Tsing tsing, pääsiäinen oli ja meni. Kävin kotikotona. Sieltä sai alkunsa naurettavan vimmainen ja keväälle tyypillinen halu raivata kaikki turha tavara pois pois kauas pois. Kotona siivosin vahingossa keittiön kaapeista kolme ja eteisestä yhden, vaikka oikeasti etsin vain hyllynpidikettä, jonka virkaa tällä hetkellä hoitaa vodkapullo.
Elämä on muuten ihan kauhean hyvää (huomatkaa oksymoron!), mutta minkä huomaan on tämä: ainainen tavoitteeni olla läpinäkyvä ja avoin ei toimi. Valehtelen terapiassa jatkuvasti enkä saa siitä enää juuri mitään. En tiedä, miksen pysty sanomaan ääneen, että jos kerron kuinka olen huolissani vanhemmistani ja saan vastauksesi "no ne on heidän valintojaan, sinä et niihin voi vaikuttaa, vai mitä?" haluan huutaa, että "mutta entä se miten ne niiden valinnat vaikuttaa minun päähän!!", mutta en huuda vaan tuijotan ikkunasta vastapäistä tiilitaloa ja nyökkään.
Minkä lisäksi voi hyvä luoja, en vain halua tuottaa pettymystä kenellekään. Mikä siinä on? Itse olen suurin piirtein jo hyväksynyt itseni, mutta ne muut.
