Vedet tulee ihon läpi.
Olet unohtanut taas.
Nuku sinä kevään yli, hän odottaa veden takana. (PMMP: Kohkausrock)
En kestä, melkein en kestä. Välillä musiikkia kuunnellessa muu maailma ympärillä on ihan samantekevä, lyriikat kertoo kaiken mitä aina on halunnut sanoa, tuntuu ihmeellisellä tavalla tiedättekö siltä, että.. pakahtuu.
Tunnen huolestuttavan paljon ihmisiä, joille sanoitukset ovat sinällään samantekevä osa musiikkia. On vähän pelottavaa ajatella, kuinka rakkaus musiikkiin on niin käsittämättömän henkilökohtaista. Liekö taas yksi asia, josta ei voi puhua, ei vain voi ymmärtää, selittäkää nyt joku, jumalauta.
Voi luoja, että rakastan musiikkia. Voisin vuodattaa loputtomiin sekavaa litaniaa elämäni bändeistä, kertoa kuinka My Chemical Romancen This Is How I Disappear, Alanis Morissetten That I Would Be Good, PMMP:n Leskiäidin tyttäret, Loghin The Invitation, Musen Citizen Erased, Porcupine Treen Anesthetize ja voi luoja, kuinka monet muut puhuvat minulle ja minusta, elämästä, syvemmin kuin mikään muu, ja vaikka kuinka haluaisin, en osaisi selittää miksi eikä kukaan kai haluaisi tai voisi ymmärtääkään. Kello on neljä aamulla, "mielenrauha ei valvo viiteen", ja ihmiset on oikeasti kaikessa melko yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti