Kamala krapula, ne sanoo.

"Empty bottles just seem to say, I cannot make this go away." (Hurt: Dirty)

En minä tiedä, koko viikon olen ollut väsynyt ja surullinen ja loppuviikon aikana olen alkanut uskoa, että se olen minä aina. Joskus keskiviikkona töissä ollessani vihainen ja jossain räjähtämispisteessä, olin hinnoitellessani polkupyöriä kirjoittanut lapulle housujen taskuun, että nothing has changed. no amount of pills or therapy won't fix it if they already haven't.

Ja nyt lauantai-iltana olen taas tällainen jollainen en ole, olenko?, en halua olla. En vastaa puhelimeen, sammutan valot, itkettää, ajattelen etten riitä kenellekään enkä haluakaan riittää. Ajatukset on vaarallisia, vääriä ja tuhoisia. You shouldn't want me. Please don't like me, I'll just disappoint you. Jos olen ihan armottoman rehellinen kaikelle sille mitä tunnen, tajuan kyllä että olen itsekeskeinen, itseäni säälivä ja ärsyttävä. Tälle ei ole mitään syytä, kaikellehan on syy, miksen minä ymmärrä mikä on vikana!? Melkein kamalinta on ettei ole ketään kehen luottaisin niin että soittaisin, tajuaako oikeasti kukaan miltä se tuntuu kun ei melkein voi hengittää? Kukaan ei halua kuulla, koska onhan se vaikeaa, rasittavaa ja kiusallista. Ihmiset aina kysyy minkä takia, mitä sellaista on tapahtunut että sinä olet surullinen. Mitä väliä sillä on nyt kun en kestä ajatusta olemisesta, huomisesta, jatkumisesta? Miten se ratkaistaan, etten voi olla yksin itseni kanssa nyt mutten voi kuormittaa ketään kenestä välitän?

Snif snif.