No okei okei. Kunhan täältä pääsen, teen kaikkeni, jotta saan aikaan sellaisia päiviä ja sellaista elämää, ettei aiemman postauksen kaltaiseen itsesääliin ole aihetta.
Lupaan lupaan.
tiistai 29. joulukuuta 2009
Vittu saatana.
Minä en kuulu mihinkään, en tähän perheeseen, en mihinkään piiriin tuolla ulkopuolella. Kotoa en pääse edes lähtemään. Tänään piti lähteä puoli viiden junalla iltapäivällä. No kolmelta iski flunssainen olo, heikotus ja typerä olo. Kello oli yhtäkkiä viis. Sitten siivottiin, syötiin, pelattiin tylsää Menolippua (toiseksi viimeinen viidestä, sakki naureskelee sille, että oon huono häviäjä, mutta se aiheuttaa niin paljon mielipahaa, että kohta lopetan kaiken pelaamisen oikeasti), käytiin saunassa ja sitten kerrotaan, että ethän sinä vielä. Mene kun on valoisaa. Ole vielä yö. Aamulla saat seuraa.
Ja toisessa kaupungissa, ei minun kotikaupungissa, Poika pyytää tulemaan sinne koska viimeksi on nähty lauantaiaamuna. Mutta minä en jaksa tätä ikuista reissaamista. Nyt pitäisi kissa jättää tänne, koska uudenvuodenaatto ja pelottavat raketit, mutta milloin tulen hakemaan? En jaksa junailla, vielä vähemmän ajaa autolla. Minä en jaksais uutena vuotena tehdä mitään, istua sohvalla, juoda vähän kuohuviiniä ja chillaa.
Huomenaamulla vihdoin ja viimein Helsinkiin. Kissan kanssa tai ilman. Kaveri saa kertoa ihanat uutisensa ja nään Pojan. Pelkään että joko vain nukun tai itken kun nään sen.
Ja toisessa kaupungissa, ei minun kotikaupungissa, Poika pyytää tulemaan sinne koska viimeksi on nähty lauantaiaamuna. Mutta minä en jaksa tätä ikuista reissaamista. Nyt pitäisi kissa jättää tänne, koska uudenvuodenaatto ja pelottavat raketit, mutta milloin tulen hakemaan? En jaksa junailla, vielä vähemmän ajaa autolla. Minä en jaksais uutena vuotena tehdä mitään, istua sohvalla, juoda vähän kuohuviiniä ja chillaa.
Huomenaamulla vihdoin ja viimein Helsinkiin. Kissan kanssa tai ilman. Kaveri saa kertoa ihanat uutisensa ja nään Pojan. Pelkään että joko vain nukun tai itken kun nään sen.
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
It's all unraveling.
Well you can hide a lot about yourself,But honey, what're you gonna do?
And you can sleep in a coffin,
But the past ain't through with you. (My Chemical Romance: Kill All Your Friends)
Lapsena ja teininä kamalin lause koskaan oli, että "totuus tulee ilmi", koska se tarkoitti, että jonain päivänä kaikki pahat teot, jokainen väärä ajatus ja kaduttava valinta tulisivat esiin, paljastuisi niille, joiden en halua tietävän.
Ja välillä oon varma, että minun isä ja sisko näkee minun läpi. Epäilevät, että salaan osan elämästäni ja ovat oikeassa. Kun olin teini, olin varma, että isäni luki päiväkirjaani. Typerät geneeriset lukot. Nyt jouduin ihmeelliseen ristikuulusteluun aiheesta "tunnetko sä tän kirjailijan? mistä tunnet, kuinka hyvin, kuka se on!" kun kirjan omistuskirjoitukseen oli piirretty sydän.
En minä tiedä, miksi koen tarvetta salailla tai peitellä tekojani, miksi olen niin huolissani siitä millaisena perheeni minut näkee. Liekö niin, että tiettyjä asioita kohtaan syntyy häpeä jossain kasvamisen vaiheessa? Siitä samasta syystäkö en ikinä voisi suudella poikaa vanhempieni edessä, siksikö poikaystävän tuominen kotiin on aina ollut niin mahdotonta? Siksikö tietyistä asioista puhuminen on tabu? Miksi? Kuka sen häpeänkierteen on aloittanut?
Voinko minä ikinä avoimesti olla minä, jos häpeän suurta osaa itsestäni?
lauantai 26. joulukuuta 2009
People run in circles.
Oon kotikotona. Kolmatta päivää, eka päivä ilman Poikaa. Taidan vähän hajota. Life feels overwhelming. Tuntuu siltä, ettei kukaan perheenjäsenistäni ymmärrä kuka tai millainen olen, siltä että koko ajan vajoan syvemmälle siihen omituiseen toivottomuuteen ja levottomuuteen, jolloin niin paljon haluaisin asioiden tapahtuvan, mutta olen niin kauhuissani etten pysty.
Elämä pitäisi järjestää uudelleen ihan kokonaan, priorisoida tavoitteet, laskea käytettävissä olevat raha- ja energivarat, mutten minä jaksa. Enkä voi antaa toisenkin kevään kaatua siihen, että minua pelottaa epäonnistuminen ja turvattomuus tai vain siihen, että aamulla väsyttää liikaa.
Tämä kaikki täällä, jokainen huoli ja murhe, joita minä en viidessätoista vuodessa ole saanut ratkaistua, on pystyttävä viimein jättämään taakse. On lakattava elämästä elämää niinkuin he haluavat ja harpottava isommin askelin kohti päämäärää. On lakattava odottamasta ja hokemasta, että jossain on se Outi, joka herää aamulla aikaisin, menee kirjastoon, syö normaalisti, liikkuu tarpeeksi eikä itke menetettyjä päiviä ja ihmisiä; se Outi on kaivettava esiin. Annan aikaa vuoden loppuun.
Elämä pitäisi järjestää uudelleen ihan kokonaan, priorisoida tavoitteet, laskea käytettävissä olevat raha- ja energivarat, mutten minä jaksa. Enkä voi antaa toisenkin kevään kaatua siihen, että minua pelottaa epäonnistuminen ja turvattomuus tai vain siihen, että aamulla väsyttää liikaa.
Tämä kaikki täällä, jokainen huoli ja murhe, joita minä en viidessätoista vuodessa ole saanut ratkaistua, on pystyttävä viimein jättämään taakse. On lakattava elämästä elämää niinkuin he haluavat ja harpottava isommin askelin kohti päämäärää. On lakattava odottamasta ja hokemasta, että jossain on se Outi, joka herää aamulla aikaisin, menee kirjastoon, syö normaalisti, liikkuu tarpeeksi eikä itke menetettyjä päiviä ja ihmisiä; se Outi on kaivettava esiin. Annan aikaa vuoden loppuun.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Don't become unfocused, Randy.
God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.
Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.
Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.
Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!
Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.
Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.
Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!
torstai 3. joulukuuta 2009
Heyy yaaaa.
No joo, ihmiset, crisis averted hetkeksi taas. Hengaan Pojan hiljaisessa asunnossa, mietin suuria ja luen biologiaa. Huomenna syksyn viimeinen tentti, uusintoja sitten tammikuussa.
Minä olen älykäs, alan olla siitä melkein varma, osaan mitä haluan, jos vain haluan, koska jos en halua, en myöskään tee millekään mitään enkä varmasti kiinnostu mistään. Minä voisin olla erinomainen. On vain hyväksyttävä ero humanismin ja luonnontieteiden välillä, maalaisjärki ei riitä, on oikeasti opittava. Hyväksyttävä, että humanistina voi myös haluta kovaa tiedettä ja tehtävä sitten töitä. Muistettava, että tapahtuu mitä tapahtuu, lopullista on vain se yksi.
Minä olen älykäs, alan olla siitä melkein varma, osaan mitä haluan, jos vain haluan, koska jos en halua, en myöskään tee millekään mitään enkä varmasti kiinnostu mistään. Minä voisin olla erinomainen. On vain hyväksyttävä ero humanismin ja luonnontieteiden välillä, maalaisjärki ei riitä, on oikeasti opittava. Hyväksyttävä, että humanistina voi myös haluta kovaa tiedettä ja tehtävä sitten töitä. Muistettava, että tapahtuu mitä tapahtuu, lopullista on vain se yksi.
Full of angst.
Minulla on toista päivää jaksoittain pintaan nouseva angstipaniikkistressikohtaus, joka ilmenee sumuisena päänä, kalvavana tunteena mahassa ja huimauksena. Jälleen kerran olen matkalla johonkin enkä ole varma, olenko sittenkään miettinyt loppuun asti.
Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.
Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.
Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.
Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Rushing through life.
Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?
Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.
Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?
Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?
Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.
Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?
Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)