What's wrong with this picture?

Tästä minoon jauhanut aikaisemminkin sekä livenä että blogissakin, mutta voi jumalauta. Mikäli olen uutiseni oikein lukenut, 45 -vuotias ylikonstaapeli raiskasi 15-vuotiaan tytön käyttäen väkivaltaa. Itä-Suomen hovioikeus alensi 2,5 vuoden vankeustuomion vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta, antoi miehelle 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja laski nyt 25-vuotiaan naisen korvauksia 8000 eurosta 5000 euroon. Perusteina tuomion alentamiselle olivat uhrin jo lähestulkoon saavuttama 16 vuoden ikä ja tapahtumassa käytetty lievä väkivalta.

Raiskauskriisikeskus Tukinaisen oikeudellisen työn kehittämispäällikkö Riitta Silverin mukaan perusteita olisi pikemminkin pitänyt käsitellä raskauttavina asianhaaroina; toisessa lähteessä rikosoikeuden professori Terttu Utriainen huomauttaa, että "Väkivaltaa ei pidetä raiskausrikoksen tunnusmerkkinä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.". Miehellä oli tyttöön nähden ammattinsa ja ikänsä puolesta selkeä auktoriteettiasema, 15-vuotias tyttö, olkoonkin kuinka viettelevä ja tilanteessa aktiivinen (en viittaa tähän tapaukseen, koska taustoja en tiedä) on lähestulkoon herkimmässä naisellisen ja seksuaalisen kasvunsa vaiheessa ja raiskaus on raiskaus vaikka se tapahtuisi hellimmällä mahdollisella tavalla ilman vihjettäkään fyysisestä väkivallasta. Lähes 16-vuotiaaseen tyttöön ei kosketa väkivalloin, ei on ei, samaa vanhaa, you know.

Lähipiirissäni, julkisessa keskustelussa ja internetissä törmää lähes väistämättä siihen asenteeseen, että uhri tilanteessa on lähes aina jotenkin itse tilansa aiheuttanut. Tähän syyllistyvät havaintojeni mukaan useimmiten toiset naiset, mikä suututtaa suunnattomasti. Anna Kontulan haastattelua City-lehdessä (13/2009) siteeratakseni: "Suomessa on siis naisia, jotka ajattelevat, että intiimiin tilaan miehen kanssa menevälle naiselle saa tehdä mitä vaan. Jos miehen eroottisena preferenssinä on naisen lihakoukkuun ripustaminen, siitä vaan. Oma vika, mitäs lähdit!" ja myöhemmin: "Seksuaalisen väkivallan vastustamisen voimavarat pitäisi suunnata valistamiseen. Että olipa tilanne mikä tahansa, ei tarkoittaa eitä.". Jos joku haluaa, voi aloittaa keskustelun kanssani, enkä minä hyväksy syyksi mitään. En naisen paljastavaa pukeutumista, itsensä juomista kaatokänniin, itsensä tyrkyttämistä, provosointia, en mitään. Ihmisen rajojen on pysyttävä koskemattomina, kunnes joku kutsutaan sisälle.

Ja entä tämä: nukkuvan, sammuneen tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaus ei Suomen lain mukaan ole raiskaus ja saattaa joskus johtaa ainoastaan sakkoihin.

En minä voi sille mitään, että laittaa miettimään, millaisen viestin tällaisten asioiden jatkuva samankaltainen uutisointi lähettää. Tai millaisen olon se aiheuttaa raiskausten uhreille, joissain aiemmissa tapauksissa 10-vuotiaille tytöille ja pojille, tai niille valtaa janoaville tai jotain ihmeellistä haluaan toteuttaville miehille? Ettei sen niin väliä? Se halus sitä itekin? Löin vaan avokämmenellä ja se sano, että sillä on ens kuussa 16-vuotispäivät, kaikki okei?

Vittu saatana.


