Minulla on toista päivää jaksoittain pintaan nouseva angstipaniikkistressikohtaus, joka ilmenee sumuisena päänä, kalvavana tunteena mahassa ja huimauksena. Jälleen kerran olen matkalla johonkin enkä ole varma, olenko sittenkään miettinyt loppuun asti.
Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.
Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti