God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.
Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.
Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.
Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti