Sanoi Sinikka Nopola joskus televisiossa (taitaa olla kirjoittanut samannimisen kirjankin) ja hurmasi minut.
Muuttoon on kolme ja puoli viikkoa. Kirkkaalla päättäväisyydellä olen viimein oppinut oikean suhtautumisen tavaraan: muistot on mielessä, ei esineissä. Tarpeettomat tavarat voivat jäädä vain jos ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikkeen en tätä noudata. En aio heittää mummulta vuoden 1995 vaikeuksien aikana saamaani sileän pyöreää kiveä luontoon, vaan kuljettaa sen asunnosta toiseen muistaen sen viestin: se on vain elämää, ei enempää.
Kirjahyllyn alakaappia siivotessani löysin A4-kokoisen kirjekuoren täynnä luennoilla ja kahviloissa kirjoittamiani epäselviä, angstisia ruutupapereita. Ikinä, ikinä, ikinä, ei enää ikinä. En tee sitä enää ikinä. Kuitenkin teen. Onko menneisyys säilytettävä, jotta voi selkeästi muistaa tekemänsä virheet, välttävänsä ne ja arvostavansa nykyistä onnea? Ei kai. Elämä on nyt.
Sama zeniläisyys yltää myös töihin. Kulutin ennen järjettömästi energiaa ollen vihainen ja raivoissani, koska muut niin laiskoja, välinpitämättömiä ja täysin (työ)moraalittomia. Nyt se on se ja sama. Minä en ole vastuussa koko talosta, vaan omasta työstäni ja tiedän, että osaan sen ja teen sen hyvin. Se ei ole urani enkä suostu olemaan loppuikääni paikassa, joka vaikuttaa huonoimpina hetkinä ja rumasti sanottuna vajakkien suojatyöpaikalta. En, vaikka isäni siitä onkin huolissaan.
Isälleni lähetin viikko sitten maanantaina pitkän sähköpostin (meille sujuvin yhteydenpitomuoto), jossa kerroin suunnitelmistani, muutosta, opinnoista ja kaikesta. Se, ettei hän vastaa, ei ole vieläkään vastannut, vaikuttaa minuun enemmän kuin olisin arvannut. Ja miksen uskalla soittaa tai kysyä, saiko hän edes viestiä?
Tänään pesen pyykkiä. Ja roskakaapin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti