In the end it's right.

So make the best of this test and don't ask why.
It's not a question, but a lesson learned in time. (Green Day: Good Riddance)

Äiti on kylässä, ollut jo eilisestä asti. Onhan se jees, kun kotiin tullessa on keitetty kahvia, tiskattu ja imuroitu, mutta en mä tiiä.

Angstia ja vähän ahdistusta on ollut viime päivinä. Koko viikon itse asiassa. Oon huolissani vanhemmista, kissasta (laihtunut taas) ja kaverikin kertoi mystisistä oireista. Viime yönä näin jotain painajaista aiheesta. Oispa kaikki hyvin kaikilla.

Mutta! Kun keskiviikkona seitsemältä aamulla ajelin takas kotiin vietyäni Pojan töihin tajusin, että perspektiiviä, Outiseni. Isossa mittakaavassa tämä vuosi kaikkine talousongelmineen ja uuden oppimisineen on pientä, ensi syksy aamuheräämisineen ja epävarmuuksineen on pientä myös, jos sillä pääsen minne haluan. Tänään kun töissä vitutti muiden ihmisten laiskuus kunnolla, pääsin takaisin flouhun ajattelemalla, että palkka tuntuu paremmalta kun sen eteen joutuu oikeasti tekemään töitä ja ehkä vähän jopa kärsimään, sanoi muut mitä vaan. On pidettävä mielessä the big picture mutta elettävä päivä kerrallaan. Tough one.

Huomenna on perjantai, saan hengailla pitkästä aikaa vähän Pojan kanssa ja saattaapi olla että tulee ihan mahtis päivä. Nähää.

Still not satisfied.

En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.

En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.

Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?

Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.

Stop the madness.

Puuh. Loma on ohi. Paluu arkeen lie aika raaka, mutta tulee tarpeeseen. Loma on sisältänyt laiskottelua, ihan hiukkasen liikaa alkoholia ja epä-älyllistä hengailua.

Terapia alkoi kesätauon jälkeen ja tuntui typerältä. En jaksais enää puhua. Puolentoista viikon päästä psykologian tentti, johon on pakko vain selviytyä. Haluan aloittaa urheilun, syödä terveellisemmin (mihin kaikki vihannekset on hävinny mun jääkaapista?!) ja liikkua ulos asunnosta, ulos ja ympäri. Haluun lakata olemasta väsähtänyt.

Kolmen viikon päästä alkaa koulu ja valmistautuminen ensi kevääseen. Tajuan, että olen mestari suunnittelemaan, tekemään listoja ja so on, mutta nyt on vaan vähän ryhdistäydyttävä konkreettisesti, alettava pestä pyykkiä säännölliseti, lukea, tiskata ja mennä ajoissa nukkumaan.

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Loma vol. 2

Koska mulla on loma, oon saavuttanut melkein katarttisen rentouden (mitä nyt välillä äksyilen, narskutan hampaita nukuessani tai stressaan lomasta) enkä oo jaksanu päivitellä, mutta sen voin kertoa, että osa tavoitteista on saavutettu.

1. Jo muutama humala, isompi ja pienempi. Yksi viinipullo johti yökävelyyn Pojan kanssa ja puhui vaaristaan ja minä aloin itkeä mummuani ja olin sillai, että tuo tajuaa. Toinen tanssahteluun Sharon Jonesin kanssa ja tämänpäiväinen kuohuviini höyhenenkevyeen salonkihumalaan.
2. Kävin poimimassa pari ämpäriä mansikoita ja pellolla juttelin äitin ja siskon kanssa lapsuudesta ja miten minusta tuli tällanen, mutta siskoista tollasia. Sit leikkelin mansikat varteiks ja pakastin. Osa talvesta vähintään on pelastettu.
3. Tukholma tulossa ens keskiviikkona, sieltä pojalle puku (uuuuh!) ja mulle alusvaatteita. Reilu jako.
4. Vielä en oo imuroinu, tiskannu kylläkin, tai pessy mitään, en edes pyykkiä. Aika on mennyt maalla ja Pojolla. Ehkä huomenna.
5. Tänään oli 25 astetta lämmintä ja mie pääsin mekossa niitylle makaan iltapäivällä kun ei ihan niin paljon porottanu. Peiton päällä sain suklaakakkua, kahvia, kuohuviintä, mansikoita, viinirypäleitä ja chilliä aikaa ihanan Pojon kanssa. Seurattiin kans ihmeellisen vähän epäsuhdan näkösen pariskunnan keskustelua. Asennot tytöllä ja pojalla muuttu vähemmän kiusallisiks ja jännittyneiks mitä enemmän aikaa kului.
   
6. Ei olla nukuttu viiteen iltapäivällä, mutta aika paljon kuitenkin. Nukkuminen on melkein ihaninta.
7. Ei vielä leffaa (Antichrist, Public Enemies, Kaappaus metrossa ja tollasia nyt ainakin), en oo nähny paljonkaan ihmisiä ja sukat, ei lomalla sellasia ajatella!

Vielä viikko jäljellä!

Our lives on holiday.

No niin people, mulla alko toinen lomajakso, kaksi viikkoa. Kauheet paineet.

Töissä on ollu tosi tylsää ja ankeeta, joka toinen viikko on aina vähän sellasta kun toinen kierto on illassa, jossa minä aina ja nii, you know. Ja pakko on silti ajatella, että lisää töitä kamoon, haluun rahaa, kaikki maksaa liikaa enkä tiedä mihin ne kaikki menee. Elämä ei ihan oo ollu hallinnassa tällä viikolla, ainoat saavutukset suurenmoisen työpanokset lisäksi oli pyykinpesu, vaatekaapin siivous ja vuokrasopimuksen jatkoaikahakemus.

(Mulle on soiteltu että kuuluuko kerroksestani meteliä, oon sanonu että wooot, ei ollenkaan, ja nyt epäilen että se oon minä. Elämäni tapahtuu pääasiassa aikajaksoilla 13-16 ja 23-3. Enhän mä ees metelöi, katon vähän gilmoren tyttöjä oisin, kuuntelen Placeboo, keittelen kahvia ja vähä kommunikoin eri tavoin Pojan kans, eikö ihminen saa edes elää!?)

Lomasuunnitelma on seuraava:

1. Humala, punaviinillä, oluella, shoteilla, millä tahansa, mutta humala. Sellainen, ettei voi kävellä suoraan, että kaikki, jopa selvä minä paheksuu, päässä pyörii, aamulla on huono olo, juttelee asioita joista ei olisi uskonut ikinä puhuvansa ja taksiin menee liikaa rahaa, jota ei ole. Juuri sellainen, että kyllä, minulla on loma ja olen rehellisesti rappiolla.
   
2. Jotenkin metsästä on saatava vadelmia ja mustikoita talveksi, onko vielä mansikoita? Jotenkin on vältettävä metsän hyttyset, (hirvikärpäset?!), hiki, perheenjäsenet ja kaikki se. Katellaan miten käy
3. Tukholmanmatka Pojan kanssa toisen lomaviikon lopulla. Pääsen Topshopiin ja Agent Provocateuriin! Otan mukaan luottokortin ja relaksoituneen Pojon! \o/
4. Pesen lattiakaivon, kissan laatikon ja imuroin ainakin kahdesti. Kaikki ikävät työt, teen ne lomalla, kreisiä.
5. Jonain päivänä ois tsiidee mennä mekossa makaan puistoon jos paistais aurinko. Vois juua kahvia, syyä jätskiä ja jotain hyvää, ehkä pikkusen viintä muovimukista.
6. Useana päivänä aion nukkua toisen kainalossa sen kädelle kuolaten (noloutta!) ainakin viiteen asti iltapäivällä.
7. Voisin käydä kans leffassa, nähä muutamaa kaveria jos vapaita ja ostaa uusia sukkia.

Eipä siinä sitte muuta. Katotaan miten käy. Luen muuten Adele Parksin Playing Away:ta, jonka sain joskus jonkun muotilehden mukana. Tosi kepeää, yllättävän hyvin kirjoitettua ja saa minut töissä ihan niinku.. hot and bothered. Ihkuu, pakko ehkä mennä hakemaan jostain lisää chick littii.