I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.