Jos yks lasi vielä.

Sitä vaan vielä, että jos jotain kaipaan menneistä vuosista nii mun ja poitsun sivupersoonia Ozia ja Bazia, väkivaltakahvia ja satunnaisia päiväkännejä. Melkein kirjoitin et kans luentosaleja, mut wooot, kovia tuoleja ja huonoja selkänojia, no en!

ps. Kissa heräs ku en osaa mennä nukkuun. Kattoo mua sillai, et dude!

Pour me a drink and then let's dance.

Leipomisinto on synnyttänyt piimälimpun, suklaavanukasta ja "suklaamacaroneja" (johonkin valkuaiset oli käytettävä!), kaksi edellistä Nigella Lawsonin kirjan mukaan. Sunnuntai huipentukoon kohta kahviin ja vanukkaaseen. Sitä ennen aperitiivina Bronx, martineista melkein parhain.


Viikonloppu oli täynnä töitä, välissä espoolaiset tupaantuliaiset, joiden jälkimainingeissa ehdin kehittää pienimuotoisen parisuhdekriisin. Ihmeellistä, miten on luiskauttanut itsensä tilanteeseen, jossa tuntee ettei anna tai sen puoleen saa tarpeeksi aikaa tai huomiota. Molemmilla on kiire, erilainen rytmi ja jostain syystä valinta vapaa-aikana osuu mihin vain muuhun kuin toiseen. Tai siltä se on tuntunut. Puhuminen ei ole kummankaan vahvinta aluetta, mutta vanukas toimikoon välirauhantuojana.

ps. Kapteeni Jack Sparrow on kaikkien vuosienkin jälkeen ihan totaalisen kuuminta hottia.

Turn your world around!

Haluun ulkomaille! Berliiniin, New Yorkiin, Kööpenhaminaan! Haluun puulattian! Puhtaat lakanat, kapeamman vyötärön, enemmän hameita, kevään ja punaiset kynnet! VAPUN! Haluun tanssimaan! Haluun käyttää enemmän korkokenkiä, miksei lumi jo sula!

Perjantaiyön angstin jälkeen oon siinä uuahh, iiiaahh -fiiliksessä, jotta kaikki on mahdollista, halataan hei maailman kanssa, pussaillaan suojatiellä ja juodaan pannullinen liian vahvaa kahvia! Tänä iltana Poika tekee mulle liharuokaa (jea, manly man, eilen se osti ison lapion!) ja mie aion laittaa itseni tytön näköiseksi ja lakata kynnet. Bean&Crumpet oli eilen treffeillä ja sen innoittamana aion minäkin tuua elämään suloista romantiikkaa. Meidät tuntien ilta päättyy kasaan tiskejä ja pariin tyhjään punkkupulloon. Mutta onko parempaa!?

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Loma vol. 2

Koska mulla on loma, oon saavuttanut melkein katarttisen rentouden (mitä nyt välillä äksyilen, narskutan hampaita nukuessani tai stressaan lomasta) enkä oo jaksanu päivitellä, mutta sen voin kertoa, että osa tavoitteista on saavutettu.

1. Jo muutama humala, isompi ja pienempi. Yksi viinipullo johti yökävelyyn Pojan kanssa ja puhui vaaristaan ja minä aloin itkeä mummuani ja olin sillai, että tuo tajuaa. Toinen tanssahteluun Sharon Jonesin kanssa ja tämänpäiväinen kuohuviini höyhenenkevyeen salonkihumalaan.
2. Kävin poimimassa pari ämpäriä mansikoita ja pellolla juttelin äitin ja siskon kanssa lapsuudesta ja miten minusta tuli tällanen, mutta siskoista tollasia. Sit leikkelin mansikat varteiks ja pakastin. Osa talvesta vähintään on pelastettu.
3. Tukholma tulossa ens keskiviikkona, sieltä pojalle puku (uuuuh!) ja mulle alusvaatteita. Reilu jako.
4. Vielä en oo imuroinu, tiskannu kylläkin, tai pessy mitään, en edes pyykkiä. Aika on mennyt maalla ja Pojolla. Ehkä huomenna.
5. Tänään oli 25 astetta lämmintä ja mie pääsin mekossa niitylle makaan iltapäivällä kun ei ihan niin paljon porottanu. Peiton päällä sain suklaakakkua, kahvia, kuohuviintä, mansikoita, viinirypäleitä ja chilliä aikaa ihanan Pojon kanssa. Seurattiin kans ihmeellisen vähän epäsuhdan näkösen pariskunnan keskustelua. Asennot tytöllä ja pojalla muuttu vähemmän kiusallisiks ja jännittyneiks mitä enemmän aikaa kului.
   
6. Ei olla nukuttu viiteen iltapäivällä, mutta aika paljon kuitenkin. Nukkuminen on melkein ihaninta.
7. Ei vielä leffaa (Antichrist, Public Enemies, Kaappaus metrossa ja tollasia nyt ainakin), en oo nähny paljonkaan ihmisiä ja sukat, ei lomalla sellasia ajatella!

Vielä viikko jäljellä!

New reality.

Ihan melkosta. Eilen oli Pojon kaverin läksiäisjuhlat, minä join liikaa viiniä. Oli kyllä ihan hauskaa, ei siinä mitään, vähän oli taas draamaa ja tanssia, otin kolmekin kulausta kammoa Gambinaa.

Lähdettiin pois aika aikaisin ja loppuyö kului jutellessa Pojan sängyssä. Lupasin, että vastaan kaikkiin kysymyksiin, mikä johti siihen, että ensimmäistä kertaa kerroin asioita, joita häpeän, joita en haluu muistella tai joita en tavallisesti edes ajattele. Puhuin jopa seksiin liittyvistä ajatuksista, joista en puhu missään enkä kenellekään, koska aiheuttaa niin paljon päänvaivaa. Kaikista nolointa juttua menneestä en kertonu, mutta melkein oisin voinu. Koska en oo enää se sama kuin silloin, en oo semmonen kun olin teininä aloittaessani hölmöjä juttuja, en se 18-vuotias synkistelijä, enkä 20-vuotias itsetuhoinen, tyhmä tyttö.

On tosi vaikeaa osata hallita sitä informaation määrää, minkä itsestään antaa sellaselle, jonka haluis tietävän melkein kaiken.

Tänään kun bussilla ajelin Helsinkiä kohti vähän krapulaisena, havaitsin kuinka paljon olen kasvanut, muuttunut paremmaksi. Ja aika paljon vain vuoden aikana. Poika, terapia, lääkikseen haku, vanhemmista irtautuminen ja oman elämän eläminen on kaikki saaneet aikaan sen, että kaikkea on paljon helpompi käsitellä. En minä itestäni vieläkään koko aikaa tykkää, mutta vihdoin ja viimein uskallan olla lähellä, tuntea asioita, luottaa muihin, päästää irti ja käyttäytyä hyvin. Tosi siistii.

Borderlining schizo

Mie vihaan juhannusta. Yritän olla vihaamatta itseäni kauheesti.

Kulutin päivän itkemällä ja olemalla ihan sekopää Pojan luona. En saa puhuttua, en vain saa, vaikka kuinka yritän. Pilaan tämän sillä, mutta en silti saa sanoja ulos. Enkä oikein edes tiedä miksi, ehkä pelkään reaktiota, kieltäytymistä, vahvistusta epäilylle.

Kaiken kehityksen ja kasvamisen jälkeen olen edelleen ihan samassa paikassa enkä kuulu mihinkään. Miun perhe juttelee keskenään, että kuulostipa Outi oudolta puhelimessa, käyttääkö se huumeita, missä se oikein liikkuu. Ihan sama mitä teen, minä en saa niitä luottamaan minuun enkä ikinä kuulu siihen kahden siskoni ja niiden poikaystävien yksikköön.

Tämä nyt on tätä. Oon surullinen, silmiin sattuu itkemisestä ja ihan sama.

"You're my person."

Tänään oli hieno, kuuma, aurinkoinen kesäpäivä. Sellanen, että mitä vähemmän päällä sen parempi. Illalla satoi, salamoi ja ukkosti, Pojan kanssa kateltiin parvekkeelta ja juotiin kahvia.

Olin sillä synttäripiknikillä, isosiskon synttärit. En aina oo niin välittäny Suomenlinnasta, koska turisteja, ylihinnoiteltuja postikortteja ja elitististä etelähelsinkiläisyyttä. Mutta tänään se kävi ihan hyvin, oli hiljainen paikka Kustaanmiekalla, viiden jälkeen meni ohi kaksi ruotsinlaivaa, joiden matkustajat heilutti kuin olisivat lähteneet Amerikkaan. Me heilutettiin takaisin.


