All is well for now

Uaah, oon viikon lomastani vähän yli puolessa välissä ja koko ajan olen viettänyt kotikotona, maalla, (en metsän keskellä), lukien, maaten, leipoen ja syöden. Aika mahtavaa. Pääsiäinen ei ole mitenkään uskonnollisesti merkityksellinen enää henkilökohtaisesti, mutta aina sen aikana saa aikaan jonkinlaisen Jumalaa risteävän keskustelun. Kuten, onko oikein uskoa Jumalaan tai kohtaloon, koska sattuma ja jumalattomuus tuntuisivat jo ajatuksena liian toivottomilta? Itse en usko Jumalaan, enkä kohtaloon. Maailma itsessään on ihme ja välillä on vaikeaa väitellä, miten juuri se toimii todisteenani sille, ettei Jumalaa ole. Douglas Adamsia siteeratakseni (Dawkinsin God Delusionin alusta) "Isn't it enough to see that a garden is beautiful without having to believe that there are fairies at the bottom of it too?"


Paineita ei niinkään ole ollut mistään. Olen lukenut non-stoppina romaaneja, istunut koneen kanssa, oikolukenut, ja vaikka saan kepeää kritiikkiä, etten ole läsnä, olen osallistunut keskusteluun ja nauranut enemmän kuin pitkään aikaan täällä ollessani. Opiskeluasioistani jopa isä sanoi, että aikaahan elämässä vielä on. Huomenna saan vielä oman vapaapäiväni, kun muut ovat töissä ja aloitan sen paikallisessa Tarjoustalossa, jossa lauantaina näin kympillä aitoja (?), punaisia Converseja, miksen kokeillut omaa kokoa ympäröiviä kokoja?. Sen jälkeen kävelen kirjastoon, matkalla kuuntelen rockenrollia ja koen nostalgiaa, ehkä ostan mehujään kotimatkalla. Keskiviikkona palailen kotiin ja pääsen katsomaan Miljaa in action Lokissa.

Et semmosta ny, jatketaan myöhemmin, koska nyt mie meen saunaan, ta ta.

(Kuva weheartit.com)

Insert something witty here.

Oy vey, krapulasunnuntai. Eilen kun Poika seilas merillä, mun ruoka- ja juomahuollosta pidettiin huolta Vallilassa possunniskalla ja jumalaisella palsternakkapyreellä. Ja joku toka asia, josta tilitin herättyäni oli Miljan rapeimmista rapeimmat lohkoperunat. Miten se sen teki?! Oli siinä jotain viiniä kans, koska toisin kuin olin suunnitellut (saunaan!), päädyin Oivaan, jossa kaadoin (tietty) vesilasin juuri tapaamani ihmisen päälle, tanssin karaokelaulajan kanssa matkalla vessaan ja nautin aika paljon olostani. Tällä kertaa en edes oksentanut Länsiväylälle vaan selvisin naarmuitta kotiin, jossa puoli kolmelta yöllä pinaattilättyjä ja mansikkahilloa ja nukkumaan huimausta uhmaten.

Miksi kameran kuvasaldoa on vain tämä, jossa kaikki, jopa jälkkäri on jo syöty ja tunnelma on lähes harras?


Nyt on tunnelma tämä, että päätä särkee ja väsyttää. Poika on viipynyt pizzanhakumatkalla kohta niin kauan, että lähden etsimään. (Sen tunnelmat on sellaset.. "en mä tiiä, en vaan tiiä, haastava olo, en tiiä"). Toivon, että pizzan kanssa kokista, Ystävät hämärän jälkeen tai Walking Dead ja myöhemmin lettusii. Ei mitään einespinaattei, vaan oikeita lettusii. Huomenna pitää palata työmaalle, mutta vain hetkeksi, koska tiistaina Iron Sky, u-aa u-aa!, ja torstai-iltapäivästä yllätyksenä saatu ainakin viisi päivää kestävä pääsiäisloma.

Kaikki on hyvin, koska ainoa paha, mikä ilmoittaa olemassaolostaan, on fyysistä, olkoonkin että ulkona on harmaista harmain huhtikuu - kuukausista julmin? Eikä oo ku toukokuun jälkeen melkein ihanin. Sellainen, että pitäisi mennä merenrantaan, antaa tuulen puhaltaa hiuksiin, kuunnella jotain a) epäimelää, onnellista laulantaa tai b) melankolista post-rockia ja nähdä kuinka ihan kohta on kesä ja valoisat yöt ja puistot.

Nyt tuli Poika ja pizzat, se on ihan nääntyny joutuikin ottaan enemmän raitista ilmaa kuin aikomus oli. Mutta toi kokista! Moikka!

Uu mama.

Vapaapäivä. Jollainen viimeksi viime viikon keskiviikkona. Töissä alkoi olla aika rage päällä (missä mun Walking Deadit viipyy?! Miksei asioista voida kertoa paremmin?! Miksi ihmiset on ihmisiä!!), mutta silti minulta kysyttiin, että "mite voi olla Outi et sulla ei ikinä nouse höyryä korvista?", johon vastasin jotain tyyliin "oon niin cool ettei musta huomaa, kuinka kiehun 23 tuntia vuorokaudesta.".

Vapaapäiviä kun on nyt näin harvassa, niin luonnollisesti sille kasataan kohtuuttomia odotuksia. Mutta pääasia nyt kuitenkin on, etten makaa koko päivää sohvalla, vaan suoritan oikein kevätsiivouksen jääkaapin pesuineen, käyn kirjastossa, haen postista vaatepaketin, joka on nysväillyt siellä kohta maksimiajan, enkä edes muista mitä olen saamassa. Sit illalla saan ehkä ottaa lasin viiniä. Jos muistan hakea Alkosta uuden käyttöpullon.

Eilen olin ihan superihanien tytsyjen Ullan ja Miljan kanssa syömässä kympin burgerin, juomassa kallista ja pahaa talon punkkua ja paljon parempaa nelos-Karhua. Vaikutan noiden seurassa aina varmaan siltä, että oon yhdestä siemauksesta ihan pätkässä, mutta ne on vaan niin hauskoja, etten pysy housuissani. Kuvainnollisesti. On ihmeellistä, miten ihmisiä tapaa ja millaisia jää tapaamatta, kun vain tekee päätöksen tänään kääntyä oikean sijaan vasemmalle.


Hemingwayn ilmeestä, onko luettavissa, että hyvä nuori nainen, lähde merille toteuttamaan unelmaasi ja päästä irti tuopista, vai puhuuko tässä huono itsetuntoni?

Hei! Aion kylvää tänään ohraa. Kevättunnelmaa, you know. Kissa syö ne kuitenkin. Voisinpa viljellä yrttejä jossain ilman, että kisulaisherra söisi kaiken heti ja olisi vielä sillai et hyi pahaa.

Whoa!

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Det går bra.

Alan tottua ajatukseen. On kutkuttavaa ajatella, että pääsen ostamaan ison kattolampun, uuden suihkuverhon ja etsimään täydellistä sohvapöytää, jolle tupareissa laskea Flirtini.

Kesätyöt loppuvat alkavalla viikolla, elämässä on taas vähän lisää aikaa olla iloinen. Opiskelut alkavat viikon päästä. Syksyllä vähän biologiaa, vähän enemmän kemiaa ja jonkun verran fysiikkaa. Aion alkaa taas jonkunasteisen liikunnan, jatkaa uintia ihanan Elisan kanssa ja jos jostain kohtuuhinnalla löydän kauniin, ostan pyörän, jolla tutkin uudet seudut ja löydän parhaat paikat.

