminen on vaarallisinta. Avaan sen sattumanvaraisesta kohdasta ja löydän jotain mikä tavallaan, kieroutuneella tavalla lohduttaa. Kirjoissa on puolensa, taidan sittenkin mennä kirjamessuilta hankkimaan ainakin Joel Haahtelan omistuksen.

How do you control yourself when it all hurts so much? Even if you could make someone understand you, so what? You're on your own, so on your own. How do you deal with winds that make your bones moan and nights that make you sweat and panic? The answer never seems to come. You just keep breathing until it fades. When someone says they have the answer, that means they don't have shit. -H.Rollins

Meemei

Sunnuntai sunnuntai, aina yhtä flegmaattinen. Koska olen itsetuhoisissa "tuijotanpa katulamppua ikkunasta ja rapsuttelen samalla kissan niskaa hajamielisesti" -tunnelmissa, turvaudun kahteen luotettavimpaan maailmassa: musiikkiin ja kirjoihin.

1. Kirja/levy, joka muutti elämäni

Oi, eiks kaikki hyvät. Pakko on kai sanoa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Oisinko ollut 15 ja voi luoja sentään niitä maailmoja, jotka sinä kesänä aukesi tuon kirjan sivuilla. Oon lukenut sen sen jälkeen uudestaan monesti ja englanniksi (vielä parempi). Olin osa kirjan ryhmää, innostuin uudestaan kirjoittamisesta, lauseiden hiomisesta ja akateemisuudesta. Päähenkilön melankolisuus ja suru oli täydellinen samaistumiskohde angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille.

Levy. Kai tässäkin on mentävä jonnekin vuoteen -99, kun musiikki tuli tosissaan elämään. Apulannan Aivan kuin kaikki muutkin oli tosi huimaa kamaa angstaavalle, yksinäiselle teini-Outille. Jos saa sanoa tähän toisen, niin Sex Pistols, melko huono albumihan se on, mutta se vei minut syvemmälle punkiin, antoi iloa olla erilainen ja ulkopuolella ja auttoi paljon.

2. Kirja/levy, jonka olen lukenut/kuunnellut useammin kuin kerran

Kai olen melkein kaikki suosikkini lukenut useammin kuin kerran. Sanoisko, että Bret Easton Ellisin Lunar Park. Englanniksi nimenomaan. Siellä on hirmumonia kauniita, todella hienosti rakennettuja pätkiä ja koko kirjaa hallitsee se jännittävä muitakin BEE:n teoksia yhdistävä sekoitus tosi huolestuttavaa välinpitämättömyyttä, dekadenssia, huolta, surua ja hauskuutta. Viimeinen luku, josta Porcupine Treen My Ashes kuuleman mukaan on saanut nimensä ja meininkinsä, on jotain huikeaa.

Mitäpä en olisi monasti kuunnellut. Ehkä tässä vaiheessa otamme esiin kolmannen niinsanotusti nolon suosikkini My Chemical Romancen Black Paraden. Se nuorison hokema "MCR muutti mun elämän!" -argumentti oli hieman ymmärrettävämpi kun jouluyönä 2006 kuunteli tyhjässä, hiljaisessa lapsuudenkodissa näennäisen pirteitä lauluja elämästä ja kuolemasta. Se, että bändistä tuli niin suosittu ja että bändiä tuntemattomat nimittävät sitä pilkkamielessä emoksi, ei oikeastaan haitannut yhtään, koska se teki niin suuren vaikutuksen jossain paikassa, missä muilla ei ole väliä eikä muiden tarvitse ymmärtää. Levy on hieno kokonaisuus, jonka mielellään kuuntelee kokonaan ja järjestyksessä.

3. Kirja/levy mukaan autiolle saarelle

Uuuu, vaikeutta. Ehkä Henry Rollinsin Portable Henry Rollins. Kokoelmassa on kaikkea mitä ihminen tarvitsee, jos ei ole muuta kuin aikaa ajatella.

Sen pitäisi olla jotain monipuolista, hyvää ja semi-iloista. Oisko Musen Black Holes & Revelations.

4. Kirja/levy joka teki minusta hupakon

Nolostun, nolostun. Tuomas Vimman Helsinki 12 oli talvella 2004, juuri Helsinkiin muuttaneena jotain "niinku ihanaa", vaikka kirja on ihan järkyttävää pintaa ja päähenkilö melko toivoton kusipää. Ainoa ihailtava asia kirjassa on kieli. Hupakon se teki niin, että jossain tapahtumassa juttelin sekunnin herra Vimman kanssa ja olin ihan, että aah ja lähettelimme sähköposteja melko kauan, mikä oli kyllä hauskaakin. Hienoin asia, joka siitä seurasi on Toisen omistuskirjoitus. Mutta olinpa kuitenkin nuori ja hurahtanut ja hupakko.

Levy, joka teki minusta hupakon. Emmätiä. Oi! Rasmuksen (ilman kaiken tuhonnutta the-etuliitettä) Hellofatester. Olin nuori ja hurahtanut ja hupakko ja ehkä vaan vähän ihastunu Lauriin <3

5. Kirja/levy, joka sai minut kyyneliin

Montaa kirjaa lukiessa oon ollu sillai sniff, mutta mieleen tulee Robert McLiam Wilsonin Eureka Street. Jossain kirjan keskivaiheilla kuvataan IRA:n tekemä pommi-isku johonkin voileipäbaariin. Samaan aikaan kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten räjähdys rikkoo ihmisen ruumiin ja kerrotaan, millainen elämä jää kuollessa kesken. Kaikilla normaalisti nimettömillä uhreilla on nimet, iät ja menneisyys. Ja muistan, kuinka jonkun perheensä menettäneen miehen loppuelämää kuvataan jotenkin niin, että "hänen sydämessään satoi koko loppuelämän." Se oli silloin, kai on vieläkin, todella.. sydäntäsärkevää.

Porcupine Treen Fear of a Blank Planet on niin kamalan surullinen ja lähellä ja jotkut laulujen lauseista saa minulle silmiin kyyneleet ratikassa.

6. Kirja/levy, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

No niinku daa, minun esikoisromaani on tähän ainoa oikea vastaus, mutta se tuntuu nyt vitsiltä. Ei tuntunu sillon 15-vuotiaana!

Levy. Ainahan noita toivoo, että tulee uusia ja saakin joskus. Gojira, Ram-Zet ja MCR on toivomuslistan kärkipäässä ja ainakin kaksi ensimmäistä on toteutumassa, toinen ylihuomenna. Aah.

7. Kirja/levy, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Kaikki ne on ollu hyvä kirjoittaa, ei se voi ikinä olla helppoa ja sitä prosessia tulee kunnioittaa!

Levytkin, no joo. Kai ne on jollekin ihan kultaa, mutta en voi ymmärtää Poets of the Fallin tai Fall Out Boyn viehätystä, ihan näin alkuun. Oon tavallaan pahoillani.

8. Kirja/levy, jota luen/kuuntelen parhaillaan

Luen aika montaa juuri nyt. Olen ollut kauhean huono lukija viime aikoina kylläkin, harvaa olen saanut lopeteltua. Sam Taylorin The Republic of Trees on luvun alla, kuulemma muistuttaa Kärpästen herraa, josta en kauheesti välitä. Ja yritän myös tavata Darian Leaderin The New Blackia (Mourning, Melancholia and Depression).

No kun se tuli tuossa äsken mainittua, otin käsittelyyn Fear of a Blank Planetin.

9. Kirja/levy, jonka olen aikonut lukea/kuunnella

Niitä on todella monta. Sivullisen haluisin kahlata viimein läpi, Rikos ja Rangaistus kiinnostaa kaikella tavalla todella paljon ja Please Kill Me on odottanut sekin hyllyssä jo turhan kauan.

On kai noita. Olen kyllä yleensä ottanut aika äkkiä asiakseni. Aion kuunnella ensi tilassa keskiviikkona vähän uutta Gojiraa ja The Way of All Flesh:a. Oijoijoijoi. Hehkutan sitte keskiviikkona.

Don't you dare ruin this for me.

Tänään on krapula siitä kevyestä salonkihumalasta. En selvinnyt kotiin nukkumaan, mutta se ei haitannut, koska yhdessä nukkuminen on hauskaa, rentouttavaa, kevyttä. Pahoinvoivana, eilisen ihkuissa vaatteissa (minusta tuli hametyttö) kävin Akateemisessa ja ostin Chuck Palahniukin kirjan kannessa olleen puolijumalani Bret Easton Ellisin suosituksen perusteella. Käytin ostoperusteena tosin myös perinteistä "avaa kirja, lue lause, pidätkö siitä?" -tapaa.

"Another thing is no matter how much you think you love somebody, you'll step back when the pool of their blood edges up too close."

Sold.

Junassa joku random mummo aiheutti minulle ajatuksellisen ongelmavyyhdin, jota perheenjäsenet lisäs. Miks aina sellasta? Jos joskus ois kaikki hyvin, minkä takia jostain tulee jotain raskasta tekemään jutuista pimeämpiä. Oonks niitä, jotka ei osaa olla? Eipä tarvis miettiä, sais vaan nukkua jonkun vieressä ja olla hyvin.