It's happening again.

En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.

Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?

Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.

Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.

In therapy.

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

Don't become unfocused, Randy.

God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.

Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.

Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.

Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!

Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

We're all damaged, stop being such a selfish, little brat.

En saa unta, kurkussa on pala, rintaa puristaa enkä oikein ymmärrä tästä mitään. Ulkona on jo valoisaa, olen luvannut herätä neljän ja puolen tunnin päästä enkä varmasti jaksa mutten voi myöskään nukkua kahteen, koska mikä pettymys oisin itelleni ja kaikille muille.

Oisin pettymys, ha, liekö se isoin pelkoni ikinä. Mitä väliä.

En tiiä, mitä kuuluu, huonoako ehkä koska jatkuvasti huomaan valehtelevani puhelimessa äidille, siskoille, vaikka äänestä ne kuulee, tietävät vuosien kokemuksella, että joo sitä on mentävä nyt katsomaan. Pahinta ja kaikista tyhmintä itseään vastaan pelaamista on, että valehtelen siellä pahamaineisessa terapiassa myös, puhun asiat paljon paremmiksi mitä ne on. Pojalle en oo valehdellut (vielä?), mutta en puhunutkaan. Ajatukset katoaa tehokkaasti toisen kainalossa, mitä puhuttavaa sillon vois ollakaan.

Ja silti voi silti, kaikista tärkeintä on rehellisyys, eikö. Läpinäkyvyys avoimuus, kaikenkattava totuus.

Kaikista typerintä on, että minulla ei ole tällaiseen aamuöiseen unettomaan surkeuteen mitään oikeutta, onko syytäkään. En tajua, miten aivoni toimivat, paranenko tästä koskaan, pysyykö taipumukseni masennukseen minussa aina. On ihan järjettömän vaikeaa päästä sopuun omien odotusten ja vaatimusten kanssa. Hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vaikeampia minulle kuin toiselle tai että vain olen niin herkkä ja tapani reagoida on ainakin ollut, on välillä vieläkin käpertyä itsekkääseen pimeyteen. Kuinka paljon se voikaan vaatia muilta? Kuinka turhauttavaa on katsoa toisen ihmisen flegmaattista synkkyyttä, johon ei mitenkään voi ulkopuolelta vaikuttaa? Eihän se ole pysyvä luonteenpiirre, tämä että muiden ajattelu, omien tekojen vaikutus toisiin, on välillä vain ohimenevä välähdys mielessä?


Jos vain nousisin, tappelisin tätä vastaan, olisi elämä ihan sitä mitä haluan sen olevan. Kohta on kesä, minulla on suunnitelma, minulla on aikaa, Poika, ihanin kissa ikinä, asioita joista tykkään, musiikki, valoa, ihmisiä jotka haluaa auttaa ja koko elämä kliseisesti elettävänä. Mikä minuu vaivaa!

Kello on puoli viisi aamulla, liekö tämä sama kuin olisi kirjoittanut puolen promillen humalassa.

Koko viikko kevättä.

How am I supposed to recover when I don't even understand my disease? (Susanna Kaysen: Girl Interrupted)

Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä. (PMMP: Kesäkaverit)

Onpahan joo ihmeellisiä aikoja. Käydään ny läpi sitte.

- maanantaina lähdin töihin huolestuttavan aikaisin ja niinhän siinä kävi, että kun leppoisasti ajelee, ajaa aina jonkun perään. Eka kerta ikinä, tuntui pahalta, menin aika tärinämoodiin ja loppupäivän töissä olin sillai, että mitään en osaa tehdä oikein, voi jumalauta. Tässä viikon aikana olen kuullut noin kolmasti päivässä etten ole ikinä muistanut turvaväliä, mutta "onneksi ei käynyt pahemmin". Ehkä saan anteeksi, mutta jälleen kerran mietin, miksi tieten tahtoen pysyn tällasessa riippuvuussuhteessa vanhempiini.

- maanantaina sain myös huomion siitä, että ilmeisesti pelkään hylkäämistä, mistä johtuukaan. Sitten googletin taas epätyypillisen masennuksen ja tsing!

