Quick catch-up

What's up? Käytiin just Iron Skyn ennakkonäytöksessä inhassa kauppakeskusteatterissa eli Ompussa. Leffa oli ihan hienon näkönen ja muutenkin taidokas (amerikkalaisia esittävät oli kaikki jotenkin.. ylinäytteleviä? huonoja? mitä?), mutta ei se kolmea tähteä enempää saa. Laibachin America on hyvä biisi. Saatiin paita ja kofeiinisuklaata, joka oli aika ihanaa.

Eilen sain Elisalla huippusuklaakakkua (miks niin harvoin kukaan täyttää suklaakakkua, miks aina mutakakkua?) ja aivotonta telkkaria, oli aika jees. Luin kans Cosmosta, että urheilematonta tyttöö ei kato mies eikä mikään ja jos poikakamu hukkuu työmäärän alle ni sen kannattaa vaan antaa olla.

Ei täs paljo muuta. Laitan kohta pyykkei peseytymään ja alan kokkailee. Kissalla on paljon asiaa. Enää 12 tuntia töitä ennen kuuden päivän pääsiäislomaa, enkä oikein malttais odottaa. Saan ainakin yhden oikolukutyön tehtäväkseni suosittelun kautta, mikä on mahtavaa, koska parempaa viihdettä kuin oikoluku on ehkä vaan.. no en mä tiedä, jotain mikä liittyy Ryan Goslingiin, skumppaan, hyvään musiikkiin ja New Yorkiin.

May the odds be forever in your favor.

Käytiin kattoon Nälkäpeli. Sen jälkeen join 12 cl Vltavan punkkua, johtuuko siitä vai mistä että kotimatkan ja edelleen olo on valheellisen itsetuntoa puhkuva.

Oon lukenut Nälkäpelin ekan osan viime kesänä ja varmaankin oli hyvä, että etäisyyttä oli, koska tykkäsin leffasta, eikä eroavaisuudet tai puutteet verrattuna kirjaan häirinneet ollenkaan. Tunnelma oli sama, mitä voisi kuvitella oikeassa (!) tilanteessa olevan ja so on. Dig I did.

Miun lempparityökaveri ja yks lemppari-ihminen Ulla lähtenee töistä toiseen paikkaan samassa konsernissa ja oon siitä vähän haikea. Toisen puolesta iloinen totta kai, mutta haikea kanssa, koska kelle muulle kiipeen kolmanteen kerrokseen valittamaan kun ahdistaa tai kenen muun kanssa jaan härskin ison kahvin?

Ei täs muuta. On taas vähän semmonen olo, että tekis mieli huutaa ja potkia, että teen mitä haluan, luen mitä haluan, tykkään mistä haluan ja te muut, tehkää samoin ja pitäkää suunne kiinni!

I died in my dreams, what's that supposed to mean?

Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".

Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.

Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?

Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.

Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.

It takes backbone to lead the life you want.

And you know what's so good about the truth? Everyone knows what it is, however long they've lived without it. No one forgets the truth, Frank, they just get better at lying. (April Wheeler, Revolutionary Road)

Tänään kävin elokuvissa, ihmiset. Revolutionary Road. Sali täynnä ihmisiä, litran limsamukeja, rapinaa, popcornia ja kompastelua jalkojen yli. Enkä oikeasti ymmärrä, minkä takia ihmisten on noustava, puettava ja poistuttava välittömästi kun lopputekstit alkaa. Salissa ei ihmiset ole edes valoja! Taas unohditte ainakin kolmet lapaset ja yhden kaulahuivin kun ette näe mitä teette! Puuuh, kotimatkalla hippinainen söi valkosipulipatonkia ja purkkaa tosi äänekkäästi. Olin (ilolla) paha ihminen ja mulkoilin.

Mutta elokuva, ihmiset. Jos miulla ei ois ollu meikkiä enkä olis niin varautunut julkista tunteidennäyttöä kohtaan, olisin itkenyt niinsanotusti silmäni ulos. Pala kurkussa kasvoi aika tehokkaasti ja eniten itketti kohdassa, jossa suurin osa muusta yleisöstä nauroi, mitä se meinaa?

Sehän nyt oli tuollainen ihanalle, perinteiselle 50-luvulle sijoittuva draama keskiluokkaisuudesta, unelmien tuhoutumisesta ja kaikesta muusta synkästä. Melkein alusta asti huomasin koko ajan, että joo, noin olen ajatellut, tuota minäkin pelkään, tiedän miltä teistä tuntuu. Ehkä jostain 6-vuotiaasta asti olen kammonnut lähes kaikkea, minkä koen keskiluokkaiseksi: hiljaista lähiöelämää kerrostalossa, kaksi lasta ja koira, vanhempi mies, nuorempi nainen, häät, kepeä uupumus, rahan, mukavuuden, pätemisen tarve. Oon kuvitellut, että kaikki muutkin ajattelee itsekkäästi, että minua varten on varattu jotain suurempaa, minun ei tarvitse tyytyä "tavalliseen" elämään. Tietysti se teini-iän jälkeen on tuntunut lapselliselta ja typerältä, miksi (miksen!?) minä oisin parempi, erityisempi kuin muut? Oonko minä sellanen, jolle mikään ei riitä, joka jossain vaiheessa huomaa että elämä muka meni ohi kun se on kokoajan tässä?

Se, mitä kyseinen leffa ehkä parhaiten onnistui kuvaamaan oli ihmisten loputon itsensä pettäminen, mukavuudenhalu, jonkun ihmeellisen henkilökohtaisen totuuden hukkaaminen ja sellainen hiljainen epätoivo. Jossain vaiheessa nieleskellessäni itkua ajattelin taas, että haluan puhua, haluan puhua, haluan puhua. Haluisin sellasen humalaisen, hassun tilan, jossa voisin vuodattaa yhdelle ihmiselle kaiken mitä en uskalla sanoa tai kertoa. Silloin en tajuaisi pelätä, ettei toista kiinnosta, että kuulostan hullulta tai tyhmältä.

Hopeless emptiness. Now you've said it. Plenty of people are onto the emptiness, but it takes real guts to see the hopelessness. (John Givings, Revolutionary Road)

Toivoton tyhjyys, tunteeko muut sitä? Onko tämä "häiriö tunne-elämässä" vai pitääkö minun vaan hyväksyä luonteenpiirteekseni loputon surullisuus ja melankolisuus, joka sekoittuu aina kaikkeen, iloonkin. Kaikessa mitä on, ihmisten elämissä, tavoissa kohdella toisiaan ja itseään, tuntemattomien katseissa, ihan kaikessa, on aina niin paljon alakuloa; eikö sitä näe kukaan muu vai eikö kukaan vain halua sanoa mitään?


(edit 23:05: jotain mulle Blogger vittuilee fonttikoista, olkoon)