Haen uusia töitä ja jollen saa, kevään pidän opintovapaata. Tai ainakin se on tämän hetken suunnitelma. Enää en kolmatta kevättä riko itseäni jossain kun oikeasti pitäisi elää ja oppia. Kaikki muuttuu, mutta suunnan väännän väkisin parempaan päin. Yritän puhua enemmän isälle, olla Pojalle rehellinen aina vaan ja hoitaa itseäni paremmin.

Huomenna siis vuokrasopimus, uusi tarra opiskelijakorttiin, Pojalle opiskeluvälineitä, koska opintonsa alkavat keskiviikkona ja kahvia ja pullaa. Ensi kuussa armotonta siivousta, sinuiksi tulemista, pussailua ja lukemista.

I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

Turn your world around!

Haluun ulkomaille! Berliiniin, New Yorkiin, Kööpenhaminaan! Haluun puulattian! Puhtaat lakanat, kapeamman vyötärön, enemmän hameita, kevään ja punaiset kynnet! VAPUN! Haluun tanssimaan! Haluun käyttää enemmän korkokenkiä, miksei lumi jo sula!

Perjantaiyön angstin jälkeen oon siinä uuahh, iiiaahh -fiiliksessä, jotta kaikki on mahdollista, halataan hei maailman kanssa, pussaillaan suojatiellä ja juodaan pannullinen liian vahvaa kahvia! Tänä iltana Poika tekee mulle liharuokaa (jea, manly man, eilen se osti ison lapion!) ja mie aion laittaa itseni tytön näköiseksi ja lakata kynnet. Bean&Crumpet oli eilen treffeillä ja sen innoittamana aion minäkin tuua elämään suloista romantiikkaa. Meidät tuntien ilta päättyy kasaan tiskejä ja pariin tyhjään punkkupulloon. Mutta onko parempaa!?

Chicka chicka yeah.

Huhtikuussa haaveilin chillistä lomanaloitusviikonlopusta Gojiran, hengailun ja Henry Rollinsin kanssa. Saanpa koko setin <3

Iltasella lähden kotiseudulle rokotteleen kissaa ja syömään ilmaista ruokaa, tilittelen sit lisää tunnelmia ja aatoksia.

Patience, grasshoppers.

"You're my person."

Tänään oli hieno, kuuma, aurinkoinen kesäpäivä. Sellanen, että mitä vähemmän päällä sen parempi. Illalla satoi, salamoi ja ukkosti, Pojan kanssa kateltiin parvekkeelta ja juotiin kahvia.

Olin sillä synttäripiknikillä, isosiskon synttärit. En aina oo niin välittäny Suomenlinnasta, koska turisteja, ylihinnoiteltuja postikortteja ja elitististä etelähelsinkiläisyyttä. Mutta tänään se kävi ihan hyvin, oli hiljainen paikka Kustaanmiekalla, viiden jälkeen meni ohi kaksi ruotsinlaivaa, joiden matkustajat heilutti kuin olisivat lähteneet Amerikkaan. Me heilutettiin takaisin.


Ja voi, kuinka minä rakastan merta. Oli se sitten aurinkoisena päivänä tuollainen kirkkaansininen tai talvisena tiistaina harmaa ja ankea, minä rakastan sen suuruutta, liikettä ja tunnelmaa. Joskus pienenä haaveilin, että saisin asua meren rannassa tai pienellä saarella. Menisikö se pilalle, jos meren näkisi joka päivä vai olisiko tottuminen hyvästä, toisi meren tavallaan itsen sisälle. Tiedätteks.

Ja sitten tulin kotiin, sade oli jo melkein lakannut. Ensimmäinen lauantai-ilta (osa siitä vain) yksin kotona (kissan kanssa) eikä tullut (tai tule) kamalaa surullista kaikennielevää lauantaioloa. Tavallaan on tosi kevyt olo.