Symptoms (boldaukset omia)
• Depressed mood often lasts for years, starting in teens or twenties.
• Mild to moderate depressed mood comes and goes in cycles.
• Depressed mood can lift during the depressive phase, though only temporarily.
• Decreased energy level, often feeling physically lethargic, at times feeling unable to move.
• Increased sleep time (given the chance), sometimes with trouble falling asleep as well.
• Increased appetite, often with cravings for sweets, chocolates or carbohydrates.
• Increased emotional sensitivity to personal slights, criticisms, rejections. (http://www.workpsychcorp.com/newsweek2.html)

Well, that's me. Siksi en halua mennä yksin kotiin, siksi minua huonosti tuntevat ihmiset eivät ikinä voisi kuvitella minua sellaisena kuin pahimmillani olen, siksi en pääse sängystä ulos tai syön kokonaisen suklaalevyn kerralla. Ja se kun ei voi liikkua, en ennen ollut varma että se on oikea oire, se että raajat on lyijyä. Kuinka paljon laiskuudesta voi hei selittää sairaudella? *grin* Eipä siinä mitään, eihän sillä kaikkea voi selittää eikä aivokemian taakse voi ikuisesti piiloutua. Ois vaan hienoa tietää, kauanko olen tällainen, voinko mie ikinä muuttua. Vaikeina päivinä kaikken kamalin ajatus on se, että tällä hetkellä saan kaiken avun jota parhaimmassa tilanteessa voi saada ja itse autan itseni auttamisessa ja silti. Silti aina vaan.

- Sitten tuli vappu enkä minä välitä siitä kauheesti. Tykkään kuohuviinistä (yhdeksän euron Codorníu oli parempaa kuin aito samppanja) ja munkeista (hiilareita!!), siinähän se. Pojan sain onnekseni seurakseni siskon vappuistujaisiin, muuten ois ollu aika vähän puhuttavaa; siskot on pitkään puhuneet että olen eri sukupolvea ja nyt ero tuntuu. Kolme ja viisi vuotta ikäeroa tuntuu ikuisuudelta kun elämäntilanteet ja -tavat on niin erilaisia. Loppuillasta hyvää viiniä (kaadoin tietty matolle) ja muistipeliä, mikä oli jees.

- Eilen illalla PMMP Nosturissa. Eka klubikeikka ja tosi ristiriitaiset tunnelmat. Paula ja Mirahan esiintyy ääritaitavasti, ovat uskomattoman energisiä ja aika ihania. Uusista biiseistä sain ne mitä toivoinkin, San Franciscon ja Merimiehen vaimon, muuten keikka oli aika hittikimaraa ja toi mieleen festarikeikan, jossa humalainen väkijoukko hoilaa Matkalaulua ja Rusketusraitoja. Mutta joo, nähtiin Rasmuksen Lauri (sikainfluenssa!) ja Pauli. Ottaen huomioon että olin ennen serious fangirl, herätti nyt hämmentävän olemattomia tunteita.

- Nyt oon taas käymässä kotoseuduilla sen varjolla, että auton vakuutusasiat. En mä täällä jaksa olla, haluisin mieluummin elellä omaa elämää. Huomenna onneks pääsen pois, toivottavasti ajoissa siihen nähden, että pääsen kamun kanssa shoppaan ja illalla Pojalle syömään. Kivaa kun jotkut osaa kokata, hei.

- Addiktiivinen mie on kehittänyt riippuvuuden mansikka-Risifrutteihin ja MindJoltin Crazy Taxiin. Tietäiskö joku onks riisivanukasta mahdollista - tai onhan se mahdollista, mutta siis minulle - tehdä himassa ja oisko se mistään kotoisin?

- Nii ja mulla on tällä viikolla ollu kynnet sekä vaaleenpunaset että kirkkaan punaset. Nykyset kirkkaat on ihkut, tulee kesämeininki.

Siinä se, koko viikko, mahtoks kukaan jaksaa loppuun. Ihan hyvä on meininki, olkoonkin koti, hylkäämisongelma ja 0-1 tilanne Valko-Venäjää vastaan.

Let me out.

Niin niin, oon nyt kaikkea sitä mitä minulta pahimmillaan odotetaan. Lapsellinen, itsetuhoinen, vastuuton ja itsekeskeinen. Äitini soitti tänään viidesti ennenkuin suostuin soittamaan takaisin. Tunnen olevani pettymys kaikille, vaikka suurin osaa tarkoittaa vain hyvää ja pettymys lienen vain itselleni.

Näen toistuvasti unia jossa yritän päästä ulos Lintsin Vekkulan kaltaisista ihmeellisistä taloista, joissa on ovia jotka ei aukea, liukumäkiä ja portaita. Joka unessa olen talossa eri ihmisen kanssa ja aina se toinen hukkuu johonkin ja minä jään yksin.


Can't anyone please just help me escape this?

Ei huomista.

Tsing tsing, juon olutta yksin himassa keskiviikkoiltana eikä huvita paljon mikään. Kohta aurinkokin on kokonaan laskenu ja kesänodotusfiilis menee pois. Vaikka onhan se joo, että juominen lasisesta 0,33 l pullosta tuo aina mieleen kesän, puistot, system rockin ja pussailun, minkä sille voi.

Yksityisautoilin tänään kotiin Espoosta joskus kello 16:20, oli ihan naurettava ruuhka (10 km/h), minä ajattelin vaan ettei kukaan voi haluta tällaista elämää ja sain jonkun typerän hyperventilaatiokohtauksen. Melkein pysähdyin hengittämään, luulen että itkin vähän ja olin ihan että voi hyvä luoja, et sie oot Outi sekasin. Oon niin kyllästynyt siihen, että "eihän se olo käskemällä pois mene, kun on niin kauan ollut". Haluun terveen pään, jumalauta.

Eipä siinä sitten muuta, maailmassa on kaksi, ehkä kolme ihmistä tällä hetkellä, joille puhuminen ei ärsytä. Pelkään koko ajan, että sekoan, tiedän etten. Tosin: liekö merkki hulluudesta, että vakavissani mietin, miten päivän saa jatkumaan ikuisesti, mitä pitää tehdä ettei huominen tule. Eikö se oo niin, että niin kauan kun pysyy hereillä, on vielä tämä päivä ja tämän päivän huolet?

Oikeasti en tajua mistä tämä emoilu johtuu. Sori.

Uaah, enkö voisi olla vain kuka oikeasti olen, väliäkö sillä olenko sellainen "traumojen" ja vääristymien takia. Haluan olla vastuuton, tuntea kevyttä jännitystä ja vaaraa ja lähteä vuodeksi ulkomaille mihin minulle ei kukaan voi soittaa. Haluisin hetken edes kuulua johonkin ja olla tuntematta itseäni feikiksi tai valehtelijaksi.

Tiistaina piti listata asiat jotka tekee iloisiksi, niitä oli kolme: Poika, kevät ja kissa. Kaikki muuko on huonosti? Ei oo todellista, että oon näin rasittava. Koska tää loppuu. Ehkä kiusaan itseäni tänään, otan vähän lisää juotavaa ja valvon niin kauan kun pysyn väkisin hereillä.

I was always returning.

Uaah, se tulee aaltoina. Sekoitus surua, luovuttamista ja pelkoa. Välillä oon minä, tavallinen, iha jees, mutta se voi tulla milloin vaan ja sitten se vähän sattuu, painaa jotenkin alaspäin.

Olin kauhean väsynyt tänään. Miun terapeutti (joo, on mulla sellanen, tekis hyvää monelle muullekin) oli muuttanut ja se huone oli iso ja tapetit jotenkin kultaset. Siellä oli erilainen energia (tai sitten vaan aurinko), mutta puhuin paljon enemmän kuin aikaisemmin. Siitä kuinka lauantaina olin ihan pelkkää mustaa ja kuinka pelkään kamalasti, että ihmiset pitää minua ylimielisenä kusipäänä kun en osaa jutella ja välillä haluan vain katsella.

Oon minä sitäkin miettinyt, mistä minua aina muistutetaan, että olisin vähän armollisempi. Tajuan kai, että se vinkuva kyyneleistä märkä kuolemanväsynyt pelokas eristäytynyt ja pimeä ei ole minä kokonaan. Että on olemassa se toinen kikatteleva kapinallinen ja luova, joka oli olemassa ennen ja vieläkin välillä. Tänään kun kiipesin ylämäkeä päästäkseni kirjastoon lukemaan, tuuli työnsi taaksepäin ja kuulin että mutisin ääneen jumalauta, meen sinne vaikka väkisin, yritä estää. Tiedän senkin, että aina kun annan periksi sille synkälle minulle, surustani osa on surua ja ikävää sitä valoisampaa kohtaan. Tavallaan en löydä tasapainoa, oikeammin en tunnista mikä osa on diagnosoitua olotilaa, mikä perusluonnetta. On aina yhtä huimaa, kun huomaa, että joku näkee ja uskaltaa katsoa molempia puolia. Yleensä on niin, että ne ei pelkää jotka on ennenkin nähneet pimeyttä tai olleet siellä itse, sellaset jotka ei väheksy vaan ymmärtää että se on oikeaa. Tiedätteks, vähän samalla lailla tajusin Sylvia Plathin Jalava-runon (Elm) joskus yläasteella:

I know the bottom, she says. I know it with my great tap root;
It is what you fear.
I do not fear it: I have been there.

Meen nukkuun nyt . Huomenna saatan pestä pyykkiä.


ps. joku, jota en kai edes tunne, lähetti sähköpostia jotta tuntuu että lukisi salaisuuksia. niitä nämä ei ole, pelkkiä ajatuksia, jotka saa pysymään kontrollissa kirjoittamalla ulos. niille, jotka minut tuntee oikeassa elämässä, näistä jutuista saa kysyä kyllä. ikinä en näin avoimesti puhuisi ääneen, tiiättehän te sen jo tähän mennessä, mutta kysyä saa, kyllä kyllä. joo ja kertoa kaikesta.

nii. be the love generation.

Kamala krapula, ne sanoo.

"Empty bottles just seem to say, I cannot make this go away." (Hurt: Dirty)

En minä tiedä, koko viikon olen ollut väsynyt ja surullinen ja loppuviikon aikana olen alkanut uskoa, että se olen minä aina. Joskus keskiviikkona töissä ollessani vihainen ja jossain räjähtämispisteessä, olin hinnoitellessani polkupyöriä kirjoittanut lapulle housujen taskuun, että nothing has changed. no amount of pills or therapy won't fix it if they already haven't.

Ja nyt lauantai-iltana olen taas tällainen jollainen en ole, olenko?, en halua olla. En vastaa puhelimeen, sammutan valot, itkettää, ajattelen etten riitä kenellekään enkä haluakaan riittää. Ajatukset on vaarallisia, vääriä ja tuhoisia. You shouldn't want me. Please don't like me, I'll just disappoint you. Jos olen ihan armottoman rehellinen kaikelle sille mitä tunnen, tajuan kyllä että olen itsekeskeinen, itseäni säälivä ja ärsyttävä. Tälle ei ole mitään syytä, kaikellehan on syy, miksen minä ymmärrä mikä on vikana!? Melkein kamalinta on ettei ole ketään kehen luottaisin niin että soittaisin, tajuaako oikeasti kukaan miltä se tuntuu kun ei melkein voi hengittää? Kukaan ei halua kuulla, koska onhan se vaikeaa, rasittavaa ja kiusallista. Ihmiset aina kysyy minkä takia, mitä sellaista on tapahtunut että sinä olet surullinen. Mitä väliä sillä on nyt kun en kestä ajatusta olemisesta, huomisesta, jatkumisesta? Miten se ratkaistaan, etten voi olla yksin itseni kanssa nyt mutten voi kuormittaa ketään kenestä välitän?

Snif snif.

Blaaaaaah.

'Madness' is too glamorous a term to convey what happens to most people who are losing their minds. That word is too exciting, too literary, too interesting in its connotations, to convey the boredom, the slowness, the dreariness, the dampness of depression. -Elizabeth Wurtzel

Ei oo reilua, ei ole, ei ole. Yritän tehdä kalenteristani joustavan, leppoisan. Yritän nukkua tarpeeksi (hahaa), syödä, nauraa, liikkua, pussailla ja hengailla vaan. Silitellä kissaa ja tiskata kun tarve vaatii. Mutta silti koko ajan, huomaamatta, aliarvioin henkisen tilani arvaamattomuuden, taipumukseni synkkyyteen ja toivottomuuteen.

The beauty of clinical depression. Oli elämässä mitä hyvää tahansa, olisitpa saanut kuinka paljon siitä kaikesta mistä vuosia olet haaveillut, puhuisitpa kuinka paljon vaan ja tiedostaisit syitä siihen, miksi olet sellainen kuin olet, se on silti läsnä. Paranee ehkä kyllä, hitaasti ja epävarmasti, mutta säilyttää kykynsä palata koska tahansa, miksi tahansa.

En ole huolissani enkä surullinen. Olen vain väsynyt kaikilla tavoilla, en oikein pysty ajattelemaan pitemmälle kuin vartin eteenpäin, aivoni eivät pidä ajatuksia koossa ja pakenen helposti tekemään asioita, jotka eivät vaadi mitään. Juuri tätä, mitä olen tehnyt viimeiset kolme ja puoli vuotta. Huokailen ja ajattelen, etten vain halua, en jaksa, en suostu lähtemään ovesta ulos.

Ja se on väärin ja vaatii ihan liikaa. Miksei nämä ajat voisi olla vain haasteellisia, vaikeita, mutta mielenkiintoisia? Miksi joku juttu minun aivoissa kuvittelee voivansa viedä minulta koko kyvyn elää näitä vaikeita aikoja?

Nothing ever rhymes.

It’s happening again but this time you know it isn’t real.
You know it’s a mistake but mistakes are all you ever get. (Logh: The Invitation <3)>

Nämä on nämä päivät kun ei poistu asunnosta. Kun nukkuu iltapäivään, syö huonosti eikä saa aikaan paljon mitään.

