Do what it takes to survive.

Parempaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Heräsin väsyneenä tyyliin "tuijotan kattoa, siihen voin suostua, mutta en kyllä nouse. Soitan töihin, etten tuu.", mutta sainpa kuin sainkin päässäni kaikumaan välillä jotain senkin tyylistä, että jumalauta, nyt ylös, let's face the music. Bussissa autto MCR ja Mötley Cruen historiikki. Plus! Aamut, jolloin bussi menee Lauttasaaren läpi, sujuu aina jotenkin paremmin, pidemmin, rauhallisemmin.

Töissä oli aika.. millanen meno. Sellanen.. jossain vaiheessa teki mieli kiljua, ettei ihminen pysty tähän kaikkeen. Mutta loppuillasta sain tehtyä homman, joka minusta riippumattomista syistä on seissyt marraskuusta, joten woohoo. Sit pääsinkin suoraan töistä sateen kautta siskolle syömään muusia ja lihapullia plus kahvii ja bostonii jälkkäriks. Luin kohta yksvuotiaan siskonpojan kanssa sivelymuumia sen ikioman huoneen lattialla ja sit se konttas laittaan oven kii ja palas mun viereen. Oon aika in lööööv.

Ens yönä yritän nukkua enkä angstata. Sit tehdä taas sitä mindnumbingly kiireistä työtä ja vähän lisää laatuaikaa siskon (vaan toisen huomenna) kanssa. Tällasta elämää, jossa ei päivän päätteeks jaksa miettiä, mitä kaikkea suurta on elämässä vielä saavuttamatta.


ps. Unohdin melkein et jo kolme päivää kalorienlaskentaa, joka kilpailuhenkisessä minässäni aiheuttaa sen, etten suostu laskemaan viittäsataa kaloria päivän listaan puolikkaasta suklaalevystä, joten jo kolme päivää siivoa elämää, vitamiinipitoista meininkiä ja puoli kiloa kasviksia!

All is well for now

Uaah, oon viikon lomastani vähän yli puolessa välissä ja koko ajan olen viettänyt kotikotona, maalla, (en metsän keskellä), lukien, maaten, leipoen ja syöden. Aika mahtavaa. Pääsiäinen ei ole mitenkään uskonnollisesti merkityksellinen enää henkilökohtaisesti, mutta aina sen aikana saa aikaan jonkinlaisen Jumalaa risteävän keskustelun. Kuten, onko oikein uskoa Jumalaan tai kohtaloon, koska sattuma ja jumalattomuus tuntuisivat jo ajatuksena liian toivottomilta? Itse en usko Jumalaan, enkä kohtaloon. Maailma itsessään on ihme ja välillä on vaikeaa väitellä, miten juuri se toimii todisteenani sille, ettei Jumalaa ole. Douglas Adamsia siteeratakseni (Dawkinsin God Delusionin alusta) "Isn't it enough to see that a garden is beautiful without having to believe that there are fairies at the bottom of it too?"


Paineita ei niinkään ole ollut mistään. Olen lukenut non-stoppina romaaneja, istunut koneen kanssa, oikolukenut, ja vaikka saan kepeää kritiikkiä, etten ole läsnä, olen osallistunut keskusteluun ja nauranut enemmän kuin pitkään aikaan täällä ollessani. Opiskeluasioistani jopa isä sanoi, että aikaahan elämässä vielä on. Huomenna saan vielä oman vapaapäiväni, kun muut ovat töissä ja aloitan sen paikallisessa Tarjoustalossa, jossa lauantaina näin kympillä aitoja (?), punaisia Converseja, miksen kokeillut omaa kokoa ympäröiviä kokoja?. Sen jälkeen kävelen kirjastoon, matkalla kuuntelen rockenrollia ja koen nostalgiaa, ehkä ostan mehujään kotimatkalla. Keskiviikkona palailen kotiin ja pääsen katsomaan Miljaa in action Lokissa.

Et semmosta ny, jatketaan myöhemmin, koska nyt mie meen saunaan, ta ta.

(Kuva weheartit.com)

May the odds be forever in your favor.

Käytiin kattoon Nälkäpeli. Sen jälkeen join 12 cl Vltavan punkkua, johtuuko siitä vai mistä että kotimatkan ja edelleen olo on valheellisen itsetuntoa puhkuva.

Oon lukenut Nälkäpelin ekan osan viime kesänä ja varmaankin oli hyvä, että etäisyyttä oli, koska tykkäsin leffasta, eikä eroavaisuudet tai puutteet verrattuna kirjaan häirinneet ollenkaan. Tunnelma oli sama, mitä voisi kuvitella oikeassa (!) tilanteessa olevan ja so on. Dig I did.

Miun lempparityökaveri ja yks lemppari-ihminen Ulla lähtenee töistä toiseen paikkaan samassa konsernissa ja oon siitä vähän haikea. Toisen puolesta iloinen totta kai, mutta haikea kanssa, koska kelle muulle kiipeen kolmanteen kerrokseen valittamaan kun ahdistaa tai kenen muun kanssa jaan härskin ison kahvin?

Ei täs muuta. On taas vähän semmonen olo, että tekis mieli huutaa ja potkia, että teen mitä haluan, luen mitä haluan, tykkään mistä haluan ja te muut, tehkää samoin ja pitäkää suunne kiinni!

Pour me a drink and then let's dance.

Leipomisinto on synnyttänyt piimälimpun, suklaavanukasta ja "suklaamacaroneja" (johonkin valkuaiset oli käytettävä!), kaksi edellistä Nigella Lawsonin kirjan mukaan. Sunnuntai huipentukoon kohta kahviin ja vanukkaaseen. Sitä ennen aperitiivina Bronx, martineista melkein parhain.


Viikonloppu oli täynnä töitä, välissä espoolaiset tupaantuliaiset, joiden jälkimainingeissa ehdin kehittää pienimuotoisen parisuhdekriisin. Ihmeellistä, miten on luiskauttanut itsensä tilanteeseen, jossa tuntee ettei anna tai sen puoleen saa tarpeeksi aikaa tai huomiota. Molemmilla on kiire, erilainen rytmi ja jostain syystä valinta vapaa-aikana osuu mihin vain muuhun kuin toiseen. Tai siltä se on tuntunut. Puhuminen ei ole kummankaan vahvinta aluetta, mutta vanukas toimikoon välirauhantuojana.

ps. Kapteeni Jack Sparrow on kaikkien vuosienkin jälkeen ihan totaalisen kuuminta hottia.

Häivy silmistäni, esine.

Sanoi Sinikka Nopola joskus televisiossa (taitaa olla kirjoittanut samannimisen kirjankin) ja hurmasi minut.

Muuttoon on kolme ja puoli viikkoa. Kirkkaalla päättäväisyydellä olen viimein oppinut oikean suhtautumisen tavaraan: muistot on mielessä, ei esineissä. Tarpeettomat tavarat voivat jäädä vain jos ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikkeen en tätä noudata. En aio heittää mummulta vuoden 1995 vaikeuksien aikana saamaani sileän pyöreää kiveä luontoon, vaan kuljettaa sen asunnosta toiseen muistaen sen viestin: se on vain elämää, ei enempää.

Kirjahyllyn alakaappia siivotessani löysin A4-kokoisen kirjekuoren täynnä luennoilla ja kahviloissa kirjoittamiani epäselviä, angstisia ruutupapereita. Ikinä, ikinä, ikinä, ei enää ikinä. En tee sitä enää ikinä. Kuitenkin teen. Onko menneisyys säilytettävä, jotta voi selkeästi muistaa tekemänsä virheet, välttävänsä ne ja arvostavansa nykyistä onnea? Ei kai. Elämä on nyt.

Sama zeniläisyys yltää myös töihin. Kulutin ennen järjettömästi energiaa ollen vihainen ja raivoissani, koska muut niin laiskoja, välinpitämättömiä ja täysin (työ)moraalittomia. Nyt se on se ja sama. Minä en ole vastuussa koko talosta, vaan omasta työstäni ja tiedän, että osaan sen ja teen sen hyvin. Se ei ole urani enkä suostu olemaan loppuikääni paikassa, joka vaikuttaa huonoimpina hetkinä ja rumasti sanottuna vajakkien suojatyöpaikalta. En, vaikka isäni siitä onkin huolissaan.

Isälleni lähetin viikko sitten maanantaina pitkän sähköpostin (meille sujuvin yhteydenpitomuoto), jossa kerroin suunnitelmistani, muutosta, opinnoista ja kaikesta. Se, ettei hän vastaa, ei ole vieläkään vastannut, vaikuttaa minuun enemmän kuin olisin arvannut. Ja miksen uskalla soittaa tai kysyä, saiko hän edes viestiä?

Tänään pesen pyykkiä. Ja roskakaapin.

In therapy.

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Uuh la laa, elämäni on laiskaa ja energiatonta. Nukuin about 13 tuntia, heräsin, siirryin peittoni kanssa sohvalle, kissa siirtyi omasta pedistään kylkeni ja sohvan väliin nukkumaan ja tässä olen vieläkin.

En kai mie oo lopun elämääni tällanen?

Tässon mun lista. Siivoa (vie lehdet, tiskaa, pese jääkaappi, lattiakaivo, lattiat, imuroi, pese pyykkiä). Hävitä kaikki turha kama, tavara tekee onnettomaksi. Lue kemiaa. Kirjoita luentopäiväkirjoja. Pussaile. Tee suunnitelma (milloin fysiikka, milloin laskemista, milloin pääsykoekirjaa, mitä ensi keväänä?). Tiskaa vähän lisää, koska se nyt ei lopu koskaan. Toteuta suunnitelma.

I'll be whole again.

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.

Neljännessuloinen sunnuntai

Joo, viikonloppu meni ehkä hieman plussan puolelle, huolimatta painajaisesta, hampaiden kiristelystä ja hermoilusta. Leivoin äidille maailman rumimman kakun, yritin epätoivoisesti saada langatonta nettiä toimimaan tuulisella maaseudulla ja ihan vaan osallistuakseni seisoin vieressä ja kuvasin kaikkea, kun sisareni mittasi maan lämpötilaa. Kun olin pienempi, ihaninta oli aina puinnin jälkeen kävellä terävällä sängellä paljain jaloin. Teini-ikäisenä vaelsin mustissa vaatteissani napit korvissa keskelle peltoa ja istuin keskelle sen terävyyttä. Miksen enää?


Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.

Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.

Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten: