It's happening again.

En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.

Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?

Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.

Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.

I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

Still not satisfied.

En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.

En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.

Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?

Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.

My guilt is my only crime.

We can reveal who we truly are
Within the darkest most depraved
of joys. (She Wants Revenge: Monologue)

Aaaarrrggh.

Viikonloppu oli aika mahtis. Lauantaina nukuin pitkään, en muista moneen ja lähin sit uudessa kesämekossani vähän kaljalle. Viidelle. Ja punaviinille. Corneriin ja Henry'siin; tuntui melkein enemmän kesältä kun koskaan aikasemmin parin viime kuukaudenaika. Sunnuntaina sit käveltiin hanhien keskellä Tapiolassa, oli tosi vihreetä ja kuuma ja syrjäisiä rantakallioita ja mansikkasmoothieta ja kaikkee tosi chillii. Ja kun lähdin vihdoin kotiin, mietin, että on ihmeellistä kuinka tunnen olevani melkein kokonainen. Kuinka on oikeasti mahdollista näyttää kaikista pimein puoli toiselle ja silti kokea olevansa hyväksytty ja haluttu. Enkä ehkä olekaan ihan friikki.

Mutta sit yöllä. En saanut unta, oli kuuma eikä ketään, jota halata. Maanantai ahdisti, pyörin ja mietin kanssa lauantaisunnuntaiyönä saamaani tekstiviestiä, jossa sanottiin, että "nyt ihan luvan kanssa lopetat pahoilla mielin olemisen sen suhteen miten sillon teit ja annat sen olla enää vaivaamatta mieltäs.". Voi hyvä luoja, voi luoja, mietin. Oonko nyt saanut anteeksi? Minkä takia? Annanko ite itelleni anteeks? Viime viikkoina on Pojan kanssa puhuttu kauheesti vanhoista asioista, menneistä jutuista, joista kumpikaan ei kauheasti edes halua kuulla. Mutta jotenkin on pakko antaa toisen tajuta taustoja, mutta voi luoja kuinka ahdistavalta se tuntuu palata vanhoihin päiviin ja vanhaan minään.

Selviäisinpä tästä viikosta ja saisin loman, lisää viintä ja sitä iänikuista vastuuttomuutta. En kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä syksyllä, mitä opiskella, opiskellako mitään. Haluan lopettaa ajelehtimisen, mutta mikään ei nyt pysy käsissä. Uauaa, oon niin onnellinen ja samaan aikaan ihan i panik.

If you leave me now, I'm gonna lose my mind.

Aaah, oli hyvä päivä tavallaan, mutta kokonaisuutena kyllä kamalin vähään aikaan.

Minun oma, maailman ihanin kissa Paavo on vähän yli viikon oksennellut hämmentävän paljon, koko kesän mittaan ollut vähän vaisu, vetämätön ja välillä ruokahaluton. Laihtunutkin. Tänään sitten lähdettiin (ihanin Poika lähti messiin) eläinlääkäriin, jossa loppujen lopuksi vietettiin kaksi ja puoli tuntia ilman selkeää vastausta siitä, mikä on vialla. Rauhottivat Paven, ottivat verta, virtsanäytteen, röntgenkuvat ja vielä ultraäänen, jossa sitten näkyi, että toinen munuainen on huomattavan iso kokoiselleen kissalle. Mitä se tarkottaa sitte, minä kysyin ja eläinlääkäri sanoi, että tällaista on nähnyt todella harvoin eikä ihan suoralta kädeltä osaa sanoa. Soittaa vielä tällä viikolla. Eihän voi olla hyvä jos lääkäri ei tiedä? Pitelin sitä kotimatkan sylissäni kun nukkui kapalossaan rauhoitusta pois enkä tiennyt miten asiaa pitäisi ajatella.

Nyt kotona googletin tietty juttuja ja löysin sellasia sanoi ku cancer, failure, cyst ja malignant. Enhän mie vielä tiiä, mutta kyllä minuu pelottaa aivan sairaasti, että jotain isompaa on pielessä, Paavoon sattuu tai että minä en voi auttaa mitenkään.

Minä en oo valmis, en anna pahojen ajatusten edes tulla päähän, en kuuntele muita, ihan sama, minä teen kaikkeni auttaakseni ja Paavo ei lähde vielä mihinkään.

Ulkopuolella.

Joo, ei tässä mitään. Haluisin kertoilla juttuja, mutten osaa. Hush now.

Teen töitä, kirjoitan hakemusta Kelaan, luen jänniä juttuja hermoimpulsseista. Viikot menee turhan nopeasti.

Tiedän olevani ulkopuolinen, jääväni ulkopuolelle ihan omasta aloitteestani, enkä ihan tarkkaan ymmärrä minkä takia. Tajuan kyllä miltä vaikutan, kun muutun synkäksi ja sulkeutuneeksi sosiaalisissa tilanteissa, mutta mistään en löydä yhtään energiaa, että edes yrittäisin esittää mitään muuta. Pinnalliset sosiaaliset tilanteet, työ koulu juhlat, kaikki ne joissa en juurikaan menesty, on tarkoitettu pinnallisiksi ja tyhjänpäiväisiksi, muuten ne ei onnistuisi. Ja minä oon lapsellinen ja itsekäs kun en opettele hallitsemaan niitä tilanteita, oon uskomattoman vaatelias odottaessani että voin jäädä ulkopuolelle ja odottaa silti muilta jotakin.

Lauantaina on yksi sellainen, kepeä sosiaalinen tapahtuma, siskoni synttäripiknik, olen niissä yhtä ulkopuolinen kuin muuallakin. Jos oisin itsekäs ja takaisin itselleni edes vähän mukavuutta, pyytäisin Pojan mukaan houkuttelemalla kakulla. Jos oisin uhrautuvainen, säästäisin sitä kepeydeltä, pinnallisuudelta ja ulkopuolisuudelta.

No no, nukun nyt vähän, paremmin kuin viime yönä, huomenna otan töihin eväät ja Buranaa ja hymyilen enemmän. Kaikki on okei.

A screeching halt

Tänä aamuna vein Pojan töihin varttia vaille seitsemän, ulkona tuoksui sade ja kesä ja minä ajattelin, että kaikki järjestyy.

Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.

Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.

Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.

Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

Saatan olla vähän humalassa, syön pahoja karkkeja vaikka pitäis syödä ruokaa ja pelkään tulevia päiviä, tulevia viikkoja ja koko kesää. En oo outimaisen synkeä ja negis, oon vaan kauhean väsyny, vähän turtunut ja aina vaan jotenkin tukossa.

Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.

Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.

Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.

Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:

"Alan taas käyttäytyä marjomaisesti.

Soitat toisesta kaupungista
ja käsket minun kirjoittaa
jääkaapin oveen lapun
jossa lukee:

Vaikka Mika ei ole täällä tällä hetkellä
hän välittää minusta ja on mieheni
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta lasolin jätän väliin."

Bare and disarmed.

Haluisin johonkin kauas, sinne missä talot on korkeita, ihmisiä paljon. Jonnekin, missä jos haluan, koko päivänä minua ei kuulisi tai näkisi kukaan, melkein kuin oisin olematon. Ois oma elämä ja ympärillä paljon isompi, puhelin ei sois koko päivänä, ois isot ikkunat ja lämpimämpi tuuli.

Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?

Atychiphobia is such a bitch.

Ooomph. Viikonloppu oli samalla ihan kauhee ja tosi jees.

Koulussa, ala-asteelta lukioon siis, totuin vähän siihen, että olin aika hyvä huolimatta siitä kuinka paljon panostin. En ollu mikään überälykkö, mutta en kyllä oppinut myöskään minkäänlaista lukemisen rutiinia, koska jossain vaiheessa huomasin, että riittävä kokeisiin valmistautuminen tarkoitti kirjan avaamista edellisenä iltana. Kirjoissa, kirjoittamisessa, sanoissa olin - olen - ollut hyvä jo viisivuotiaasta ja se auttoi kaikessa muussa, kehitti tavallaan ajattelukykyä, ymmärrystä ja muistia. Oon pitäny itseäni koko ajan suhteellisen älykkäänä, mutta älyni on ollut aika pitkälle nimenomaan kielellistä, empaattista ja ymmärtävää. Edelleen uskon siihen, että näen enemmän yksityiskohtia kuin useimmat muut, tajuan hyvin, miltä toisesta mahtaa tuntua, näen eri lailla ja osaan ajatella, mutta siihen se sitten tältä erää jääkin.

Nyt kun yritän tehdä jotain, mikä ei olekaan niin helppoa, jotain mihin pitäisi panostaa ja keskittyä, siitä ei tule mitään. Vihaan istumista luokassa, jossa muut tajuavat jonkun pienen asian mitä minä en pysty käsittämään lainkaan. Vihaan sitä tunnetta, että oon huono. Tai ehkä paremmin sitä, että oon huonompi kuin muut. Tänä aamuna bussissa ajattelin sitäkin, että kuinkakohan suuri osa saavutuksistani, hyvistä arvosanoistani ja menneistä stipendeistä on ollut pelkkää kilpailua, näyttämisenhalua, epäonnistumisen pelkoa ja typerää hyväksynnän hakemista. Ei oo kivaa alkaa huomata itsessään tällasia piirteitä, sehän tarkoittaa epäkypsyyttä, kunnianhimon väärää suuntaamista ja kaikkea muuta mälsää.

Ja missä vaiheessa olen tehnyt päätöksen siitä, että jos en voi olla huippu, paras tai edes tosi hyvä, en halua olla mitään ollenkaan. En suostu olemaan keskinkertainen, mitä ehkä oikeasti olisin ja se riittäis. Mutta ei se riitä, minulla on odotuksia, muilla on odotuksia, jollei ne toteudu, olen epäonnistunut.

Uni, nukkuminen, lämpö ja juuri oikeat sanat teki päivistä parempia kuin ne olisi olleet ilman niitä. Mutta aina melkein oudosti tuntuu siltä, että on kaksi todellisuutta, joissa elän. Toisessa olen jatkuvasti yksin hiljaisuudessa, kaiken muun ulkopuolella, enkä ikinä sopeudu siihen toiseen, sosiaaliseen ja normaaliin todellisuuteen, johon pakenen sen toisen, oikeamman, pimeyttä. En osaa selittää. Yksi päivä kävelin kotiin, enkä voinut ajatella muuta, kuin että

jotain on pielessä;
sinun ois pitäny huomata.