Otetaan loppukevennys. Tulin junalla tänään kotiin aikomuksenani sosiaalinen elämä Viikissä, pussailu Espoossa ja baila baila jossain päin Helsinkiä. No ensin sieltä tulee kolme ihan bilemeiningeissä olevaa keski-ikäistä, jotka kikattaa ja hihittää ja on ihania. Sitten junan eteisessä keski-ikäinen nainen kysyy mieheltään "miltä mun tukka näyttää?", johon mies "hyvältä, oot tosi kaunis" ja kietoo kätensä naisen ympärille. Ja sit laiturilla on nuoripari, joka on "juonu niinku kaks litraa viinii" ja ne kikattaa ja korjaa korkokenkää. Sitten se ihana neito soittaa jollekin jonka luokse ovat menossa ja tilittää "rakas kuuntele, mä oon ihan kännissä, tuun koko ajan enemmän humalaan! rakas, mitä sulla on päällä?". Se oli oikeesti fabulously full of life. Sillä miehellä oli tyhmä naama, liian lyhyet valkoset housut ja varvassandaalit ja mulla livahti päähän kauhia ajatus, ettei se ansaitse sitä paljettitoppista tyttöä, jolla on villit kiharat ja yhdeksän sentin korot. Karkoitin sen kuitenkin pois ja olin sillai, et jea, love is all around vaikka maailma onkin välillä niin paska.

Fuck the subconscious for not waking me up.

Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.

Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.

Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.

Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."

Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.

Surematon suru.

When I come to terms to terms with this
My world will change for me. (Tori Amos: Parasol)

Kunpa tietäisin, mikä se kasvi on, joka tuoksuu näistä päivistä kesä-heinäkuulle sisäpihalla matkalla kauppaan. Siitä tuoksusta tulee mieleen hautausmaa, jonne kesällä 2003 pyöräilin monta kertaa salaa (en halunnut muita mukaan) tuijottamaan mummun hautakiveä.

Jossain vaiheessa lähempänä syksyä tajusin, ettei siinä ole enää järkeä, mummu ei olekaan siellä, vaan kaikkialla eikä oikeastaan missään. Silloin kai tuli ymmärrys siitä, ettei enää ikinä ja siitä yhdenlainen romahdus, josta tavallaan maksan vieläkin.

Help me get away from myself.

Ihmeellistä. Eilen oli sellainen kammottava "history teaches us nothing" -hetki. Jälleen kerran sain muistutuksen, että yleensä on viisainta pysyä kaukana ja etäisenä. Luulenpa, että menetin ihmisen, jota pidin ystävänä ja ihan vain sen takia, etten kuunnellut sitä pientä ääntä päässäni ja että ihan vähän aikaa unohdin olla varuillani.

Onneksi ilta ja tämä päivä vähän korjasivat päivän vaurioita. Vaikka päätä särki ja mielessä oli mitä sattuu, pääsin silti suloiseen tilaan toisen tekemän ruuan, silittelyn, suudelmien ja Strapping Young Lad:n livedvd:n avulla. Illan, osan yötä ja tämän päivän lumimyrskysohvailun ajan olin aika pitkälle chill, parempi minä, levoton mutta levollinen. Unohdin ajatella ja puhua, annoin vain hyvän olon olla. Plus että sain vahvistuksen perjantaiaamun epäilylle: minulla on joku hämmentävä tykkään katsoa kun poika pukee, riisuu tai viikkaa vaatteitaan -fetissi.

It's a kinder murder.

She could have kept her knees together
Should have kept her mouth shut. (Elvis Costello: Kinder Murder)

Ihan käsittämätöntä ja edelleen koko ajan toistuvaa paskaa. Pilasi aamuna toimivan iltapäivän melko tehokkaasti. "... jäi näyttämättä, että miehet olisivat omalla toiminnallaan saattaneet uhrin puolustuskyvyttömään tilaan ..." Olenko se vain minä vai onko tässä aistittavissa klassista uhrin syyllistämistä?