Ja voi, kuinka minä rakastan merta. Oli se sitten aurinkoisena päivänä tuollainen kirkkaansininen tai talvisena tiistaina harmaa ja ankea, minä rakastan sen suuruutta, liikettä ja tunnelmaa. Joskus pienenä haaveilin, että saisin asua meren rannassa tai pienellä saarella. Menisikö se pilalle, jos meren näkisi joka päivä vai olisiko tottuminen hyvästä, toisi meren tavallaan itsen sisälle. Tiedätteks.

Ja sitten tulin kotiin, sade oli jo melkein lakannut. Ensimmäinen lauantai-ilta (osa siitä vain) yksin kotona (kissan kanssa) eikä tullut (tai tule) kamalaa surullista kaikennielevää lauantaioloa. Tavallaan on tosi kevyt olo.

Tässä päivässä oli kanssa se, että tajusin monta kertaa että olen parisuhteessa. Melkein voisi sanoa, että ensimmäisessä normaalissa, hyvällä tavalla tavallisessa, oikeassa ihmissuhteessa. Mikään muu ei aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä enkä minä vieläkään ole varma, mitä se tarkoittaa tai mitä voin odottaa. Toivottavasti alan oikeasti luottaa siihen, että tämä tapahtuu. Jos ajan kuluessa alan tuntea toisen paremmin ja se tuntee minut paremmin. Kun sitä ajattelee, se on ihan naurettavan hienoa, että on joku, tavallaan.. my person.

En pyytänyt Poikaa mukaan piknikille, koska ajattelin, että ei, en sekoita keskenään maailmoja. Toisessa tunnen olevani ulkopuolinen, toisessa kokonaan kotona. Eikä olisi reilua tai oikeinkaan että toisen pitäisi pelastaa minut. Ei se ole vastuussa minusta vaan minä yksin, enkä minä halua pakottaa toista mihinkään.

En mielestäni vaadi toiselta kauhean paljoa, minun ei tarvitse olla koko ajan lähellä tai puhua, en odota että tapahtuu mitään mitä ympärillä tapahtuu ja mistä kuulen muilta: perinteitä, sitoutumisia, lupauksia, lahjoiksi koruja (hahaa!), yhteisiä asioita ja suunnitelmia. Se, mitä haluan, minkä haluan jatkuvan, on se että minulla on joku, jonka kanssa voin olla oikea, jolle haluan puhua ja jonka haluan tuntea, joka on minun puolella ja minä sen. Koska tällainen kaikki, läheisyys, on ihan hirvittävän pelottavaa, en haluaisi antaa sille liikaa painoa, mutta onko se väärin, jos toinen tekee minusta paremman ihmisen?

Mistä on pienet tytöt tehty.

What I’m gonna live for,
What I’m gonna die for,
Who you gonna fight for? (Bryn Christopher: The Quest)

Tämä torstai on tavallaan ollut sellainen, etten ole tehnyt mitään. Aamulla heräsin Pojan luota, toin töihin ja tulin kotiin makaamaan sohvalle, istumaan lattialle, juomaan kahvia parvekkeelle. Olen lukenut ensimmäistä Amerikoista tilauksen myötä saapunutta Glamouria, juonut vähän liikaa kahvia, vieraillut lyhyesti menneessä.

Mutta on paljon tapahtunut myös ihan vaan katsellessani kissan kieriskelyä ympäri parveketta. Ajattelin, että alan jutella, puhua jutuista, jotka saa vakavaksi, mutta joista en ikinä kerro kenellekään. Haluaisin lakata vähättelemästä tai liioittelemasta tunteita, olemista ja kokemuksia. Vaikeaahan se on tavoistaan oppia pois, mutta jos yrittäisi kovemmin.

Pojan kanssa on aina välähdysmäisesti sellainen hieno tunne, että se tuntee minut. Tai näkee sellaisena kun oikeasti olen, ja tykkää minusta silti. Melkein olen varma, että mitä vaan kerron, se ei muuttaisi tilannetta huonompaan suuntaan. Miksi sitten vieläkin on se joku puoli minusta, mitä en vain näytä?


Ja entäpä tämä, asiat joista tänä vuonna olen lukenut, ovat olleet mielenkiintoisimpia koskaan. Ihmisen biologia, elimistön toiminta, neuropsykologia, veriaivoeste (voi hyvä luoja!), immunologia, oppimisen mekanismit, kaikki tämä on juuri sitä, mistä haluan tietää kaiken. Lääketiede alana on arveluttanut, mietityttänyt ja vaivannut päätä lukioikäisestä asti; siitä vaikeasta mummun kuoleman jälkeisestä talvesta kun fyysinen ja psyykkinen kipu ja tunto meni minussa sekaisin.

Kirjallisuus ja kieli ovat olleet minussa viisivuotiaasta, kohta 20 vuotta, eikä kiinnostus ole vieläkään kadonnut. Oli oikeastaan ainoa ratkaisu antaa sille tilaisuus, katsoa mihin se johti ja mihin sillä saralla kykenen. Nyt on sen ainoan toisen vakavan vaihtoehdon vuoro. Muutamat seuraavat vuodet näyttänevät mihin pystyn sen suhteen ja kumpi unelmista vie pidemmälle.

I know I'm getting closer.

Eilen oli ihan ihmeellinen päivä. Tänään oli krapula.

Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.

Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.

Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.

Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.

Tunnustuskirjallisuutta, hyi.

Oi, pääsiäinen. Tuli tehtyä juttuja, ei kuitenkaan paljon mitään.

-kotikotikoti, en osaa enää olla siellä ahdistumatta, siellä on aina liian äänekästä tai liian hiljaista, ruokapöydässä kuiskasin siskolleni, että ahdistun yli kolmen hengen joukossa. se ei ole totta.

-näin unta, että olin äidin kanssa lintsin vekkulan kaltaisessa sokkelossa ja minua pelotti, sitten kun pääsin ulos, näin isäni, joka löi minuu naamaan. en löytänyt netistä tulkinta-apua ja aamulla uni vaan nauratti.

-näin mm ihanan Eevan ja sillai nautin olostani, että pystyin vain oleen ja kuunteleen ja vähän jutteleen. niinkuin sanotaan, se jatkuu siitä mihin jää, vaikka aikaa kuluis. syötiin puffeja, lumipanttereita ja punasta jaffaa, niinkun joskus 15-vuotiaina, oli siistii.

-lammasta, riisiä, mysteerikastiketta, olutta ja punaviiniä espoossa. mielessä vähän liikaa pyöri aluksi jutut kotoa, sellaset lauseet, että "maailma romahtaa" ja ehkä join vähän liikaa viintä mutta olo oli hyvä.

-loppuillasta (kello oli kaksi?) tuli joku keskustelu jonka aiheesta en enää ole varma (huonoimmasta seksikokemuksesta se lähti ja johti vain kiukkuun) ja minä pitkästä aikaa suutuin. muistan ajatelleeni juttuja että kukaan ei kuuntele minua, kaikki ymmärtää kaiken tahallaan väärin, minä en osaa sanoa mitä haluan ja kaikki on aina samanlaisia, pelkää puhua ynnä muuta laskuhumalaisen dramaattista. ja koska ois ollu noloa jatkaa raivoamista jostain millä ei ollut (ainakaan muille) mitään merkitystä, turvauduin tuttuun tapaan mennä hengittelemään vessaan.

-sitten sillä hetkellä nolointa koskaan oli itkeä humalaisena vessassa Pojan halatessa. Siitä muistan vaan ajatukset "sinä et saa nähdä minua nyt", "oon tosi säälittävä" ja "älä päästä irti".

-seuraava päivä hyvä, kaikki oli paremmin, pizzaa, dvd-viihdettä ja suihku. vähän puhuin asioista kun selkeästi pimeässä kysyttiin. "sä kerrot itestäs tosi varovaisesti", sanoi ja tajusin että niinhän teenkin ja minkä takia, en tiiä.


Just nyt, kun on arki taas ja kohta töihin, nyt lukemista, on aika hyvä olo. Jatkuispa hyvänä kans.

Just close your eyes and sleep.

Ku en saa unta. Kämpässä on liian sekaista, kissa puree ja juoksee päältä, kissankarvoja tuntuu että menee nenään asti ja yskittää. Lakanat on väärät, liian pimeää, jalkaa kutittaa.

Viime yönä olin Pojalla ja muutaman oluen tai minkälie innoittamana kertoili juttuja menneiltä vuosilta ja minusta on kivaa kuunnella, koska mitenkä sitä muuten ihmistä ymmärtäisi jos ei menneisyyden muokkaamana. Vieläkään, en varmaan ikinä (jumalauta), osaa tai uskalla puhua omista ajoistani. Kuvittelen, että sitten kun joku kysyy oikeat kysymykset, vastaan ja kerron, mutta enpä kyllä helposti sillonkaan. Mikä minussa on kiinnostavaa ulkopuoliselle, mistä minä tiedän, kertoispa joku joskus. Yläasteella ja lukiossa sanoivat aina, että Outi on tosi mysteerinen. No en minä haluu olla!

Muuten olikin aika flegmaattinen sunnuntai. Kissa oli (oisko vieläkin vaikka silittelin) vihainen, vanhemmat kuulosti pettyneiltä puhelimessa, tajusin että huomenna on pestävä pyykkiä. En oikein osaa vähentää stressiäni ja huomaan junissa ja kadulla että koko ajan puristan hampaitani yhteen. Ja se nyt ei ainakaan ole omiaan rentouttamaan olotilaa. Jos menen yksin nukkumaan, alan heti valon sammuttua ajattelemaan aamua, tekemisiä, lukemisia, vanhempien (kyllä!) odotuksia. (tämän unelman ne ymmärtää paremmin, tätä ne haluaa minulle enemmän, mitä jos en pystykään, olenko sitten pettymys? taas? miksi kerroin kenellekään.) Sitten en saa unta, mahaan alkaa sattua ja melkein alkaa itkettää.

Kuinka väärin se on jos haluis olla vaan läpinäkyvänä, kainalossa, peiton alla, valossa.

You need a shape for your fear.

Minä en tiiä mikä minua vaivaa. Eilen aamulla muistan sängyssä ajatelleeni, että olen niin onnellinen. Hassu ajatus ja siltikin: minulta ei puutu mitään. Silti saan ihmeellisiä kohtauksia: ahdistus saattaa joissain tilanteessa yllättää ja lamauttaa täysin, äsken sain keittiössä ihmeellisen romahduksen. Kissa tuli nuolemaan käsivarttani, kun lähestulkoon itkin pää polvien välissä. Kaikkea senkin täytyy kestää.

Tiedän kyllä mikä ahdistaa. Tämä aika on uutta ja yritän selviytyä siitä liian yksin. Pelkään järjettömästi epäonnistumista, mikä johtaa alisuoriutumiseen, pakenemiseen ja kaikkeen siihen epäkypsään roskaan, josta muka olen parantunut. Kaipaan kieltä ja kirjoja, kaikkea sitä mihin petyin. Tarvitsen aikatauluja, lukujärjestyksiä ja kahvittelua. Olen kauhean kyllästynyt ikuiseen heikkouteen, laiskuuteen ja aitojen alitteluun. Haluan oppia ja ymmärtää, mutta heikkoina hetkinä, tällaisina kuin tänään, olen alkanut miettiä, ketä varten minä tätä teen, tai yritän tehdä. Minkä takia en voi kokea onnistuvani missään. Ja kaikki sanoo, ettei haittaa mitään vaikken onnistuisi, mutta haittaahan se koska on oltava jotain missä voin olla hyvä.

Olisiko se vain niin, että kuvittelen itsestäni liikoja.

Ahdistaa sekin, että olen niin väsynyt ja surullinen. Luulen, että kun kevät tulee, minusta tulee taas minä kokopäiväisesti: kävelisin espalla kevättakissa ja tennareissa, lukisin musiikkilehtiä Akateemisessa, amerikkalaisia nykyrunoja Rikhardinkadun kirjastossa ja jos aurinko paistaisi, saattaisin kävellä merenrantaan, katsoa meren yli takki auki, kirjoittaa lauseita vihkoon, samanlaisia kuin lukiolaisena, monimutkaisia, sivulauseellisia ja sivistyssanallisia, sellaisia joita en enää osaa. En suostu hyväksymään ajatusta, että tämä puolinainen ja vähän harmaa olisin nyt minä; en suostu vaikken edes muista milloin kevät-Outi olisi viimeksi kulkenut sulanutta Uudenmaankatua Ysibaarin ohi Fredalle, mistä Popparienkelin ohi Laivurinkadulle rantaan päin.

Minun on ikävä kotiin, mutta onko, kun jokainen perheenjäseneni saa minut soittaessaan hermostumaan. Haluisin jutella isälle keväästä, ajatuksista ja New Yorkista, kuulla enemmän 90-luvusta ja jutuista, jotka olen elänyt mutta joita en muista.

Tossa toissailtana kuuntelin ja katselin, kun Poika opetti käyttämään kameraansa. En melkein pysynyt housuissani katsellessani sitä intoa, taitoa ja tietoa; on aina hienoa kun joku tekee jotain. Minä olin joskus 14-vuotiaana tosi innostunut valokuvauksesta, kiersin ympäriinsä kuvaamassa dramaattisia mustavalkokuvia, joista keskustelin valokuvaliikkeessä. Varmaan niiden syiden takia, miksen tee muutakaan, innostus ei koskaan ole edennyt pidemmälle. Minä en vie mitään pidemmälle.

Oh well.

Help me get away from myself.

Ihmeellistä. Eilen oli sellainen kammottava "history teaches us nothing" -hetki. Jälleen kerran sain muistutuksen, että yleensä on viisainta pysyä kaukana ja etäisenä. Luulenpa, että menetin ihmisen, jota pidin ystävänä ja ihan vain sen takia, etten kuunnellut sitä pientä ääntä päässäni ja että ihan vähän aikaa unohdin olla varuillani.

Onneksi ilta ja tämä päivä vähän korjasivat päivän vaurioita. Vaikka päätä särki ja mielessä oli mitä sattuu, pääsin silti suloiseen tilaan toisen tekemän ruuan, silittelyn, suudelmien ja Strapping Young Lad:n livedvd:n avulla. Illan, osan yötä ja tämän päivän lumimyrskysohvailun ajan olin aika pitkälle chill, parempi minä, levoton mutta levollinen. Unohdin ajatella ja puhua, annoin vain hyvän olon olla. Plus että sain vahvistuksen perjantaiaamun epäilylle: minulla on joku hämmentävä tykkään katsoa kun poika pukee, riisuu tai viikkaa vaatteitaan -fetissi.

"Tää on tosi tärkeetä."

Huomenna vien jollekin kivalle virkailijalle todistuksenpyyntölomakkeen ja puolentoista viikon päästä saan sen pyytämäni todistuksen, lasin kuohuviiniä ja tittelin humanististen tieteiden kandidaatti. Menihän siihen yli neljä vuotta, välillä oli naurettavan vaikeaa, epäilyksiä alasta on edelleen ja eihän tämä se tavoitetutkinto ole. Mutta silti kun kävelin sateessa, märkänä ja väsyneenä pois kammottavalta filosofian laitokselta, jossa kiltti amanuenssi rekisteröi minulle kauniin kokonaisuuden, olin aika huipulla ja ylpee itestäni. Isäkin oli kuulemma ihan ekstaasissa, tais olla vakavia epäilyksiä siitä tuleeko tästä ajelehtimisesta mitään konkreettista tulosta.

Eilinen oli aika mahtava päivä kans, aloitin aamun autoilemalla puoliunessa puoli kuudelta, nukuin vaatteet päällä puoleen päivään, luin junassa sähköpostista että pääsin logiikasta läpi (2/5, uu jea!), palkitsin itseni turhalla hömpällä ja ostin ihanat, ehkä vähän liian kalliit natsi/domina/sivistynyt leidi -käsineet. Aikuisilla, valmistuneilla naisilla on mustat nahkakäsineet, eiks nii. Oih, ne on ihanat. Ja ilta oi ilta, vaihdetaas kappaletta.

Gojira. Ranskan lahja metallille, musiikille, elämälle, kaikelle. Joe oli vielä ihanampi kuin kuva kukkarossani. Flying Whales:in aikana uskoisin, että vähän tärisin, oisin saattanut laulaa mukana jos en olisi ollut niin orgastisessa tilassa.

Sen huikeuden jälkeen mikään ei olisi voinut tuntua pahalta, ilta oli hyvä, yö oli hyvä, aamu oli hyvä. Päivällä ollessani on top of the world siinä naurettavassa kaatosateessa, joka ehkä pilasi lempikenkäni, palkitsin itseni vielä toistamiseen lisähömpällä: katala S-market tarjosi toisen lempiturhuusmuotilehdistäni kahden euron alennuksella, kannessa oli omituisen näköinen Lindsay Lohan ja lehdessä viehättävä juttu siitä kuinka eletään snobisti vähällä rahalla, ja ajattelin hetken liikennevaloissa, että nyt on kaikki sen verran hyvin, että eiköhän kohta joku palauta maan pinnalle.