Talk about mood swings, huh.

Aamu on tiedättekö paljon tehokkaampi kun se alkaa sosiaalisella kontaktilla ja hymyilemisellä; kahvi ja kehräävä kissa on vaan plussaa.

Mannerheimintiellä on yhdessä ikkunassa keltaisin kirjaimin joka päivä erilainen Raamatun lause. Mistä ne kirjaimet on peräisin, leikkaako joku ne, (kaikki a:t ei olleet symmetrisiä), kuka? Tarvitaanko joka päivälle uudet kirjaimet, kuka ne lauseet valitsee ja monelta muutos tapahtuu?

Tänään: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. -Jeesus

Söin tänään terveellisen ja epäilyttävän halvan yliopistolounaan, joka oli kaiken lisäksi yllättävän hyvä. Minkä lisäks pääraksalla on edelleen, näiden viiden vuoden jälkeenkin sitä ihanaa, rapeakuorista ruisreikäleipää ja oikeaa voita.

Loppuiltapäivä opiskelua ja jonkunlainen (,ehkä väliaikainen) läpimurto. Tajusin internetin ihmeellisyyden opiskelun apuna jälleen kerran, olen tehnyt lukuisia tehtäviä ja ollut aika jees. Vaihteeksi oon toiveikas, oispa vaan enemmän tunteja. Kunpa ei tarttis mennä heittelemään typeriä kopiopaperilaatikoita ja pärjäisinpä paremmin kuuden tunnin unillani.

(Kuuntelen Radioheadia, Osbourne Coxia siteeratakseni what the fuck?!)

Ei tässä muuta. Kahvi on ollut tänään laihaa, paitsi oma aamuinen Ziltoid-mukillinen kertaa 1,5. Siitä huolimatta olen niin tyynellä tuulella, että uskallan jopa väittää ettei kivelliset klementiinit töissä ärsyttäis tänään yhtä paljon kuin eilen.

Ja hei! En tiedä, ovatko kehuni ennen aikaisia, mutta oh my, luen A.M. Homesin This Book Will Save Your Life -opusta ja olen hullaantunut. Homesin kirjoitustyyli muistuttaa (vain minua, olen varma) Bret Easton Ellisin vastaavasta, en ole ihan varma miksi. Ehkä nämä: monimutkaiset, mutta kauniit lauseet, jollain lailla surullinen.. alavire? ja aihevalinnat.

Pretty pretty, clap your hands and say yeah.


edit 14:54: kolme vaihto-opiskelijaa jakoi runebergintortun! "yeeees, raspberry? i'm not sure.. well isn't this weird."

I can't, I can't ever wake up.

Ainahan tää tästä, ei täs mitään.

Tiiä sitte, johtuuko alakulostani, mutta mikään määrä unta ei vain ole tarpeeksi nyt. Ihan sama, paljonko kello on, mitä aktiviteetteja olen suunnitellut, kuinka paljon haluaisin laittaa villasukat jalkaan, keittää puoli pannua vahvaa kahvia ja lukea, nykyään valitsen lähes aina vaihtoehdon b) käännän kylkeä, sanon kissalle viel viis minsaa, okei? ja kiedon peittoa enemmän ympärilleni, viileä kohta poskea vasten.

Ja uni, se on sellaista, etten muista mitään. Pehmeää, mutta raskasta, oisko unetonta unta, you know, dreamless sleep. Enkä osaa yhtään asteittaa virkeyteni tasoja, heräsinkö pirteämpänä kuin menit nukkumaan? En minä tiedä. Nousinpahan nyt, koska peitto tuntui liian kuumalta ja tuli nälkä.

Sitte päivät on epätoivoista aikataulujen kiinniottoa ja töissäkäyntiä, ajatuksia siitä, että näinkö heikko mie oon, unelmani kaatuvat siihen, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä ylös.

Mut ei ne kaadu. Olen aika luottavainen edelleen, että alkuvaikeuksien jälkeen kohta löydän oman rytmini lukea ja ymmärtää. Pikkuhiljaa pystyn luomaan toimivamman aikataulun. Sellasen, joka antaa anteeksi muutamia mustia päiviä ja myöhään nukkumisia, mutta myös vaatii vastuunottoa ja edistää suunnitelmia.

Nyt hei, kahvia, puoli kuppia voisin ehkä tarjota jollekin muullekin, loput juon ite.

Blaaaaaah.

'Madness' is too glamorous a term to convey what happens to most people who are losing their minds. That word is too exciting, too literary, too interesting in its connotations, to convey the boredom, the slowness, the dreariness, the dampness of depression. -Elizabeth Wurtzel

Ei oo reilua, ei ole, ei ole. Yritän tehdä kalenteristani joustavan, leppoisan. Yritän nukkua tarpeeksi (hahaa), syödä, nauraa, liikkua, pussailla ja hengailla vaan. Silitellä kissaa ja tiskata kun tarve vaatii. Mutta silti koko ajan, huomaamatta, aliarvioin henkisen tilani arvaamattomuuden, taipumukseni synkkyyteen ja toivottomuuteen.

The beauty of clinical depression. Oli elämässä mitä hyvää tahansa, olisitpa saanut kuinka paljon siitä kaikesta mistä vuosia olet haaveillut, puhuisitpa kuinka paljon vaan ja tiedostaisit syitä siihen, miksi olet sellainen kuin olet, se on silti läsnä. Paranee ehkä kyllä, hitaasti ja epävarmasti, mutta säilyttää kykynsä palata koska tahansa, miksi tahansa.

En ole huolissani enkä surullinen. Olen vain väsynyt kaikilla tavoilla, en oikein pysty ajattelemaan pitemmälle kuin vartin eteenpäin, aivoni eivät pidä ajatuksia koossa ja pakenen helposti tekemään asioita, jotka eivät vaadi mitään. Juuri tätä, mitä olen tehnyt viimeiset kolme ja puoli vuotta. Huokailen ja ajattelen, etten vain halua, en jaksa, en suostu lähtemään ovesta ulos.

Ja se on väärin ja vaatii ihan liikaa. Miksei nämä ajat voisi olla vain haasteellisia, vaikeita, mutta mielenkiintoisia? Miksi joku juttu minun aivoissa kuvittelee voivansa viedä minulta koko kyvyn elää näitä vaikeita aikoja?

Happiness comes in spasms.

Tämä lie aivan näppärä päivä. Aamulla kävin fysioterapeutilla, joka kertoi että olkapääni ovat liian edessä, "tissien ei tarvitse törröttää, mutta rintalasta kohti kattoa, eiks je!?" ja antoi ohjeita, joilla niskani lakkaa.. vittuilemasta (suokaa anteeksi kielenkäyttöni).

Narskutan hampaitani öisin. Jos käytän muovista, äärieroottista kiskoa estämään kulumia hampaissani, niitä särkee seuraavana aamuna tosi paljon. Järsin muovia, people, how sweet is that!?

Joten: päätä särkee, hampaita särkee, pitäis pestä pyykkiä ja herätä aikaisin, mutta en välitä. Menen töihin, chillaan ja lajittelen, kuuntelen vähän kaunista Loghia ja ehkä myös Strapping Young Ladia (luulisin, että auttaa hammassärkyyn, miten voisi olla ettei). Asunnossani on ainakin neljä lehteä, jotka kertovat melkein saman tarinan pariskunta Obaman rakkaudesta. Olen ihan awwww, ahh, ihania! kato nyt! söpöööö.

Muistakaa hei, olkapäät taakse ja.. silitelkää. Toisianne, itseänne, ketä vaan. Se saa ihmiset, autot ja kissat kehräämään.


(ps. New Yorkiin enää kaks kuukautta!! o/)

Atychiphobia is such a bitch.

Ooomph. Viikonloppu oli samalla ihan kauhee ja tosi jees.

Koulussa, ala-asteelta lukioon siis, totuin vähän siihen, että olin aika hyvä huolimatta siitä kuinka paljon panostin. En ollu mikään überälykkö, mutta en kyllä oppinut myöskään minkäänlaista lukemisen rutiinia, koska jossain vaiheessa huomasin, että riittävä kokeisiin valmistautuminen tarkoitti kirjan avaamista edellisenä iltana. Kirjoissa, kirjoittamisessa, sanoissa olin - olen - ollut hyvä jo viisivuotiaasta ja se auttoi kaikessa muussa, kehitti tavallaan ajattelukykyä, ymmärrystä ja muistia. Oon pitäny itseäni koko ajan suhteellisen älykkäänä, mutta älyni on ollut aika pitkälle nimenomaan kielellistä, empaattista ja ymmärtävää. Edelleen uskon siihen, että näen enemmän yksityiskohtia kuin useimmat muut, tajuan hyvin, miltä toisesta mahtaa tuntua, näen eri lailla ja osaan ajatella, mutta siihen se sitten tältä erää jääkin.

Nyt kun yritän tehdä jotain, mikä ei olekaan niin helppoa, jotain mihin pitäisi panostaa ja keskittyä, siitä ei tule mitään. Vihaan istumista luokassa, jossa muut tajuavat jonkun pienen asian mitä minä en pysty käsittämään lainkaan. Vihaan sitä tunnetta, että oon huono. Tai ehkä paremmin sitä, että oon huonompi kuin muut. Tänä aamuna bussissa ajattelin sitäkin, että kuinkakohan suuri osa saavutuksistani, hyvistä arvosanoistani ja menneistä stipendeistä on ollut pelkkää kilpailua, näyttämisenhalua, epäonnistumisen pelkoa ja typerää hyväksynnän hakemista. Ei oo kivaa alkaa huomata itsessään tällasia piirteitä, sehän tarkoittaa epäkypsyyttä, kunnianhimon väärää suuntaamista ja kaikkea muuta mälsää.

Ja missä vaiheessa olen tehnyt päätöksen siitä, että jos en voi olla huippu, paras tai edes tosi hyvä, en halua olla mitään ollenkaan. En suostu olemaan keskinkertainen, mitä ehkä oikeasti olisin ja se riittäis. Mutta ei se riitä, minulla on odotuksia, muilla on odotuksia, jollei ne toteudu, olen epäonnistunut.

Uni, nukkuminen, lämpö ja juuri oikeat sanat teki päivistä parempia kuin ne olisi olleet ilman niitä. Mutta aina melkein oudosti tuntuu siltä, että on kaksi todellisuutta, joissa elän. Toisessa olen jatkuvasti yksin hiljaisuudessa, kaiken muun ulkopuolella, enkä ikinä sopeudu siihen toiseen, sosiaaliseen ja normaaliin todellisuuteen, johon pakenen sen toisen, oikeamman, pimeyttä. En osaa selittää. Yksi päivä kävelin kotiin, enkä voinut ajatella muuta, kuin että

jotain on pielessä;
sinun ois pitäny huomata.

Vertebrae, baby.

Saat olla juuri tuollainen
En tahdo jumalaa tahdon ihmisen
Saat olla keskeneräinen
En tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen (Mokoma: Sinä riität)

Tänään kävelin vähän yli aamuseitsemän rautatientorin halki matkalla hippiehippiechiball-tunnille. Napit korvilla yhdistettynä pimeyteen ja kylmyyteen loi jännittävän musiikin sävyttämän hiljaisuuden, jonka sisällä ihmiset näytti kiireisiltä, väsyneiltä, samalla sumulta ja yksittäisiltä. Jos katsoo tarkasti, voi melkein nähdä pintaa syvemmälle (tai ainakin kuvitella niin); ihmisessä on elämä, luonne ja kauhean pitkä historia, muistot ja kokemukset, jotka haarautuu ties minne ja vaikuttaa kaikkeen. Joo, tulkitsen tuntemattomille valintoja, tapoja, syitä ja suhteita, mietin liikennevaloissa. Joskus mie ajattelen, ettei maailmassa voi olla mitään niin mielenkiintoista tai tärkeää kuin fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ihminen.

Onhan se ylimielistä ja lyhytnäköistä. Ja oon kauhea kyttääjä. Kahviloissa ihmiset välillä vilkuilee kiusaantuneesti, että mitä tuijotat. Sori hei.

Chiball. Yhdistelmä kaikkea mitä olen kokeillut (jooga, pilates, Feldenkrais, taiji, rentoutus) ja mistä en ole pitänyt. Siitä pidän. Tunnen selkärankani jokaisen nikaman, jalkapohjani, jotkut syvät vatsalihakset, rajani ja kaiken. Tiedätteks, kun tietää tarkalleen kuinka kaukana käsi on, kuinka hengitys nostaa kylkiluita, kuinka pystyy vaihtamaan häntäluun sijaintia aineellisessa todellisuudessa vain lähes huomaamattomalla lantion liikkeellä. Sitten valot syttyy, loistavaa päivänjatkoa, ensi viikkoon, ja hengitys unohtuu, selkä menee väärään asentoon ja minä, sielu, mikä se on, alkaa taas ylitellä rajoja ja poukkoilla minne sattuu.

Sen pitäisi parantaa itsensä kohtelua; tiedostamisen ja sen, että joku katsoo sillä hienolla olet kaunis -tavalla ja koskettaa hyvällä tavalla.

Oonpa tosi henkinen. En oo, pitäis olla luonnontieteellinen. En oo sitäkään. Vähän kadun avautumisiani ja pelkään järjettömästä epäonnistumista. Tällaisina aikoina on helppoa turvautua ajatukseen, että ihminen on se itseisarvo eikä saavutuksilla ja suorittamisella ole merkitystä. Minä riitän, uskottelen itselleni, enkä usko ollenkaan.

Livet är semihärligt.

Oon taas teippailtu ja liimailtu kokoon.

Äiti vähän kävi ja siivoili. En tuntenut oloani kovin säälittäväksi, koska kuitenkin keitin hälle kahvia ja juttelin. Isälle lähetin sähköpostia, jossa puhuin enemmän kuin pitkään aikaan. Kerroin kuulumisista ja keväästä. "Keskusteluyhteys on saatava jotenkin auki, se lieventää huolta.", mulle sanottiin, joten yritän. En tiiä miks asioiden kertominen isälle on samaan aikaan niin vaikeaa, mutta silti hauskaa. En oo kertonut maaliskuun matkasta New Yorkiin, mikä on tyhmää, mutta jotenkin.. luontevaa. Noh noh, keskusteluyhteys on auki, isä soitti, kuulosti huolestuneelta, mutta ihanan kannustavalta ja tarjosi sitten apua sekä älyllisesti että taloudellisesti, jos näitä tarvitsen. Miul on teoriassa tosi hyvät vanhemmat, joten suotavaa ois, että saisin muokattuu suhteeni heihin vähän normaalimmaksi.

Tänään ois alkanu luennot, jos sellaisille menisin. Juhlistin tapausta peruuttamalla loppukevään opintotuet ensi kuusta alkaen ja tekemällä lukusuunnitelman. Viikoksi kerrallaan, pidä huolta syömisestä, älä unohda nukkua, puhu, kuuntele ja pussaile. Olen samaan aikaan luottavainen ja kauhean peloissani. Tein kans liikuntasuunnitelman ja hihittelin että as if. Tyytyväinen oon, jos selviydyn ihkulle chiball-tunnille ja satunnaisesti muillekin.

On sellanen hieno olo. Olen tyytyväinen, kylläinen ja lämmin. Se ainainen pohjavire on läsnä, mutta nyt pohjalla, kaiken tämän valon ja hyvän alla. Äsken tulin kotiin töistä ja ensi töikseni tiskasin!

Ja joo! Pojan markkinoimat porkkanaviipaleet makaronilaatikossa on parhautta!

My misguiding light.

Elämä on vieläkin hyvää. Minun pitäisi olla iloinen, koska teen sitä mitä haluan niiden kanssa joiden kanssa haluan.

Ja silti jo monta päivää nyt on tuntunut tältä: hajoan pieniksi palasiksi. Eilen ratikassa suurinpiirtein Kauppakorkean kohdalla tuntui siltä, että maailma pysähtyy. Huokailen itselleni ruuhkissa, että ei tätä nyt. Ei enää, koska se olisi pahempaa. Pimeyttä ilman syytä. Riskitkin on paljon suuremmat: en voi menettää ihmisiä, joihin olen taas saanut yhteyden; ihmisiä, joihin yhteys vasta on syntynyt; en voi menettää kevättä enkä mahdollisuutta selvittää onko viiden vuoden unelmalla mitään pohjaa.

Kukaan ei voi vetää minua ylös, vain minä voin, enkä millään nyt osaa.

Nothing ever rhymes.

It’s happening again but this time you know it isn’t real.
You know it’s a mistake but mistakes are all you ever get. (Logh: The Invitation <3)>

Nämä on nämä päivät kun ei poistu asunnosta. Kun nukkuu iltapäivään, syö huonosti eikä saa aikaan paljon mitään.

Mitä lie se elämänhallinta, josta haaveilen. Rytmiä, viikottaista siivousta, sileitä vaatteita ja asiallisia ihmissuhteita? Näen outoja unia isoista hyönteisistä, autoista ja pelloista. Viikonloppuna näin unta, jossa äitini kertoi minulle, että vuosi vuodelta sinusta tulee vähemmän sinä, me ollaan huolissamme ja pettyneitä.

Oon ollu vähän herkkä tässä menneen viikon luulen. Viikonloppuna oli kammoittava maailmantuska aseista, vanhuksien kohtalosta, velkavankeuksista, surusta, Kiinasta ja kaikesta. En tiedä, miltä se muista tuntuu. Kaikki sanoo aina, että "voit tehdä vaan sen mihin yksi ihminen pystyy". Mutta harva kai tekee sitäkään, huh?

Sit eilen kun töissä oli aikaa lukee, niin luin. Joululahjakirja, 19 Minutes, on ihan niin tunteisiin vetoava kuin oletinkin sen olevan, mutta hyvä ehkä niin. Aina voin junassa lopettaa lukemisen, kun heijastavasta ikkunasta huomaan silmissä kyyneliä. Voiko ketään tuntea, kuinka ihmisestä tulee väkivaltainen, voisinko se olla minä, mikä on liikaa, ketä voidaan syyttää, kuka saa tuomita kenet ja kuka ansaitsee puhdasta (onko se sitä ikinä?) pahaa. Vain tässä mielessä väkivalta on minulle kiinnostavaa: kuka vain voi olla tekijä, kuka vain voi olla kohde, onko se koskaan oikeutettua.

Try as I might, en vain osaa kertoa ääneen mitä tunnen toista tai itseäni kohtaan. Kenellekään muulle en näytä itseäni huppupäisenä keittiön lattialla vaikka tärkeintä silloin on se, että toisen kädet ympärillä määrittelee rajat. Miten minä sen teen, että puran ahdistukseni niin, etten luisu vanhoihin tapoihin, yksinäisyyteen, ulkopuolelle aitaamiseen ja itsetuhoisuuteen?

Ois kivaa alkaa jaksaa ja tuottaa aihetta olla ylpeä. Saada lukko vihdoin auki ja antaa elämän, luovuuden ja älyn virrata vaan vapaasti. En osaa jakaa aikaani, en priorisoida enkä antaa tarpeeksi. Haluaisin olla monessa paikassa samaan aikaan, haluaisin jäädä mutten voi.

Let's talk.

I'll give you countless amounts of outright acceptance if you want it
I will give you encouragement to choose the path that you want if you need it
You can speak of anger and doubts your fears and freak outs and I'll hold it
You can share your so-called shame filled accounts of times in your life and I won't judge it. (A. Morissette: You Owe Me Nothing In Return)

En osaa puhua. En enää oikein kenellekään, en edes kirjoittaa. Olen jatkuvasti vähän hermostunut, ärtyisä ja seurassa hiljainen, pieniksi hetkiksi olen unohtanut, yleensä tilanteessa ollaan hiljaa ja tosi lähekkäin. Mietin vain miten kertoisin. Miksen saa selkeitä, päässä kehää kiertäviä lauseita ulos suusta. Mitä minä pelkään, miksen kerrankin voi ottaa sitä paikkaa jossa minua kuunnellaan, kun koko ikäni melkein sitä olen halunnut.

Eikä puhe muuten ole vaikeaa, paitsi silloin jos on kyse minusta. Mistä minä pidän, mitä haluan, mitä suunnittelen, mitä osaan, mitä pelkään, mitä aion. Ja ihan järjettömästi haluaisin kertoa asioita. En halua enää, että minua kuvaillaan sanoilla salaperäinen ja mystinen. Ja se on ollut vaikeaa lähestulkoon aina. Joskus lapsena kun kouluongelmien takia kävin jollain psykologilla muutaman kerran, istuin aina 50 minuuttia lähestulkoon hiljaa. Kun teini-iän pahimpina aikoina kysyttiin "miltä tuntuu, onko paha olo, haluatko puhua siitä?" oli vastaus aina luokkaa "en mä, ihan vitun sama". Ja viime vuosina kun olen istunut ylioppilasterveydenhuollon masentavilla käytävillä odottamassa pääsyä puhumaan siitä miksi "kaikki tuntuu pahalta", olen tehnyt omituisia vaitiololupauksia.

Ne muutamat ihmiset, joille haluan puhua ja kertoa, hyväksyisivät luultavasti kaiken, mitä kertoisin. Mikä minua vaivaa!?