Take some time, learn to breathe.

Kauhee kiire, pitää ehtiä kirjastoon ennen töitä, mut silti moi!

Meininki on hyvää sikäli, että kevät ja kissa peiton sisällä tekemässään pesässä. Muuten oma meininki ottaa päähän, oon vieny viime aikoina alisuoriutumisen uudelle tasolle ja alkaa pikkuhiljaa vituttaa. Jostain kumman syystä aloin joskus kuukausi sitten lukea Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa, koska daa, kaikki mitä huumeista on kirjoitettu, 14-vuotias Outi sisälläni lukee kaiken, koska itse ei kokeilisi mistään hinnasta. Sixxin kirjoitustyyli lumosi, liekö karisma vai mikä, mutta joku sai lukemaan myös This is Gonna Hurt -valokuvakirjaa ja kuuntelemaan Sixx:A.M.:n levyjä. Sikäli mielenkiintoista, että vaikka ärsyttää (kyllä, olen lukenut jo sata kertaa, kuinka kuolit 80-luvulla, kyllä, olet hyvin erikoinen, näet kaiken eri tavalla kuin me tavalliset kuolevaiset, bändisi on maailman mahtavin), myös inspiroi. Vihdoin joku, jonka kohdalla uskoo lauseen if he can, I can. Joten katellaan, tiiän etten laihdu kesäkuuhun mennessä kymmentä kiloa, kirjoita kirjaa, aloita opiskelua tai muutu kaikin puolin paremmaksi versioksi itsestäni, mut saisko tosta kaikesta ees promillen.

Oliks hyvä rant, ku jotain teki mieli saada ulos, kun on ollut hereillä neljä tuntii, mut ei oo puhunu kellekään. Lähen töihin, moikka!

Don't become unfocused, Randy.

God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.

Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.

Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.

Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!

The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

There's never been so much at stake.

Another love I would abuse,
no circumstances could excuse. (Placebo: Every You Every Me)

Olen flunssassa, tuntuu että taas. Maannut koko päivän sängyssä, juonut kahvia, syönyt sipsejä, maksanut laskuja, jutellut kissalle (se on masentunut, kun on ollut niin unelias, hidas päivä, huomenna yritän olla extrasöt), katsonut dvd:tä, yrittänyt lukea, etsinyt netistä ratkaisuja ihmeellisiin ajatuksiin ja tunteisiin, pohtinut juhannuksen kohtaloa ja kaikkea muuta.

Nyt kun kello on jo melkein yksitoista, kurkkuun sattuu, olo on vieläkin (ehkä juuri makaamisen takia, tiedän) täysin ja totaalisen vetämätön, veltto ja saamaton. Samaan aikaan olen järjettömän levoton, ollut koko päivän, haluan ulos asunnosta, ulos säännöistä ja velvollisuuksista, ulos kaikesta mitä minulta odotetaan, pois tästä kaupungista ja näistä ihmisistä.

Asiat, jotka määrittää mitä olen, miten käyttäydyn, mistä pidän. Alan tiedostaa niitä paremmin, alan ymmärtää yhteyksiä siihen, mitä tapahtui 10-, 14-, 16- ja 17-vuotiaina. Miksi joistain asioista puhuminen on mahdotonta, vaikka ajatuksina mikään ei saa minua edes säpsähtämään. Pelkään, että turhaudun liikaa, alan toistaa tekojani vuosien takaa ja käyttäytyä huonosti. Aina välillä itsensä hillitseminen on huolestuttavan hankalaa.

In this tainted soul
In this weak young heart
Am I too much for you? (Skunk Anansie: Weak)

Tämä, tämäkin, yksi niistä asioista, joiden hoitamiseksi ei tarvitse kuin avata suu ja antaa sanojen tulla. Mutta aika ei ikinä ole oikea, päässä joku huutaa ei ja helpompaa on puhua siitä mitä muille tapahtuu, keitetäänkö kahvia, ihan kohta on kesä. Onni riippuu isommista asioista ja on niin helppoa rikkoa.

Kaikki ihmiselle ominaiset, itsekkäät, turhat, epätoivoiset ja itsetuhoiset teot muuttuu huomattavasti surullisemmiksi, jos niitä tehdessään tiedostaa syyt ja seuraukset.

Drunken Blogger - my Indian name.

Tiedän, mitä tapahtuu, tiedän mitä on tehtävä. Melkein tiedän, mitä haluan. Terapeuttini (god, I love saying that) uskoo, että lukuisat angstipainajaiseni ovatkin vaan surua unelman kuolemasta. Olipa runollista. "Mutta se voi, ja sen pitää olla väliaikainen kuolema.".

I've been drinking and planning all night. Älä ole varovainen, ole rehellinen, luin tänään lehdestä. Kaikelle mitä tapahtuu, on syynsä ja järkevää älykästä ja kypsää on tiedostaa ne syyt.

Kaiken ei tarvitse olla järkevää, joku minua vaivaa, puhuisin sitten edes sekavia. Kunhan sanoisin asiat ääneen. Puhuisinpa pimeässä sekavia juttuja Pojalle, koska sille eniten haluisin puhua ja siihen haluaisin luottaa.

Täytyy mennä suihkuun ja nukkua. Tänä yönä ei painajaisia eikä narskuttelua, aamulla päätä ei särje. Aamupalaksi pelkkää kahvia, jääkaappi on rikki.

Bare and disarmed.

Haluisin johonkin kauas, sinne missä talot on korkeita, ihmisiä paljon. Jonnekin, missä jos haluan, koko päivänä minua ei kuulisi tai näkisi kukaan, melkein kuin oisin olematon. Ois oma elämä ja ympärillä paljon isompi, puhelin ei sois koko päivänä, ois isot ikkunat ja lämpimämpi tuuli.

Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?