Very chic.

Aah, tänään selvisin ulos asunnosta pitkän pitkän aamun, sängyssä makoilun, Frendien, kahvin ja sukulaispuhelujen jälkeen. Tarkoituksena oli käydä läheisessä kauppakeskuksessa ostamassa lääkkeitä ja uimapuku. Unohdin reseptin kotiin ja uimapuku, no jumalauta.

Kaikki naisethan sen tietää, että uimapuvun sovittaminen minikokoisessa kopissa sukat jalassa kuumana kesäpäivänä on kauhua puhtaimmillaan. Kenenkään iho ei oikeassa valossa näytä yhtä huonolta kuin siellä ja siellä luultavasti vihaa vartaloaan sellainen, joka siihen yleensä on tyytyväinen.

Lopulta hylkäsin koko projektin. Missä mie uisin? Miksen uisi alasti? Niiden sijasta aloin penkoa Lindexin alusvaaterekkejä hartaana toiveenani ihanat Ella M -asut, joita himosin koko köyhän kevään. Ja joo, hei joo! Pitsi nyt ei ole minulle mikään kovin sopiva elementti, joten liikaa jäi sinnekin, mutta jotain tarttui mukaan ja oi, hyvä luoja sentään, sitä kauneutta.

Pois se minusta, että alkaisin esittelemään alusvaatteitani tai vaatteitani yleensäkään, mutta pari kuvaa yksityiskohdista, koska seriously, drool.

Ihkua, eiks je.

“Vanity is my favourite sin”

Olen niin tyttö, olen niiiiin tyttö. Tänään olen ollut koko päivän ihan yksin, syönyt jätskiä strösselillä, juonut kahvia, nukkunu päiväunet kissa vatsan päällä, hoitanu kauneuttani (ha!) ja mikä tärkeintä, selannut ehkä jokaisen varteenotettavan nettivaatekaupan listoja. Seuraa namedroppailua.

Uuh, aah, oi! -huudahduksia. Melkein pitäisi lähteä Tampereelle ostamaan se Firetrapin musta, kiiltävä nyrkkirautalaukku. Ois pähee. Tiesin, että olen pinnallinen ja pidän kauniista jutuista (ja Dita Von Teesestä), mutta kun oikeasti voihkin ääneen katsellessani Agent Provocateurin sivuja, olin jo vähän, että kamoon. En tiedä, kuinka paljon on järkevää varata rahaa mukaan New Yorkiin. Helsingissä tiedän vain yhden kaupan (Helsinki10), jossa myytäisiin Vivienne Westwoodia, siellähän sitä (ja kaikkea muuta!) on joka paikassa, kamalia asioita voi tapahtua.

(Päivän kengistä en voi edes puhua. Metallikorot, punaiset korot, kaikki korot, voi hyvä luoja.)

Living in a material world

Tänään olin ostelija, semmoinen oi, anteeksi, kolme paperikassiani vievät tilaa jaloiltanne -tyyppi. En pidä sukujuhlista, en jaksa vastailla kysymyksiin, eikä minulla ole koskaan liittolaista, joka hoitaisi reviirini kun itseä ei huvita (lue: seuralaista). Se kuitenkin on siistiä, että saan laittaa päälleni loistavalta tuntuvan, täydellisen pituisen mekon, jossa myyjän mukaan on "todella voimakasta violettia". Mustia, kiiltäviä, pyöreäkärkisiä stilettikorkokenkiä en vielä löytänyt ja tuskin löydänkään. Ostin korvaavat olen elegantti ja itsellinen nainen -kengät, mutta vien ne takaisin. The search continues.

Samalla hankin liput Stam1naan ensi viikolla ja Funeral for a Friendiin marraskuussa. Ensimmäinen auttoi läpi kesän ja oli keväällä livenä loistokas, miksei olisi nytkin. Jälkimmäisen näin viime syksynä, mutten vielä ihan ollut mukana. Senkin löysin kesän aikana uudelleen, toivon, että uusi levy lokakuussa ois enemmän post-hardcoree kuin sitä wääwääalternativea. Toiveeni tuskin toteutuu, kaikki aikuistuu, mutta on se silti ilo nähdä heidät uudestaan.

Vähän myös tänään tuputin omia arvojani ja tuntemuksiani kahviseuralleni ja tajusin vasta vähän myöhemmin, että ihmiset ovat sitä miksi ovat tulleet ja tekevät valintansa niin kuin taitavat, ei ole minun tehtäväni päättää, mikä on oikea tapa elää. Eikä aina ehkä kannata taistella jonkun sellaisen puolesta, jota ehkä ei ole olemassakaan.

Nyt ja kohta alan siivota. Taas, aina vaan. Kunhan kissa herää hetkeksi ja siirtyy vatsani päältä muualle nukkumaan.

You're art, I'm art, we're all art.

Oon iloinen ja oon surullinen.

Kävin päivällä leikkauttamassa hiukseni, oli hauskaa, parturini Teemu on ehkä parhaiden joukossa ikinä. Enkä puhu pelkästä leikkaustaidosta, mutta siitä olemisesta. Se näyttää siltä, että sillä on kivaa ja sellaiset ihmiset on kivoja. Nyt kissa tuoksuttelee vahaa hiuksistani. Jee jee.

Loppupäivä meni kahvitellessa, jätskeillessä, lukiessa ja etsiessä häämekkoa. Ei oo helppoo, ku oon ihmefriikki, sanovat. Oon tällasta ostosseuraa: "ei pastellivärejä, diggaan turhista vetoketjuista vaatteissa, ihme keski-ikäiskamaa, niittejä! paljetteja! uu, hippiä!, haluun jonkun jipon, tylsää, pläääääh, en jumalauta käytä jakkua". Arkiolemuksestani sitä ei huomaa, mutta vaatteet eivät ole yhdentekeviä ja juhla jos mikä on tilaisuus käyttää metallisia korkoja ja jotain.. sähkönsinistä. Eipä ole vielä mekkoa, makuni on liian kallis. Löysin täysin asiaankuulumattoman militanttityylisen takin, joka maksoi 529 euroa. Olin sillä lailla, että drooooool.

Näin tänään aika määrän sakkia ja se oli okei. Tykkään nykypäivänä seurasta enkä oikein pidä siitä kun olen yksin. Vähän aamulla herätessä tuntui, että ou, olen niinsanotusti vajoamassa pinnan alle ja se hieman surettaa, ettei oikein ole ketään, kelle uskaltaisin tai haluaisin näyttää itseni sellaisena. Yleensä ihmiset pelästyvät, kuvittelevat että on tehtävä jotain mikä auttaa vaikka oikeasti riittäisi vain se, että olisi vaan eikä hermostuisi.

Tänään puhuin kans elämisestä, ihmissuhteista ja perheistä plus perinteistä. En tajua sitä suhteenkehitystä, jossa oma identiteetti unohtuu, enkä sitä "perustetaan yhteinen perhe ja ollaan sitoutuneita toisiimme". Ehkä se on joillekin sopivaa, ehkä se on tavoiteltavaa ja ylevää, mutta muistaako kukaan vaihtoehtoja? Ois siistiä jos olis mahdollista tehdä mitä haluaa,
olla mitä haluaa, mutta silti jakaa asiat jonkun kanssa ja antaa sen toisen olla mitä haluaa. Olen varmaan väärässä, mutta elämä vaikuttaa kompromissien tekemiseltä, tyytymiseltä, tyytymättömyydeltä ja pitkältä. Miksi kaikkeen on aina oltava olemassa ideaalinen malli ja miksi ihmiset odottaa niin paljon suuruutta ja vaatii+panostaa niin vähän?