For once, there's better thing to do than being sick

Buu, oon flunssassa. Ensi viikolla edessä neljä ensimmäistä työvuoroa ihanaisessa Akateemisessa (en edes muista, miten henkilökunnan sisäänkäynnin jälkeen mentiin pukuhuoneeseen, sokkeloista, sokkeloista, ehkäpä ilmestyn paikalle vähintään tuntia ennen työvuoron alkua), tentti (välitentti 1, solut, kudokset, hermosto, aistit, umpieritys, luusto&lihakset, iisibiisi - as if) ja uu-aa muutto!

Viime viikon maanantaina allekirjoitin irtisanoutumispaperini, kättelin esimiestäni ja marssin toivottavasti viimeistä kertaa ulos siitä pyöröportista ja vietin loppuviikon "lomaa", jonka aikana vastaanotin muuttolaatikoita, kannoin kasseittain turhaa roinaa ulos asunnosta, söin suklaata ja nukuin liian pitkään. Myös kyllä luin, palautin luentopäiväkirjoja myöhässä ja yritin saada itseäni niskasta kiinni. Eilen toin kirppariromua äidille ja tänään lähdetään hakemaan sänky ja sohva pois pois muuton tieltä.

Muutto jännittää, mutta vähemmän kuin itse asuminen. Ajattelen koko ajan, että sitten kun asun Pojan kanssa, en voi enää olla niin kuin normaalisti olen kun makaan keskellä päivää peiton alla, syön kaksi suklaapatukkaa peräkkäin ja katson DVD:ltä Frendejä tai Sinkkuelämää, jotka olen nähnyt miljoonasti. Mutta miksen voisi, jos siltä kerran tuntuu? Jatkuvasti unohdan, että olen muuttamassa yhteen jonkun sellaisen kanssa, joka on nähnyt paljon enemmän kuin kukaan muu siitä millainen olen huonoimmillani tai vastaavasti parhaimmillani. Hän tietää unelmistani, ongelmistani, menneisyydestäni ja peloistani ja ainakin tähän mennessä hän on halunnut aina jäädä. Miksei haluaisi vastaisuudessakin? Plus, tuon maailman parhaan kissan kämppiksekseen <3

Jea, tänä iltana voisinkin vetäytyä vällyjen alle parantelemaan tämän typerän flunssanpoikasen ennen huomisaamua kello yhdeksää. Nähää!

Whoa!

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!

Häivy silmistäni, esine.

Sanoi Sinikka Nopola joskus televisiossa (taitaa olla kirjoittanut samannimisen kirjankin) ja hurmasi minut.

Muuttoon on kolme ja puoli viikkoa. Kirkkaalla päättäväisyydellä olen viimein oppinut oikean suhtautumisen tavaraan: muistot on mielessä, ei esineissä. Tarpeettomat tavarat voivat jäädä vain jos ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikkeen en tätä noudata. En aio heittää mummulta vuoden 1995 vaikeuksien aikana saamaani sileän pyöreää kiveä luontoon, vaan kuljettaa sen asunnosta toiseen muistaen sen viestin: se on vain elämää, ei enempää.

Kirjahyllyn alakaappia siivotessani löysin A4-kokoisen kirjekuoren täynnä luennoilla ja kahviloissa kirjoittamiani epäselviä, angstisia ruutupapereita. Ikinä, ikinä, ikinä, ei enää ikinä. En tee sitä enää ikinä. Kuitenkin teen. Onko menneisyys säilytettävä, jotta voi selkeästi muistaa tekemänsä virheet, välttävänsä ne ja arvostavansa nykyistä onnea? Ei kai. Elämä on nyt.

Sama zeniläisyys yltää myös töihin. Kulutin ennen järjettömästi energiaa ollen vihainen ja raivoissani, koska muut niin laiskoja, välinpitämättömiä ja täysin (työ)moraalittomia. Nyt se on se ja sama. Minä en ole vastuussa koko talosta, vaan omasta työstäni ja tiedän, että osaan sen ja teen sen hyvin. Se ei ole urani enkä suostu olemaan loppuikääni paikassa, joka vaikuttaa huonoimpina hetkinä ja rumasti sanottuna vajakkien suojatyöpaikalta. En, vaikka isäni siitä onkin huolissaan.

Isälleni lähetin viikko sitten maanantaina pitkän sähköpostin (meille sujuvin yhteydenpitomuoto), jossa kerroin suunnitelmistani, muutosta, opinnoista ja kaikesta. Se, ettei hän vastaa, ei ole vieläkään vastannut, vaikuttaa minuun enemmän kuin olisin arvannut. Ja miksen uskalla soittaa tai kysyä, saiko hän edes viestiä?

Tänään pesen pyykkiä. Ja roskakaapin.