I'll be whole again.

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.

Stop the madness.

Puuh. Loma on ohi. Paluu arkeen lie aika raaka, mutta tulee tarpeeseen. Loma on sisältänyt laiskottelua, ihan hiukkasen liikaa alkoholia ja epä-älyllistä hengailua.

Terapia alkoi kesätauon jälkeen ja tuntui typerältä. En jaksais enää puhua. Puolentoista viikon päästä psykologian tentti, johon on pakko vain selviytyä. Haluan aloittaa urheilun, syödä terveellisemmin (mihin kaikki vihannekset on hävinny mun jääkaapista?!) ja liikkua ulos asunnosta, ulos ja ympäri. Haluun lakata olemasta väsähtänyt.

Kolmen viikon päästä alkaa koulu ja valmistautuminen ensi kevääseen. Tajuan, että olen mestari suunnittelemaan, tekemään listoja ja so on, mutta nyt on vaan vähän ryhdistäydyttävä konkreettisesti, alettava pestä pyykkiä säännölliseti, lukea, tiskata ja mennä ajoissa nukkumaan.

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Fuck the subconscious for not waking me up.

Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.

Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.

Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.

Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."

Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.

A screeching halt

Tänä aamuna vein Pojan töihin varttia vaille seitsemän, ulkona tuoksui sade ja kesä ja minä ajattelin, että kaikki järjestyy.

Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.

Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.

Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.

In sickness and in health

Tästä viikosta ei oo tullu mitään. Alkuviikko meni nukkuessa, vähän yritin lukea, mutta enpä tiiä, olin niin uninen. Tiedättekö, ihana sänky, viileä peitto, lämmintä sen alla, tyyny, välillä kovempi päällimmäisenä, välillä pehmeämpi.

Tiistaina monta päivää kestänyt kurkkukipu alkoi kyllästyttää ja eilen aamulla kävin nieluviljelyssä, ei angiinaa, sanoi tympeä terveydenhoitaja. "Lepäile.". Nieluviljely oli elämässäni ensimmäinen laatuaan ja gagrefleksini oli ihan kiitettävä, jopa siihen pisteeseen asti, että laborantti alkoi hermostua. "Rentoutat vaan kaulan lihakset!" Minä olin sillai, että itkeäkö vai nauraa, rentouta ite saatana, (epäpuhtaita ajatuksia, epäpuhtaita ajatuksia, miten pornotähdet tekee tän?!), saanko jo mennä?

Päivällä kun palasin kotiin ruumiin- ja sielunhoidoista, kokkasin lounasta ja aloittelin tiskausta ja olin sitten jotta uuuhh, onpa outo olo. Seuraavan tunnin aikana oksensin kahdesti, soitin esimiehelle ja itkin äidille puhelimessa, että "mä olen niin väsynyt, en oikeasti jaksa enää, en jaksa en jaksa". Lopulta päädyin sänkyyn ja melkein nukuin loppupäivän istuma-asennossa, välillä join mustikkakeittoa ja luin muotilehtiä.

Tänään perheenjäseneni ovat soitelleet minulle ja toisilleen, että Outi on vissiin tosi stressaantunut. Äitini kysyi, että en kai stressaa kohtuuttomasti opiskelusta ja sisäänpääsystä. En minä tiedä. Stressaanhan minä kaikesta, näistä: koulu, raha, ihmiset, ystävät, ihmissuhde, new york, työ. Ei järjestyksessä. Oon aika jumissa. Väsynyt. Uni on pakenemista, mutta olkoon. Pakenemista mistä, kaikki on hyvin, onko? Mie meen nukkumaan.

You need a shape for your fear.

Minä en tiiä mikä minua vaivaa. Eilen aamulla muistan sängyssä ajatelleeni, että olen niin onnellinen. Hassu ajatus ja siltikin: minulta ei puutu mitään. Silti saan ihmeellisiä kohtauksia: ahdistus saattaa joissain tilanteessa yllättää ja lamauttaa täysin, äsken sain keittiössä ihmeellisen romahduksen. Kissa tuli nuolemaan käsivarttani, kun lähestulkoon itkin pää polvien välissä. Kaikkea senkin täytyy kestää.

Tiedän kyllä mikä ahdistaa. Tämä aika on uutta ja yritän selviytyä siitä liian yksin. Pelkään järjettömästi epäonnistumista, mikä johtaa alisuoriutumiseen, pakenemiseen ja kaikkeen siihen epäkypsään roskaan, josta muka olen parantunut. Kaipaan kieltä ja kirjoja, kaikkea sitä mihin petyin. Tarvitsen aikatauluja, lukujärjestyksiä ja kahvittelua. Olen kauhean kyllästynyt ikuiseen heikkouteen, laiskuuteen ja aitojen alitteluun. Haluan oppia ja ymmärtää, mutta heikkoina hetkinä, tällaisina kuin tänään, olen alkanut miettiä, ketä varten minä tätä teen, tai yritän tehdä. Minkä takia en voi kokea onnistuvani missään. Ja kaikki sanoo, ettei haittaa mitään vaikken onnistuisi, mutta haittaahan se koska on oltava jotain missä voin olla hyvä.

Olisiko se vain niin, että kuvittelen itsestäni liikoja.

Ahdistaa sekin, että olen niin väsynyt ja surullinen. Luulen, että kun kevät tulee, minusta tulee taas minä kokopäiväisesti: kävelisin espalla kevättakissa ja tennareissa, lukisin musiikkilehtiä Akateemisessa, amerikkalaisia nykyrunoja Rikhardinkadun kirjastossa ja jos aurinko paistaisi, saattaisin kävellä merenrantaan, katsoa meren yli takki auki, kirjoittaa lauseita vihkoon, samanlaisia kuin lukiolaisena, monimutkaisia, sivulauseellisia ja sivistyssanallisia, sellaisia joita en enää osaa. En suostu hyväksymään ajatusta, että tämä puolinainen ja vähän harmaa olisin nyt minä; en suostu vaikken edes muista milloin kevät-Outi olisi viimeksi kulkenut sulanutta Uudenmaankatua Ysibaarin ohi Fredalle, mistä Popparienkelin ohi Laivurinkadulle rantaan päin.

Minun on ikävä kotiin, mutta onko, kun jokainen perheenjäseneni saa minut soittaessaan hermostumaan. Haluisin jutella isälle keväästä, ajatuksista ja New Yorkista, kuulla enemmän 90-luvusta ja jutuista, jotka olen elänyt mutta joita en muista.

Tossa toissailtana kuuntelin ja katselin, kun Poika opetti käyttämään kameraansa. En melkein pysynyt housuissani katsellessani sitä intoa, taitoa ja tietoa; on aina hienoa kun joku tekee jotain. Minä olin joskus 14-vuotiaana tosi innostunut valokuvauksesta, kiersin ympäriinsä kuvaamassa dramaattisia mustavalkokuvia, joista keskustelin valokuvaliikkeessä. Varmaan niiden syiden takia, miksen tee muutakaan, innostus ei koskaan ole edennyt pidemmälle. Minä en vie mitään pidemmälle.

Oh well.

The Bright Side Of Darkness

Hämärä puoliflunssa muuttui kokonaisvaltaiseksi influenssaksi torstain vastaisena yönä kun kaikesta mahdollisesta lämmöstä huolimatta tärisin kylmästä. Torstaista asti korkeimmillaan 39 asteen kuumetta, väsymystä, päänsärkyä, joka paikan särkyä, pahaa oloa, todellisuudesta poissaoloa, unta, nuhaa, kurkkukipua ja yskää. Välillä tärisen kolmen peiton alla, välillä hikoilen sängyn märäksi. En ole lukenut neljään päivään mitään, välillä se vaivaa, välillä tuntuu helpottavalta. Oli kai se vaan ajan kysymys kun jonkun oli pakko kaataa sänkyyn, pakottaa lepäämään ja lopettamaan yletön levottomuus paikasta toiseen.

Koska yksin kärsiminen olis ollut liian surullista, lähetin kissan maalle terveeseen seuraan ja pakenin Pojan luo viikonlopuksi. On vieläkin vähän vaikeaa ymmärtää, että oikeasti on joku joka välittää juuri oikealla tavalla, antamalla juuri oikeassa suhteessa huomiota ja tilaa. Eilen illalla, täristessäni kuumeessa huomasin jossain vaiheessa itkeväni kipua, kuumetta, aikaa, ihmisiä ja kaikkea, olin vaan niin väsynyt. Ja minua pidettiin kädestä ja suudeltiin otsalle. Enkä minä ole kai koskaan itkenyt kenenkään edessä.

Kipeys ja särky on kamalaa, mutta tuli tästäkin hyviä asioita: Strapping Young Lad:n paita, unta, uutta ja parempaa luottamusta, naurua, aikaa, hyvyyttä, Dr. Horrible ja erilaista elämää. Kissakin tuli takasin ja hetken vihoiteltuaan asettui nukkumaan sängyn jalkopäähän, mitä se ei koskaan tee.

Taidan ottaa seurakseen torkut.

I can't, I can't ever wake up.

Ainahan tää tästä, ei täs mitään.

Tiiä sitte, johtuuko alakulostani, mutta mikään määrä unta ei vain ole tarpeeksi nyt. Ihan sama, paljonko kello on, mitä aktiviteetteja olen suunnitellut, kuinka paljon haluaisin laittaa villasukat jalkaan, keittää puoli pannua vahvaa kahvia ja lukea, nykyään valitsen lähes aina vaihtoehdon b) käännän kylkeä, sanon kissalle viel viis minsaa, okei? ja kiedon peittoa enemmän ympärilleni, viileä kohta poskea vasten.

Ja uni, se on sellaista, etten muista mitään. Pehmeää, mutta raskasta, oisko unetonta unta, you know, dreamless sleep. Enkä osaa yhtään asteittaa virkeyteni tasoja, heräsinkö pirteämpänä kuin menit nukkumaan? En minä tiedä. Nousinpahan nyt, koska peitto tuntui liian kuumalta ja tuli nälkä.

Sitte päivät on epätoivoista aikataulujen kiinniottoa ja töissäkäyntiä, ajatuksia siitä, että näinkö heikko mie oon, unelmani kaatuvat siihen, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä ylös.

Mut ei ne kaadu. Olen aika luottavainen edelleen, että alkuvaikeuksien jälkeen kohta löydän oman rytmini lukea ja ymmärtää. Pikkuhiljaa pystyn luomaan toimivamman aikataulun. Sellasen, joka antaa anteeksi muutamia mustia päiviä ja myöhään nukkumisia, mutta myös vaatii vastuunottoa ja edistää suunnitelmia.

Nyt hei, kahvia, puoli kuppia voisin ehkä tarjota jollekin muullekin, loput juon ite.

Decemberunderground

I had never been warm in my life, ever. (Donna Tartt)

Tunnen oloni kipeeks. Paleltaa, väsyttää, surettaa, ärsyttää. Tossa joku päivä mulla on aika terveydenhoitajalle, joka kertoo, onko veressäni enää lainkaan painetta tai punasoluja. Olisi jotenkin rauhoittavaa kuulla, että väsymykseni johtuisi fysiikasta eikä omasta vastuuttomuudesta tai jonnekin pinnan alle painuneesta masennuksesta. Liekö tää vaan talviolo. Vois olla sellanen villasukat, kuuma kahvi, peitto, cozy cozy. Mut plaah, ei!, on tällanen sori, että oon myöhässä, nukahdin ratikkaan.

En minä tykkää talvesta, ajattelin tänään kun kävelin junalta kotiin. Typerää, märkää, valkoista juttua, joka ei ole lunta. Kylmä ja aina väärä määrä vaatteita päällä. Joulu. Edellinen miellyttävä talvimuisto lienee tapaninpäivältä 2001 kun makasin mummulan sohvalla hiihtämisen (!) jälkeen ja mummu keitti kaakaota ja antoi villasukat. Seitsemän vuotta ilman muistamisen arvoista talvipäivää? Hah. Talvesta tulee vaan mieleen hautajaiset ja se kohta Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin - kirjasta, jossa päähenkilö jäätyy lähes kuoliaaksi jossain surrealistisessa ja pelottavassa huoneessa, jossa on reikä katossa.

Ei täs mitään. Kissa on levoton ja minä haluisin puhua enkä osaa. Oon fyysisestä huonovointisuudestani huolimatta kepeä ja iloinen, jollei väsymys tee minusta synkkää mustaan angstipipoon pukeutunutta nyhvistä.

Tossa muutama päivä sitten huomasin, että olen lakannut lukemasta kirjoja. Aloitan monia, mutta lopetan. En edes enää vietä tunteja Akateemisessa kirjakaupassa niinkuin muutama vuosi sitten. Kirjahyllyni täyttyy kauniista, mutta surullisen lukemattomista kirjoista. Kuvittelen ettei minulla ole aikaa, mutta mitä sitä muuta on. (Kissa tuli syliin ja tunnisti sanan pusu.) Kirjat, kirjaimet sanat lauseet, lukujen viimeiset, sivujen paksuus, kahina; lapsesta asti kirjat ovat olleet olennainen osa minua, teininä musiikki otti vähän osuutta, mutta mikä minä nyt olen? Rakastuisinpa uudestaan johonkin, jaksaisin lukea loppuun.

Kyllä tää tästä. Kohta on päiviä. Olispa aikaa pussailla. Miksei oiskin.

Stream of Consciousness

Taisin nukkua tänään pitkään, tosi pitkään, iltapäiväpitkään. Sitten vietin vähän aikaa omituisten ihmisten keskellä. Lukiolaisia, tiedättekö, luokittelin ne muistikirjaan, olen paha ihminen. (1. longchamp-laukkuiset beibet 2. emotukkaiset coolit pojat 3. kilttisilmäiset tytöt). Minä en näin täältä katsottuna tiennyt 18-vuotiaana maailmasta tai elämästä mitään, tietääköhän ne.

Huomaan istuvani nykyään bussissa melkein joka päivä. Tänään teinipojat puhui alkoholista ja laitoin ipodia kovemmalle. Sitten bussi 18 joutui johonkin omituiseen liikennesumaan ja ulkona taksit ja yksityisautoilijat tööttäili ja meidän kuski tööttäili takas. Yleensä vakavat bussimatkustajat alko vähän hymyillä. Sekin joku poika joka luki nobelkirjaa ja jolla oli kassissa kirje Riikalle ja nimen perässä hymiö :)

Oon yrittäny miettiä asioita, joissa oon hyvä. En oikein keksi. Olen hyvä pinnallisissa jutuissa, huomaamisessa, välillä ajattelussa ja pakettien lajittelussa. En tiä. Osaisinpa keskustella muustakin kuin päivistä. Osaisinpa keskustella ideoista.

Jotain on vissiin vinossa kun olen koko ajan niin väsynyt. Ajatukset ei oikein pysy kasassa, aikaisemmin löysin kissan istumasta tiskipöydällä tiskien keskellä. Joko se paheksuu tai yrittää auttaa tai sitten se vaan on. Ois hienoa tietää mitä mielessä tapahtuu. Haluun selkeitä määrittelyjä, aikatauluja, pitkiä aamuja, hyviä ihmisiä, avaruutta ja tietoa. Mut oikeesti en jaksa edes tiskata tai muistaa monesko päivä on nyt.

Arjen ihmeitä, people

Voisin vaan nukkua. Tänään pesin pyykkiä ja kuljin pyykkitupaan käyttäen lihasmuistiani koska silmäni olivat niin väsyneet, että pidin niitä kiinni. "Hullu täti" ajatteli varmaan koulusta palaavat lapsukaiset. Pyykkituvassa jupisin ääneen, että kuka on keksinyt valkoiset alusvaatteet, kuka helvetti edes tarvitsee valkoisia alusvaatteita, miksi, mikä maailmassa on aina vialla.

Kävin sitte myös kaupassa rappiovaatteissani: liian isossa miesten paidassa ja olohousuissa (pyykkipäivä hei! [oikeesti laiskuus]) ja epäilykseni siitä, että Valintatalon kassa Riitta (nimi muutettu) on ihan pimee. Hirvittävissä ruuhkissa selkävaivainen Riitta kaivaa outoja kansioita, vanhoja kuitteja ja papereita esiin ja alkaa leikkaileen ja liimaileen. "Ettei unohdu." Epäilen, että hän on yksinäinen tai onneton tai puhelias tai hullu. Kerran alkoi huutaa mulle bonuskortista. Olin sillai, että sori, mun moka, mun bonukset. Menin sinne ostamaan maitoa muroihin. Ostinkin vihanneksia, hedelmiä ja hapankorppuja. Paljon halvempaa ois ostaa mikropizzoja ja vanukasta. Mutta minkäs teen, olen terveyden ilmentymä, kehoni huutaa (suomalaisia) kirsikkatomaatteja.

Oon vähän pihalla, ainahan mie oon. Tänään on huimannu ankarasti (kotimatkalla kaupasta vahingossa sanoin wow), sattunu selkään ja ollu kylmä. Tarvitsen liikuntaa, mielen iloja ja raitista ilmaa. Muutama vuosi sitten, 2006?, en olisi kiinnittänyt mitään huomiota huonoon oloon, se oli vaan semmonen normi. Kai tämä on parannus: tiedostan, että ihmisellä ei tarvitse olla huono olo fyysisesti eikä psyykkisesti.

Jo kaksi ihmistä maailmassa tietää, pääsinkö logiikasta läpi, tuleeko minusta kandi, mutta ne ei kerro. Äitini on soittanut tänään kahdesti, että joko? Olen kiroillut sille puhelimessa.

Haluaisin uuden hameen ja.. käsineet. Paljon mustia alusvaatteita. Saan ehkä illallista kiireisten sisarusteni kanssa, mikä tarkoittaa aikuista perspektiiviä ja kosketusta oikeaan arkeen, ei tällaiseen "nukuin kahteentoista, join muutaman tunnin kahvia, mietin tulevaisuutta, katoin vähän vanhoja Sinkkuelämiä ja pesin pyykkiä, mulle kuuluu ihan hyvää, you know me" -elämään.

Oon aika chill, neljäntenä lomapäivänä olen päässyt epäajattelu-moodiin. Teen sitä miltä tuntuu ja se tuntuu hyvältä. Sisko soitti. Tulevat tänne. Paniikkitiskaus ja kissan harjaus, nyt.