Mitä lie se elämänhallinta, josta haaveilen. Rytmiä, viikottaista siivousta, sileitä vaatteita ja asiallisia ihmissuhteita? Näen outoja unia isoista hyönteisistä, autoista ja pelloista. Viikonloppuna näin unta, jossa äitini kertoi minulle, että vuosi vuodelta sinusta tulee vähemmän sinä, me ollaan huolissamme ja pettyneitä.

Oon ollu vähän herkkä tässä menneen viikon luulen. Viikonloppuna oli kammoittava maailmantuska aseista, vanhuksien kohtalosta, velkavankeuksista, surusta, Kiinasta ja kaikesta. En tiedä, miltä se muista tuntuu. Kaikki sanoo aina, että "voit tehdä vaan sen mihin yksi ihminen pystyy". Mutta harva kai tekee sitäkään, huh?

Sit eilen kun töissä oli aikaa lukee, niin luin. Joululahjakirja, 19 Minutes, on ihan niin tunteisiin vetoava kuin oletinkin sen olevan, mutta hyvä ehkä niin. Aina voin junassa lopettaa lukemisen, kun heijastavasta ikkunasta huomaan silmissä kyyneliä. Voiko ketään tuntea, kuinka ihmisestä tulee väkivaltainen, voisinko se olla minä, mikä on liikaa, ketä voidaan syyttää, kuka saa tuomita kenet ja kuka ansaitsee puhdasta (onko se sitä ikinä?) pahaa. Vain tässä mielessä väkivalta on minulle kiinnostavaa: kuka vain voi olla tekijä, kuka vain voi olla kohde, onko se koskaan oikeutettua.

Try as I might, en vain osaa kertoa ääneen mitä tunnen toista tai itseäni kohtaan. Kenellekään muulle en näytä itseäni huppupäisenä keittiön lattialla vaikka tärkeintä silloin on se, että toisen kädet ympärillä määrittelee rajat. Miten minä sen teen, että puran ahdistukseni niin, etten luisu vanhoihin tapoihin, yksinäisyyteen, ulkopuolelle aitaamiseen ja itsetuhoisuuteen?

Ois kivaa alkaa jaksaa ja tuottaa aihetta olla ylpeä. Saada lukko vihdoin auki ja antaa elämän, luovuuden ja älyn virrata vaan vapaasti. En osaa jakaa aikaani, en priorisoida enkä antaa tarpeeksi. Haluaisin olla monessa paikassa samaan aikaan, haluaisin jäädä mutten voi.

If it looks like I'm laughing, I'm really just asking to leave

En tykkää itsestäni yhtään, olen huono. Koko päivän olen kuunnellut pääni sisältä kuuluvaa varmasti hyötyisit terapiasta ja lääkkeistä-Outia. Päässä ei ole ollut ajatuksia, olen unohdellut mikä päivä on ja mitä minun piti puhua. Tämä olo, jota kukaan muu ei vain voi kokonaan ymmärtää, kun koko oleminen on vääryyttä eikä missään ole mieltä. En pysty, en osaa, olen omituinen, en vieläkään kestä vaikka luulin.

Olo lienee seurausta alkoholista, punaviinistä, oluesta, koko ihanasta viikosta. Tämä olo on semmoinen välttämättömyys, jonka tulon voi joskus estää tekemällä hauskoja asioita tai vaihtoehtoisesti juoda lasin violettiin vivahtavaa viiniä lisää. Edellisestä tällaisesta on aikaa, en tajunnut, en ole oppinut mitään, unohdin, että aivoni reagoivat lempeisiin, mutta toistuviin humaliin näin.

Pelkään pelkään pelkään, että tämä on yksi niistä, jotka jatkuvat, että aamulla herään onnettomana. Puhelin äänettömällä, liian pitkät hihat, järjetön päänsärky, "ei mun oo nälkä", älä koske, huomista ei tule, en ole kotona missään, save me from myself.

Missä minun ääriviivat on? Yksinoleminen on typerintä mitä voin tehdä, koska joudun vastustamaan jokaista impulssiani tehdä jotain tyhmää, jotain mikä kaduttaisi. Olen yksin, koska kenellekään muulle en suruani anna, en halua, voi näyttää itseäni tällaisena kenellekään, koska tämä ei saa olla minä. Silti haluaisin nyt, enemmän kuin ikinä, että joku pitäisi kiinni. Ei katsoisi silmiin, ei kysyisi mitä kuuluu eikä esittäisi ymmärtävänsä, mutta halaisi pitkään. Ei irrottaisi hetkeen.