Blaaaaaah.

'Madness' is too glamorous a term to convey what happens to most people who are losing their minds. That word is too exciting, too literary, too interesting in its connotations, to convey the boredom, the slowness, the dreariness, the dampness of depression. -Elizabeth Wurtzel

Ei oo reilua, ei ole, ei ole. Yritän tehdä kalenteristani joustavan, leppoisan. Yritän nukkua tarpeeksi (hahaa), syödä, nauraa, liikkua, pussailla ja hengailla vaan. Silitellä kissaa ja tiskata kun tarve vaatii. Mutta silti koko ajan, huomaamatta, aliarvioin henkisen tilani arvaamattomuuden, taipumukseni synkkyyteen ja toivottomuuteen.

The beauty of clinical depression. Oli elämässä mitä hyvää tahansa, olisitpa saanut kuinka paljon siitä kaikesta mistä vuosia olet haaveillut, puhuisitpa kuinka paljon vaan ja tiedostaisit syitä siihen, miksi olet sellainen kuin olet, se on silti läsnä. Paranee ehkä kyllä, hitaasti ja epävarmasti, mutta säilyttää kykynsä palata koska tahansa, miksi tahansa.

En ole huolissani enkä surullinen. Olen vain väsynyt kaikilla tavoilla, en oikein pysty ajattelemaan pitemmälle kuin vartin eteenpäin, aivoni eivät pidä ajatuksia koossa ja pakenen helposti tekemään asioita, jotka eivät vaadi mitään. Juuri tätä, mitä olen tehnyt viimeiset kolme ja puoli vuotta. Huokailen ja ajattelen, etten vain halua, en jaksa, en suostu lähtemään ovesta ulos.

Ja se on väärin ja vaatii ihan liikaa. Miksei nämä ajat voisi olla vain haasteellisia, vaikeita, mutta mielenkiintoisia? Miksi joku juttu minun aivoissa kuvittelee voivansa viedä minulta koko kyvyn elää näitä vaikeita aikoja?