Tässä päivässä oli kanssa se, että tajusin monta kertaa että olen parisuhteessa. Melkein voisi sanoa, että ensimmäisessä normaalissa, hyvällä tavalla tavallisessa, oikeassa ihmissuhteessa. Mikään muu ei aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä enkä minä vieläkään ole varma, mitä se tarkoittaa tai mitä voin odottaa. Toivottavasti alan oikeasti luottaa siihen, että tämä tapahtuu. Jos ajan kuluessa alan tuntea toisen paremmin ja se tuntee minut paremmin. Kun sitä ajattelee, se on ihan naurettavan hienoa, että on joku, tavallaan.. my person.

En pyytänyt Poikaa mukaan piknikille, koska ajattelin, että ei, en sekoita keskenään maailmoja. Toisessa tunnen olevani ulkopuolinen, toisessa kokonaan kotona. Eikä olisi reilua tai oikeinkaan että toisen pitäisi pelastaa minut. Ei se ole vastuussa minusta vaan minä yksin, enkä minä halua pakottaa toista mihinkään.

En mielestäni vaadi toiselta kauhean paljoa, minun ei tarvitse olla koko ajan lähellä tai puhua, en odota että tapahtuu mitään mitä ympärillä tapahtuu ja mistä kuulen muilta: perinteitä, sitoutumisia, lupauksia, lahjoiksi koruja (hahaa!), yhteisiä asioita ja suunnitelmia. Se, mitä haluan, minkä haluan jatkuvan, on se että minulla on joku, jonka kanssa voin olla oikea, jolle haluan puhua ja jonka haluan tuntea, joka on minun puolella ja minä sen. Koska tällainen kaikki, läheisyys, on ihan hirvittävän pelottavaa, en haluaisi antaa sille liikaa painoa, mutta onko se väärin, jos toinen tekee minusta paremman ihmisen?

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan jees. Kokeen jälkeen oon nukkunu öitäni ku jossain horroksessa, voisin varmaan vetää kahdesti kellon ympäri jos saisin.

Vietin aika leppoisan viikonlopun kotiseuduilla kamalassa helteessä yrittäen saada nettiä toimimaan, kun toiset teki kasvimaata. Minä kävin välillä kuvaamassa actionia, keitin tekijöille liian vahvaa kahvia, korjasin astiat pöydästä, luin biologista psykologiaa (aivot, wow, voiko olla mitään jännempää!) ja lepertelin kolmen päivän ikäisille kissanpennuille. Oma Paavo on viikonlopun jälkeen madotuksen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta ollut erityisen hellä, nytkin nukkuu södesti sylissä. Aavistaakohan ajatukset, että "mitä jos Paavolla ois kaveri..". Luulen, että kuitenkin yhden lapsen syndrooma, you know. Itsekäs söpöläinen on tuo minun pojo.

Eilen kaks henkilöä arvioi minun edistystä elämässä vuoden aikana, mikä oli aika koomista. Mutta vasta silloin tajusin, kun ääneen sanottiin, että "vuoden aikana on tapahtunut paljon, näytät ja kuulostat huomattavasti paremmalta".

Joo. Ja sit sain kesälle lisätöitä. Pitempiä päiviä, mistä oon samaan aikaan tosi huolissani ja tosi iloinen, kuten aiempinakin kesinä. Tuo työ, pakettien lajittelu seitsemän tuntia päivässä, on yllättävän raskasta, väsyttävää ja monotonista sekä fyysisesti että henkisesti. Se ei vaadi juuri mitään älyllistä kapasiteettia, mutta se mistä pidän on se, että voin suorittaa sitä hyvin. Olla nopea, organisoitunut ja huolellinen. Tietää, että olen hyvä siinä mitä teen. Sellaista oloa on akateemisessa maailmassa vaikea saada. Mie oon vissiin ikuinen alisuoriutuja, hahaa.

Nii ja puhelimen risuaitanäppäin tahriintui eilen johonkin typerään musteeseen. Se on mun suosikkinappi!

Mitäs muuta tässä sitte. Parvekkeen pesu on kammottavaa. Haluisin sellasen näpsän kesähatun. Ja Muse tulee lokakuussa! Liput myyntiin ensi maanantaina ja just sain Pojalta tekstiviestin, että hakee meille liput, on tuo aika <3

Neljännessuloinen sunnuntai

Joo, viikonloppu meni ehkä hieman plussan puolelle, huolimatta painajaisesta, hampaiden kiristelystä ja hermoilusta. Leivoin äidille maailman rumimman kakun, yritin epätoivoisesti saada langatonta nettiä toimimaan tuulisella maaseudulla ja ihan vaan osallistuakseni seisoin vieressä ja kuvasin kaikkea, kun sisareni mittasi maan lämpötilaa. Kun olin pienempi, ihaninta oli aina puinnin jälkeen kävellä terävällä sängellä paljain jaloin. Teini-ikäisenä vaelsin mustissa vaatteissani napit korvissa keskelle peltoa ja istuin keskelle sen terävyyttä. Miksen enää?


Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.

Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.

Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten:

Ingenting intressant

Ihan näpsä viikonloppu oli.

Eilen siivoilin, vuosikerrotin lehtiä ja kannoin metalleja ja pahveja ulos. Illalla vähän matkan (alle kaks viikkoa!) suunnittelua ja kaljaa Munkkiniemessä. Tulin yllättävän ja vähän nolostuttavan nopsaan suloiseen humalaan, osallistuin huikeaan tissikeskusteluun ja tommosta.

Tänään vähän vaan pötköttelin Pojan kanssa, oli kivaa.

Nyt odottelen uunipuuron valmistumista, katon New York-tunnelman takia sinänsä aika mälsiä Sinkkuelämiä (WTC!) ja rapsuttelen kissaa, vaikka vihaakin appelsiinintuoksuisia käsiä. Huomenna herään toivon mukaan aika aikaisin - kahdeksalta? - ja matkustan typerällä junalla lukusaliin ja pänttään. Taukoa on ollut jo liian kauan, johtuen kipeydestä, ajan väärästä jakamisesta, laiskuudesta ja matkakuumeesta. Lähtiskö tästä taas, ni vois hyvällä omallatunnolla (ja suurella paniikilla) astella koneeseen.

Katellaan, jotain mulla oli muutaki, mutta ei se tänne asti säilyny.

We were fine all along.

Uu, people, kaikkee on hei tapahtunu. Otetaas listaa:

- Opeth sunnuntaina Kaapelilla. Jalat oli tosi kipeet ja väsytti, mutta olipa melkoisen makoisa keikka. Soittivat melkoisen setin vaikken kaikkia suosikkeja saanutkaan ja The Drapery Falls:in ja Burden:n keskeyttäminen tuntui tosi julmalta. Soitto kuulosti hyvältä tilasta huolimatta ja Åkerfeldtin laulu (ja örinä) kuulosti livelauluksi huimalta. Godhead's Lament, Credence ja Lotus Eater jäi jostain syystä parhaiten mieleen. Yleisö vaan ympärillä vaikutti harvinaisen jähmeältä ja väsyneeltä, mutta ei tuo mitään, mäkään moshannu tai mitään.

- Oon saanu lukemisesta otteen, löytäny taas uuden ja paremman lukupaikan: kiiltävän, hiljaisen, puhtaan lukusalin, jossa on - sssshhh - hipihiljaista. Tosin oon huomannu, että rasitun muiden sivunkääntelyistä ja kännykännaputtelusta, tämänkin olen ratkaissut: kuuntelen napeilla mahdollisimman hiljaa parhaita opiskelubändejä: This Will Destroy You, Sigur Ros, Logh, Godspeed You! Black Emperor, välillä Isis tai Porcupine Tree.

- Tajusin keskiviikkona, eilen!, että pidän siitä mitä teen. Pikkuhiljaa saan oman elämän.

- Täytin eilen vuosia, ei tuntunu paljon miltään, mutta päivä oli hauska. Naureskelin paljon, ihmeellisimmät ihmiset toivotteli onnea, pari jopa halas ja kaikkea, ostin britti-Glamourin ja suklaapatukan, jotka nautin osittain lukusalissa tosi hiljaisuudessa ihan jees kahvin kanssa. Olin iloinen ja kävelin kepeästi. Kahvin myi mulle viiksekäs unicafe-työntekijä ja jostain syystä maksaessani ajattelin, että sie tuomitset minut.

- Sain lahjojakin! Äitiltä aikuisjutun ja suklaata, kaverilta lupauksen ruuasta ja leffasta, Pojalta Flight of the Conchords -dvd:n, josta synttärilettujen ja kahvin kanssa ekat kaks (vai kolme?) jaksoo ja oli hulvatonta. Pakko se on sanoa myös julkisesti, että oon yyberiloinen, etten saa lahjaksi ikinä koruja vaan juttuja, joista huomaa että antaja on ehkä ajatellut minua lahjaa hankkiessaan <3

- kerroin isälleni New Yorkista. Reaktio: onko se matkaseura varmasti luotettavaa? Laitan sulle rahaa tilille. En ymmärrä minkä takia suhteeni vanhempiini on sellainen kuin on. Luulen että kaikki syyt on aika pitkälti miun pään sisällä. Enkä minä tajuu mitä pelkään, mitä olen muka velkaa ja kuinka paljon annan jonkun olemattoman estää elämää.

- tänään kello 16:16 alkoi hämärärajainen ahdistus, joka ei kohdistunut mihinkään ja kaikkeen. Tila paheni matkalla töihin ja hajosi aika lailla käsiin töissä. Selkään sattui, itketti, en saanut kunnolla hengitettyä, äänet kuulosti kovemmilta kuin oli. Ensimmäistä kertaa ehkä.. vuoteen, piti lähteä hetkeksi vessaan hautaamaan pää käsiin, hengittelemään syvään ja asettamaan tilannetta perspektiiviin. Loppuilta pelastui päättäväisellä puhumattomuudella, lähestulkoon pornografisilla ajatuksilla, MCR:llä ja Gojiralla.

- loppuviikosta tulee hyvä, tulee siitä jos niin päättää. Välillä soisin, että olisin enemmän medium, nyt joko tosi synkkä tai on top of the world. Mutta se on kai parempi, onhan, ettei elämä ole harmaata.

Livet är semihärligt.

Oon taas teippailtu ja liimailtu kokoon.

Äiti vähän kävi ja siivoili. En tuntenut oloani kovin säälittäväksi, koska kuitenkin keitin hälle kahvia ja juttelin. Isälle lähetin sähköpostia, jossa puhuin enemmän kuin pitkään aikaan. Kerroin kuulumisista ja keväästä. "Keskusteluyhteys on saatava jotenkin auki, se lieventää huolta.", mulle sanottiin, joten yritän. En tiiä miks asioiden kertominen isälle on samaan aikaan niin vaikeaa, mutta silti hauskaa. En oo kertonut maaliskuun matkasta New Yorkiin, mikä on tyhmää, mutta jotenkin.. luontevaa. Noh noh, keskusteluyhteys on auki, isä soitti, kuulosti huolestuneelta, mutta ihanan kannustavalta ja tarjosi sitten apua sekä älyllisesti että taloudellisesti, jos näitä tarvitsen. Miul on teoriassa tosi hyvät vanhemmat, joten suotavaa ois, että saisin muokattuu suhteeni heihin vähän normaalimmaksi.

Tänään ois alkanu luennot, jos sellaisille menisin. Juhlistin tapausta peruuttamalla loppukevään opintotuet ensi kuusta alkaen ja tekemällä lukusuunnitelman. Viikoksi kerrallaan, pidä huolta syömisestä, älä unohda nukkua, puhu, kuuntele ja pussaile. Olen samaan aikaan luottavainen ja kauhean peloissani. Tein kans liikuntasuunnitelman ja hihittelin että as if. Tyytyväinen oon, jos selviydyn ihkulle chiball-tunnille ja satunnaisesti muillekin.

On sellanen hieno olo. Olen tyytyväinen, kylläinen ja lämmin. Se ainainen pohjavire on läsnä, mutta nyt pohjalla, kaiken tämän valon ja hyvän alla. Äsken tulin kotiin töistä ja ensi töikseni tiskasin!

Ja joo! Pojan markkinoimat porkkanaviipaleet makaronilaatikossa on parhautta!

Sing a bunch of lies.

Tää päivä oli ihan hauska. Aamulla heräsin joskus jälkeen kuuden, kävin työpaikkani, tuon harmaan laitoksen pihalla jäisellä autolla ja tulin takaisin lämpimään sänkyyn, join kahvia ja tihrustin Sinkkuelämää liian kaukaa. Sitten vain pistin silmät kiinni, hymyilin vähän ja nukuin tuntikaupalla, mutta vain sen verran että ehdin ihkujen siskojeni kanssa lounaalle uuteen jännittävään paikkaan ehkä vähän liian lähellä oluthuone Kaislaa. Koin vähän huolta, vähän sympatiaa ja paljon sitä, että minä auttaisin, haluaisin niin tehdä kaikkeni, mutten voi tehdä mitään.

Sitten oli kevyt iltapäivä, työt. Ihmiset. Olin vähän levoton. Nauroin paljon, tanssin, join pepsiä ja söin lidlin mautonta suklaata. Yhtenä hetkenä vähän ennen taukoa näin itseni jännästi muiden silmin enkä ymmärtänyt yhtään. En tiiä miten tätä elämää pitäis elää.

Vaikka vaikea viikko on jo melkein ohi, tuntuu niinkuin kulkisi vähän sumussa vieläkin. En muista minä päivinä tapahtui mitäkin, mutta ei se haittaa. Asuntoon tulee tupakanhajua jostain toisesta asunnosta, kiroilen välillä ääneen, haju muistuttaa keskieurooppalaista hotellia tai laskettelukeskuksen suksivuokraamoa. Kissa tuntuu tykkäävän minusta paljon kun vihdoin olen vähän enemmän kotona, muut ihmiset tuntuu tykkäävän minusta ihan semisti ja jostain naurettavasta syystä sitä vähemmän tykkään itestäni itse.

Palelen koko ajan ja silmiäni särkee, muttei se haittaa. Mikään ei haittaa. Elämässä on juuri nyt aika paljon hyvää ja olen onnistunut unohtamaan paljon pahaa. Ihan kohta on aloitettava se, mikä on ollut mielessä liian kauan. Sitä ennen haluaisin vain hukuttaa itseni humalaan, kuunnella musiikkia liian kovalla ja viettää tällaisia päiviä ilman sitä välillä voittavaa, vain hetken kestävää pohjatonta surua.

Ainoa, mistä oikeasti haluaisin puhua, tietää, on miten muut kaiken näkevät. Vanhoissa muistikirjoissa olen lapsellisen tuohtunut siitä kuinka muut eivät rohkene katsoa suoraan pimeyteen, kuinka muut eivät edes näe sitä, tiedosta sen olemassaoloa. Minun on saatava, pystyttävä ymmärtää, miltä elämä tuntuu itseni ulkopuolella. Kukaan ei puhu mistään enkä halua puhua itsestäni ääneen koskaan, ei kukaan halua kuulla toisten suruista.

