Hehei, nukkuessa menikin tollanen viikko, aikaero riivasi, koko ajan oli jano, hyväksyin seteleitä unissani perheenjäseniltä, näin unia lottovoitosta.
New York oli sellaista, että siitä on aika vaikea puhua, niinkuin elämän hienoimmista asioista yleensä (tai kamalimmista). Kahdeksan päivää meni swoooosh, käveltiin paljon katuja, syötiin muutama erinomainen aamiainen, kikatettiin Central Parkissa ja kirjakaupat, voi kirjakaupat. Olisin voinut jäädä niihin ikuisiksi ajoiksi, toisaalta en, koska raha. Yhdeksän kirjaa puskin väkisin matkalaukkuun eikä ne nyt mahdu edes kirjahyllyyn. Mutta voi rakkaus silti. Varsinkin Barnes&Noble koska Strandissa liikaa ääntä. Barnesissa monta kerrosta hiljaisuutta, rauhaa, kirjoja ja kahvia. Ulkona autot menee, ihmiset huutaa, lapset itkee, jutut tööttäilee ja tuuli sotkee tukkaa, mutta minä olen sisällä ja voin mennä vaikka tuosta raput ylös, kävellä ehkä tuolle hyllylle, ottaa minkä kirjan vaan, ostaa vähän kahvia, lukea ja olla ihan hiljaa.
Kaupungin haltuun saaminen edes auttavasti veisi aika paljon enemmän aikaa, mutta silti matka oli melko lailla juuri sellainen, jollaiseksi sen 14-vuotiaana salapunkkarina kuvittelin. Chelsea-hotellille (tiedätteks, kun Sid tappo Nancyn?) ei ehditty, ei haitannu mitään. Miljoona kertaa yllätyin, kuinka matka on mahdollista ilman tunnetta siitä että kaikki on pelkkää kompromissia. Ylipäänsä kuinka 24-tuntinen yhdessäolo voi olla mahdollista ilman halua alkaa huutaa.
Paavo-kissaa oli kamala ikävä, mutta jälleennäkeminen oli kaunis.
Kuvia karsinnan jälkeen päälle 700. Ihan pikkuosa, noin 120, täällä: Osa 1 ja Osa 2.
Muuten elämä on sitä samaa, vaikeaa iloista helppoa. Olen tosi stressaantunu koulun suhteen, koska liian moni tietää ja liian moni haluaa minun onnistuvan. Itseni takia, omista syistään, mistä minä tiedän, miksi otan paineita muilta, en tiedä, aina teen niin.
Ois kivaa kelailla ja pakitella ajassa eteen ja taaksepäin. Joitain asioita en jaksa odottaa, jotkut voisi mennä paljon nopeammin. Oon vaan niin väsynyt huoleen ja pelkoon. Sitä paitsi olen alkanut tuntea oloni huolestuttavan mukavaksi alisuoriutuessani kunnolla. Ei voi olla todellista, että olisin taas se älä yritä, et epäonnistu -ihminen. Onhan se aika ihmeellistä, etten ole varma, kenen pettymystä enemmän pelkään, omaani vai muiden. Ja miksi koko ajan varaudun pettymyksiin, kun asioilla nyt kuitenkin pitkässä juoksussa on tapana onnistua.
Tänään kävin Hulluilla päivillä ja oli aika kuuma. Huomaan, että en enää ostele mitä sattuu, mikä tietysti on loistavaa. PMMP:n levyn ostin, viimeisen kappaleen, Veden Varaan, ja kuulostaapa haikealta ja hyvältä, parantavat koko ajan. Hyvä.
Nii joo, käykää ihmiset New Yorkissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti