Oon kotikotona. Kolmatta päivää, eka päivä ilman Poikaa. Taidan vähän hajota. Life feels overwhelming. Tuntuu siltä, ettei kukaan perheenjäsenistäni ymmärrä kuka tai millainen olen, siltä että koko ajan vajoan syvemmälle siihen omituiseen toivottomuuteen ja levottomuuteen, jolloin niin paljon haluaisin asioiden tapahtuvan, mutta olen niin kauhuissani etten pysty.
Elämä pitäisi järjestää uudelleen ihan kokonaan, priorisoida tavoitteet, laskea käytettävissä olevat raha- ja energivarat, mutten minä jaksa. Enkä voi antaa toisenkin kevään kaatua siihen, että minua pelottaa epäonnistuminen ja turvattomuus tai vain siihen, että aamulla väsyttää liikaa.
Tämä kaikki täällä, jokainen huoli ja murhe, joita minä en viidessätoista vuodessa ole saanut ratkaistua, on pystyttävä viimein jättämään taakse. On lakattava elämästä elämää niinkuin he haluavat ja harpottava isommin askelin kohti päämäärää. On lakattava odottamasta ja hokemasta, että jossain on se Outi, joka herää aamulla aikaisin, menee kirjastoon, syö normaalisti, liikkuu tarpeeksi eikä itke menetettyjä päiviä ja ihmisiä; se Outi on kaivettava esiin. Annan aikaa vuoden loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti