The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

I died in my dreams, what's that supposed to mean?

Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".

Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.

Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?

Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.

Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.

Let me out.

Niin niin, oon nyt kaikkea sitä mitä minulta pahimmillaan odotetaan. Lapsellinen, itsetuhoinen, vastuuton ja itsekeskeinen. Äitini soitti tänään viidesti ennenkuin suostuin soittamaan takaisin. Tunnen olevani pettymys kaikille, vaikka suurin osaa tarkoittaa vain hyvää ja pettymys lienen vain itselleni.

Näen toistuvasti unia jossa yritän päästä ulos Lintsin Vekkulan kaltaisista ihmeellisistä taloista, joissa on ovia jotka ei aukea, liukumäkiä ja portaita. Joka unessa olen talossa eri ihmisen kanssa ja aina se toinen hukkuu johonkin ja minä jään yksin.


Can't anyone please just help me escape this?

Tunnustuskirjallisuutta, hyi.

Oi, pääsiäinen. Tuli tehtyä juttuja, ei kuitenkaan paljon mitään.

-kotikotikoti, en osaa enää olla siellä ahdistumatta, siellä on aina liian äänekästä tai liian hiljaista, ruokapöydässä kuiskasin siskolleni, että ahdistun yli kolmen hengen joukossa. se ei ole totta.

-näin unta, että olin äidin kanssa lintsin vekkulan kaltaisessa sokkelossa ja minua pelotti, sitten kun pääsin ulos, näin isäni, joka löi minuu naamaan. en löytänyt netistä tulkinta-apua ja aamulla uni vaan nauratti.

-näin mm ihanan Eevan ja sillai nautin olostani, että pystyin vain oleen ja kuunteleen ja vähän jutteleen. niinkuin sanotaan, se jatkuu siitä mihin jää, vaikka aikaa kuluis. syötiin puffeja, lumipanttereita ja punasta jaffaa, niinkun joskus 15-vuotiaina, oli siistii.

-lammasta, riisiä, mysteerikastiketta, olutta ja punaviiniä espoossa. mielessä vähän liikaa pyöri aluksi jutut kotoa, sellaset lauseet, että "maailma romahtaa" ja ehkä join vähän liikaa viintä mutta olo oli hyvä.

-loppuillasta (kello oli kaksi?) tuli joku keskustelu jonka aiheesta en enää ole varma (huonoimmasta seksikokemuksesta se lähti ja johti vain kiukkuun) ja minä pitkästä aikaa suutuin. muistan ajatelleeni juttuja että kukaan ei kuuntele minua, kaikki ymmärtää kaiken tahallaan väärin, minä en osaa sanoa mitä haluan ja kaikki on aina samanlaisia, pelkää puhua ynnä muuta laskuhumalaisen dramaattista. ja koska ois ollu noloa jatkaa raivoamista jostain millä ei ollut (ainakaan muille) mitään merkitystä, turvauduin tuttuun tapaan mennä hengittelemään vessaan.

-sitten sillä hetkellä nolointa koskaan oli itkeä humalaisena vessassa Pojan halatessa. Siitä muistan vaan ajatukset "sinä et saa nähdä minua nyt", "oon tosi säälittävä" ja "älä päästä irti".

-seuraava päivä hyvä, kaikki oli paremmin, pizzaa, dvd-viihdettä ja suihku. vähän puhuin asioista kun selkeästi pimeässä kysyttiin. "sä kerrot itestäs tosi varovaisesti", sanoi ja tajusin että niinhän teenkin ja minkä takia, en tiiä.


Just nyt, kun on arki taas ja kohta töihin, nyt lukemista, on aika hyvä olo. Jatkuispa hyvänä kans.

Nothing ever rhymes.

It’s happening again but this time you know it isn’t real.
You know it’s a mistake but mistakes are all you ever get. (Logh: The Invitation <3)>

Nämä on nämä päivät kun ei poistu asunnosta. Kun nukkuu iltapäivään, syö huonosti eikä saa aikaan paljon mitään.

Mitä lie se elämänhallinta, josta haaveilen. Rytmiä, viikottaista siivousta, sileitä vaatteita ja asiallisia ihmissuhteita? Näen outoja unia isoista hyönteisistä, autoista ja pelloista. Viikonloppuna näin unta, jossa äitini kertoi minulle, että vuosi vuodelta sinusta tulee vähemmän sinä, me ollaan huolissamme ja pettyneitä.

Oon ollu vähän herkkä tässä menneen viikon luulen. Viikonloppuna oli kammoittava maailmantuska aseista, vanhuksien kohtalosta, velkavankeuksista, surusta, Kiinasta ja kaikesta. En tiedä, miltä se muista tuntuu. Kaikki sanoo aina, että "voit tehdä vaan sen mihin yksi ihminen pystyy". Mutta harva kai tekee sitäkään, huh?

Sit eilen kun töissä oli aikaa lukee, niin luin. Joululahjakirja, 19 Minutes, on ihan niin tunteisiin vetoava kuin oletinkin sen olevan, mutta hyvä ehkä niin. Aina voin junassa lopettaa lukemisen, kun heijastavasta ikkunasta huomaan silmissä kyyneliä. Voiko ketään tuntea, kuinka ihmisestä tulee väkivaltainen, voisinko se olla minä, mikä on liikaa, ketä voidaan syyttää, kuka saa tuomita kenet ja kuka ansaitsee puhdasta (onko se sitä ikinä?) pahaa. Vain tässä mielessä väkivalta on minulle kiinnostavaa: kuka vain voi olla tekijä, kuka vain voi olla kohde, onko se koskaan oikeutettua.

Try as I might, en vain osaa kertoa ääneen mitä tunnen toista tai itseäni kohtaan. Kenellekään muulle en näytä itseäni huppupäisenä keittiön lattialla vaikka tärkeintä silloin on se, että toisen kädet ympärillä määrittelee rajat. Miten minä sen teen, että puran ahdistukseni niin, etten luisu vanhoihin tapoihin, yksinäisyyteen, ulkopuolelle aitaamiseen ja itsetuhoisuuteen?

Ois kivaa alkaa jaksaa ja tuottaa aihetta olla ylpeä. Saada lukko vihdoin auki ja antaa elämän, luovuuden ja älyn virrata vaan vapaasti. En osaa jakaa aikaani, en priorisoida enkä antaa tarpeeksi. Haluaisin olla monessa paikassa samaan aikaan, haluaisin jäädä mutten voi.

I had a dream.

Nukuin yhteen ja herätessäni ajattelin, että "olen niin onnellinen, olen niin onnellinen" ja olin, että oho oho, Outi. Muistaisinpa mitä unta näin juuri ennen kuin heräsin.

Aamuyöstä näin unta, että olin ylioppilaskirjoituksissa jälleen ja taas ja minua vastapäätä pyöreässä pöydässä (!) istui puolikantisbaari System Rockin edustaja. Tai niin sen nimilapussa luki. Joo, meillä kokelailla oli semmoset. Parasta oli se, että vanhempani istuivat salin etuosassa kannustamassa minuu. Kertooks tää keittiöpsykologoinnilla, että hankin arvosanoja miellyttääkseni vanhempiani, kun oikeesti haluisin vaan olla vastuuton ja juoda kaljaa? Jaiks.

Nooo, huomenna on perjantai. Aion pestä pyykkiä naurettavan aikaisin, pukeutua pakon edessä hameeseen (ei puhtaita tai kuivia vaatteita) ja olla iloinen.

Elämä on toisaalla, ainako vaan.

No ei täs mitään, joo. Pimeässä herääminen ikuiseen syysflunssan poikaseen ei ole kliffaa, mutta tarviiko kaiken ollakaan.

Yöllä näin outoja unia juhlista, pituushypystä, blondatuista pojista ja mummustani. Vain jälkimmäinen tuntui hienolta, varsinkin kun unessa sain halauksen.

Lukea koitan, d-day is coming, ja käyn kaupassa. Vähän tuntuu etten ole hyvä muussa kuin pakettien lajittelussa. En todellakaan myönnä olevani se, joka ei koskaan tyytyväinen mihinkään, koska olen nytkin (vahvin kahvi, nokkosleipä, purrrr, kauniit syyspuut ulkona), mutta mistä pulpahtelee päähäni ammatteja, joita haluan olla. Oisko ne hyviä, en tiiä.