Möykky itkua ja epävarmuutta.

Onnistuihan se. Huomenaamulla lähden junalla kotiin ja nyt olen tunnin itkenyt silmät punaisena. On se klassinen "kukaan ei ymmärrä mua!" -olo, koska käsitykset minusta minulle aika läheisillä ihmisillä ovat seuraavia: en pidä työstäni, olen onneton, olen "välitilassa" elämässä, minulla ei ole aikaa nähdä ketään, olen aina töissä, minulla on asenneongelma.

Viimeinen saattaa pitää paikkansa, mikään muu ei. En ole elämässäni välitilassa, vaikka nykyinen työpaikkani ei olekaan (toivottavasti) se lopullinen, vaikka aion vielä opiskella tai elää toisin kuin nyt. En ole onneton, koska elän tässä ja nyt. Se, etten ole käyttänyt kevättäni niinkuin kolmea edellistä kertoo osittain gargantuaalisesta epäonnistumisen pelosta ja väsymyksestä, mutta myös itseni kuuntelusta. Miksei kukaan näe, että vaikka olisin välillä surullinen, olen myös vuosi vuodelta onnellisempi?

On totta, että käytän päiväni väärin. Etten jaksa töiden jälkeen useinkaan muuta kuin nyhvätä koneen kanssa sohvalla, tai jaksa ja jaksa, kyse on myös tottumuksesta. Mutta jokaisena päivänä yritän elää oikealla tavalla, repsahduksista, virheistä, kaikesta typerästä oppien, kasvaen. Yritän muuttua, yritän avata kirjat, yritän tavoitella unelmia, yritän herätä aikaisemmin aamulla. Jos se ei onnistu tänä keväänä, täytyykö sen tarkoittaako ettei koskaan? Kaikki haaveeni ovat aiemmin toteutuneet. Miksi, miksi, miksi, he tarttuvat tähän, joka vielä ei!?

Alan ehkä nukkua. Sillä tavalla huominen on lähempänä ja niin myös kissa ja poika. Ja se elämä, sohva ja vätystely ja ne avaamattomat kirjat.

Blah blah.

Just look at yourself, do you like what you see?
Look at yourself, is this how it should be? (Sixx:A.M: Tomorrow)

Angst angst. Mitä tehdä elämällä. Ja sitten se muistutus siitä, että kaikki löytää aina paikkansa jostain. Ei jokaisen tarvitse olla 27-vuotiaana valmis, onko kukaan.

Minulla ois kaikki edellytykset nyt olla niin onnellinen. Poitsun mielestä elämästä on turha stressata (niinku ei ite stressais) koska siinä vaan tehdään asioita joista tykkää, joskus kans asioita joista ei tykkää, jotta voi tehdä asioita joista tykkää, joskus pidetään sylissä maailman parasta kissaa. Tämä on eka vuosi kahteenkymmeneen vuoteen, kun en ole opiskelija. Kun en ole tehnyt mitään sen eteen, että joskus saisin tutkinnon tai akateemisen työpaikan. Kun aloitin välivuosien pidon ja gradun lykkäämisen, olin äärimmäisen tietoinen, että mitä kauemmin olen opintojen ääreltä poissa, sen vaikeampaa niiden pariin on palata. Mutta voisiko olla niin, että etäisyys ja aika myös antavat selvyyttä siihen, mitä haluan? En tarkoita, että kaikki mitä elämältä haluaisin olisi kirjojen lukua sohvalla, vaan sitä, että jos gradun tekeminen suomen kielestä tuntuu lähinnä vastenmieliseltä, eikö sitä olisi hullua alkaa tekemään väkisin?

Välillä on ikävä terapiaa. Mutta mitäpä siitä, kun ei sekään kolmen vuoden aikana saanut päästäni pois näitä paineita menestyä, suoriutua ja olla paras. Huomenna nään äitin ja vaikka kuinka ihanaa, niin hermostuttaa. Miks miks miks oon aina sama, vaikka koko ajan muka kuitenkin parempi?!

edit. 23.33. Tarttisin ehkä hiuksenhienon salonkihumalan.

Pour me a drink and then let's dance.

Leipomisinto on synnyttänyt piimälimpun, suklaavanukasta ja "suklaamacaroneja" (johonkin valkuaiset oli käytettävä!), kaksi edellistä Nigella Lawsonin kirjan mukaan. Sunnuntai huipentukoon kohta kahviin ja vanukkaaseen. Sitä ennen aperitiivina Bronx, martineista melkein parhain.


Viikonloppu oli täynnä töitä, välissä espoolaiset tupaantuliaiset, joiden jälkimainingeissa ehdin kehittää pienimuotoisen parisuhdekriisin. Ihmeellistä, miten on luiskauttanut itsensä tilanteeseen, jossa tuntee ettei anna tai sen puoleen saa tarpeeksi aikaa tai huomiota. Molemmilla on kiire, erilainen rytmi ja jostain syystä valinta vapaa-aikana osuu mihin vain muuhun kuin toiseen. Tai siltä se on tuntunut. Puhuminen ei ole kummankaan vahvinta aluetta, mutta vanukas toimikoon välirauhantuojana.

ps. Kapteeni Jack Sparrow on kaikkien vuosienkin jälkeen ihan totaalisen kuuminta hottia.

Vittu saatana.

Minä en kuulu mihinkään, en tähän perheeseen, en mihinkään piiriin tuolla ulkopuolella. Kotoa en pääse edes lähtemään. Tänään piti lähteä puoli viiden junalla iltapäivällä. No kolmelta iski flunssainen olo, heikotus ja typerä olo. Kello oli yhtäkkiä viis. Sitten siivottiin, syötiin, pelattiin tylsää Menolippua (toiseksi viimeinen viidestä, sakki naureskelee sille, että oon huono häviäjä, mutta se aiheuttaa niin paljon mielipahaa, että kohta lopetan kaiken pelaamisen oikeasti), käytiin saunassa ja sitten kerrotaan, että ethän sinä vielä. Mene kun on valoisaa. Ole vielä yö. Aamulla saat seuraa.

Ja toisessa kaupungissa, ei minun kotikaupungissa, Poika pyytää tulemaan sinne koska viimeksi on nähty lauantaiaamuna. Mutta minä en jaksa tätä ikuista reissaamista. Nyt pitäisi kissa jättää tänne, koska uudenvuodenaatto ja pelottavat raketit, mutta milloin tulen hakemaan? En jaksa junailla, vielä vähemmän ajaa autolla. Minä en jaksais uutena vuotena tehdä mitään, istua sohvalla, juoda vähän kuohuviiniä ja chillaa.

Huomenaamulla vihdoin ja viimein Helsinkiin. Kissan kanssa tai ilman. Kaveri saa kertoa ihanat uutisensa ja nään Pojan. Pelkään että joko vain nukun tai itken kun nään sen.

Just pretend to be normal.

Kolmas päivä kotona ja kaikki ahdistaa. En jaksa mitään, enkä ole varma, johtuuko se flunssasta, laiskuudesta vai taas jostain käsittämättömästä mielentilasta.

Minen oo mikään juhannuksen suurin fani, ihan niinkun en oo minkään perinteisen juhlan fani, koska se saa ihmiset stressaamaan ja juomaan alkoholia. Kaikkien on päästävä mökille olemaan hiljaa ja tuijottamaan vettä tai syömään makkaraa. Ja silti, vain yhtenä elämäni vuonna olen kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt yksin kotiin nukkumaan ohi sen kauniin, aurinkoisen viikonlopun. Sekin silloin, kun olin kaikkea muuta mitä haluaisin olla. Viime juhannuksena kävin vain nopealla vierailulla mökillä, olin perinteisen kiukkuinen, kärsin massiivisesta ihmissuhdeangstista ja join yhden pienen tölkin olutta, söin puolikkaan makkaran.

Kutsun olen saanut kolmelle mökille, en tiedä haluanko niistä yhdellekään. Oon inhottava ja itsekäs, mutta taas vain lisää päiviä ja paikkoja, joissa olen ulkopuolinen, kun en osaa siirtää itseäni kehän sisäpuolelle. Luin joskus jostain, että jos vaan teeskentelee vähän aikaa, asioista tulee luonnollisia. Kauanko pitää teeskennellä?

Pitäisi imuroida, tiskata, rentoutua, hymyillä ja lakata olemasta vinkuva teiniangstaaja. Ihan kohta, vielä ei jaksa.

There's never been so much at stake.

Another love I would abuse,
no circumstances could excuse. (Placebo: Every You Every Me)

Olen flunssassa, tuntuu että taas. Maannut koko päivän sängyssä, juonut kahvia, syönyt sipsejä, maksanut laskuja, jutellut kissalle (se on masentunut, kun on ollut niin unelias, hidas päivä, huomenna yritän olla extrasöt), katsonut dvd:tä, yrittänyt lukea, etsinyt netistä ratkaisuja ihmeellisiin ajatuksiin ja tunteisiin, pohtinut juhannuksen kohtaloa ja kaikkea muuta.

Nyt kun kello on jo melkein yksitoista, kurkkuun sattuu, olo on vieläkin (ehkä juuri makaamisen takia, tiedän) täysin ja totaalisen vetämätön, veltto ja saamaton. Samaan aikaan olen järjettömän levoton, ollut koko päivän, haluan ulos asunnosta, ulos säännöistä ja velvollisuuksista, ulos kaikesta mitä minulta odotetaan, pois tästä kaupungista ja näistä ihmisistä.

Asiat, jotka määrittää mitä olen, miten käyttäydyn, mistä pidän. Alan tiedostaa niitä paremmin, alan ymmärtää yhteyksiä siihen, mitä tapahtui 10-, 14-, 16- ja 17-vuotiaina. Miksi joistain asioista puhuminen on mahdotonta, vaikka ajatuksina mikään ei saa minua edes säpsähtämään. Pelkään, että turhaudun liikaa, alan toistaa tekojani vuosien takaa ja käyttäytyä huonosti. Aina välillä itsensä hillitseminen on huolestuttavan hankalaa.

In this tainted soul
In this weak young heart
Am I too much for you? (Skunk Anansie: Weak)

Tämä, tämäkin, yksi niistä asioista, joiden hoitamiseksi ei tarvitse kuin avata suu ja antaa sanojen tulla. Mutta aika ei ikinä ole oikea, päässä joku huutaa ei ja helpompaa on puhua siitä mitä muille tapahtuu, keitetäänkö kahvia, ihan kohta on kesä. Onni riippuu isommista asioista ja on niin helppoa rikkoa.

Kaikki ihmiselle ominaiset, itsekkäät, turhat, epätoivoiset ja itsetuhoiset teot muuttuu huomattavasti surullisemmiksi, jos niitä tehdessään tiedostaa syyt ja seuraukset.

Ulkopuolella.

Joo, ei tässä mitään. Haluisin kertoilla juttuja, mutten osaa. Hush now.

Teen töitä, kirjoitan hakemusta Kelaan, luen jänniä juttuja hermoimpulsseista. Viikot menee turhan nopeasti.

Tiedän olevani ulkopuolinen, jääväni ulkopuolelle ihan omasta aloitteestani, enkä ihan tarkkaan ymmärrä minkä takia. Tajuan kyllä miltä vaikutan, kun muutun synkäksi ja sulkeutuneeksi sosiaalisissa tilanteissa, mutta mistään en löydä yhtään energiaa, että edes yrittäisin esittää mitään muuta. Pinnalliset sosiaaliset tilanteet, työ koulu juhlat, kaikki ne joissa en juurikaan menesty, on tarkoitettu pinnallisiksi ja tyhjänpäiväisiksi, muuten ne ei onnistuisi. Ja minä oon lapsellinen ja itsekäs kun en opettele hallitsemaan niitä tilanteita, oon uskomattoman vaatelias odottaessani että voin jäädä ulkopuolelle ja odottaa silti muilta jotakin.

Lauantaina on yksi sellainen, kepeä sosiaalinen tapahtuma, siskoni synttäripiknik, olen niissä yhtä ulkopuolinen kuin muuallakin. Jos oisin itsekäs ja takaisin itselleni edes vähän mukavuutta, pyytäisin Pojan mukaan houkuttelemalla kakulla. Jos oisin uhrautuvainen, säästäisin sitä kepeydeltä, pinnallisuudelta ja ulkopuolisuudelta.

No no, nukun nyt vähän, paremmin kuin viime yönä, huomenna otan töihin eväät ja Buranaa ja hymyilen enemmän. Kaikki on okei.

Stop thinking, it'll just make you feel miserable.

Jee jee, aurinko paistaa, ihan kohta on kesä, ehkä rahaa pussikaljaan puistossa, mulla on tossa ihan jees kahvia about puolen litran globalisoituneessa NYC-mukissa, hyvinhän tässä menee.

Toisaalta, kuten vähän viime yönä koitin Pojalle selittää, tunnen olevani tavallaan liukuhihnalla, joka on kulkenut selkeää, ennaltamäärättyä reittiä lapsesta tänne asti. Teen juuri sitä, mitä minulta odotetaan, mutta teen sen aika huonosti, koska oikeasti en ole varma haluanko. Ajatukset on aina jumissa, pyörii samaa, itsekeskeistä rataa päivien, ihmisten, pienten asioiden ympärillä. I'm not flowing. Monimutkaista, huh?

Oispa energiaa, rahaa ja aikaa juoda humala, löytää yhtäläisyyksiä muista sieluista, olla hiljaa, puhua, ymmärtää, nukkua, olla jotain muuta kuin joka päivä. Ajattelen koko ajan liikaa, mietin mitä vois olla, mitä on, miten kaikki kohta voi loppua. Miks minusta aina tuntuu, että aika loppuu kesken, vielä ei voida nukahtaa. Eikö ketään muuta pelota, että jos itseä ei ymmärrä kukaan, on niin yksin, että se on sietämätöntä?

Joku minun sisällä sanoo koko ajan, että "tämä ei riitä!!" ja minuu ärsyttää.