The loneliness that the world generates
We keep it going all night long
Waiting for a dull moment, or a lot of dull moments
To sneak away from the pain
During these unmoving silent nights I feel it's crushing wheel
Is there anyone in the world who I can know?
I am tired of knowing myself so well. (H. Rollins)

"Tää on tosi tärkeetä."

Huomenna vien jollekin kivalle virkailijalle todistuksenpyyntölomakkeen ja puolentoista viikon päästä saan sen pyytämäni todistuksen, lasin kuohuviiniä ja tittelin humanististen tieteiden kandidaatti. Menihän siihen yli neljä vuotta, välillä oli naurettavan vaikeaa, epäilyksiä alasta on edelleen ja eihän tämä se tavoitetutkinto ole. Mutta silti kun kävelin sateessa, märkänä ja väsyneenä pois kammottavalta filosofian laitokselta, jossa kiltti amanuenssi rekisteröi minulle kauniin kokonaisuuden, olin aika huipulla ja ylpee itestäni. Isäkin oli kuulemma ihan ekstaasissa, tais olla vakavia epäilyksiä siitä tuleeko tästä ajelehtimisesta mitään konkreettista tulosta.

Eilinen oli aika mahtava päivä kans, aloitin aamun autoilemalla puoliunessa puoli kuudelta, nukuin vaatteet päällä puoleen päivään, luin junassa sähköpostista että pääsin logiikasta läpi (2/5, uu jea!), palkitsin itseni turhalla hömpällä ja ostin ihanat, ehkä vähän liian kalliit natsi/domina/sivistynyt leidi -käsineet. Aikuisilla, valmistuneilla naisilla on mustat nahkakäsineet, eiks nii. Oih, ne on ihanat. Ja ilta oi ilta, vaihdetaas kappaletta.

Gojira. Ranskan lahja metallille, musiikille, elämälle, kaikelle. Joe oli vielä ihanampi kuin kuva kukkarossani. Flying Whales:in aikana uskoisin, että vähän tärisin, oisin saattanut laulaa mukana jos en olisi ollut niin orgastisessa tilassa.

Sen huikeuden jälkeen mikään ei olisi voinut tuntua pahalta, ilta oli hyvä, yö oli hyvä, aamu oli hyvä. Päivällä ollessani on top of the world siinä naurettavassa kaatosateessa, joka ehkä pilasi lempikenkäni, palkitsin itseni vielä toistamiseen lisähömpällä: katala S-market tarjosi toisen lempiturhuusmuotilehdistäni kahden euron alennuksella, kannessa oli omituisen näköinen Lindsay Lohan ja lehdessä viehättävä juttu siitä kuinka eletään snobisti vähällä rahalla, ja ajattelin hetken liikennevaloissa, että nyt on kaikki sen verran hyvin, että eiköhän kohta joku palauta maan pinnalle.

Don't you dare ruin this for me.

Tänään on krapula siitä kevyestä salonkihumalasta. En selvinnyt kotiin nukkumaan, mutta se ei haitannut, koska yhdessä nukkuminen on hauskaa, rentouttavaa, kevyttä. Pahoinvoivana, eilisen ihkuissa vaatteissa (minusta tuli hametyttö) kävin Akateemisessa ja ostin Chuck Palahniukin kirjan kannessa olleen puolijumalani Bret Easton Ellisin suosituksen perusteella. Käytin ostoperusteena tosin myös perinteistä "avaa kirja, lue lause, pidätkö siitä?" -tapaa.

"Another thing is no matter how much you think you love somebody, you'll step back when the pool of their blood edges up too close."

Sold.

Junassa joku random mummo aiheutti minulle ajatuksellisen ongelmavyyhdin, jota perheenjäsenet lisäs. Miks aina sellasta? Jos joskus ois kaikki hyvin, minkä takia jostain tulee jotain raskasta tekemään jutuista pimeämpiä. Oonks niitä, jotka ei osaa olla? Eipä tarvis miettiä, sais vaan nukkua jonkun vieressä ja olla hyvin.