14:20

Ei mua nukuta, oon pakannu melkein kokonaan, jännittää, pelottaa, innostaa, kaikki on tosi hienosti ja mie pääsen New Yorkiin.

Paljonko matkalaukku painaa, voi hyvä luoja, päätä särkee ja tavallaan väsyttää. Oon ihan kauhuissani ja pelottavan onnellinen.

Nähään, dudes, viikon päästä sunnuntaina. Tai antakaa mun nukkua, maanantaina?

Glimpses of the dreaded past.

“What you need to know about the past is that no matter what has happened, it has all worked together to bring you to this very moment."

Enpä tiiä, joko minulla on migreeninalku tai paniikkikohtaus. Tekemistä ennen perjantain lähtöä on aika paljon ja alan olla enemmän paniikissa ja hermostunut. Mutta päällimmäinen tunne on edelleen aivan naurettava ja ihana innostus.


Luin tossa vanhaa blogiani. Ajalta, jolloin elämä oli pelottavan pimeää, valheellista, yksinäistä ja kauhean hankalaa. Kuka minä olin? Keskellä miljoonaa kriisiä, tosi surullinen, itsetuhoinen ja epätoivoisen ihastunut ihmiseen, jota ei oikeasti ollut ollenkaan. Vaikka nyt olisi millainen huono päivä tahansa, on elämä silti monin verroin parempaa ja varmempaa. Tykkään kyllä ajatella, että olen vähän kasvanut. Hahaa. Onko nytkin minun kaikki merkinnät täynnä sitä kuuluisaa keskinkertaisuuden pelkoa, pettymystä, pelkoa, väsymystä ja epävarmuutta?

Thinking about those times feels so surreal. Blogi on kirjoitettu englanniksi, mikä on aina toiminut sikäli, että vieraalla kielellä kirjoitettuna tekstistä tulee harkitumpaa ja pelkistettyä. Oon jopa jakanut runojani, joita noihin aikoihin kirjoitin muistikirjaan lähijunissa. Tämäkin:

Forever bound

"Sure but bear in mind the coldest fact of all.
You are not him."

Everytime I manage to struggle away,
he is there, looking at the scars, making the bitter taste of destruction falsely intriguing.

If I didn't know better,
I'd think the blood was dripping from his fingertips and not mine

Mitäs. Muistan tavallaan tunteen, tiedän, kenelle olen puhunut, mistä on kysymys ja kuka on he, mutta en ymmärrä yhtään sitä minua, joka runon on kirjoittanut. En jaksa muistaa, uskoinko oikeasti, että ihmissuhteiden pitäisi olla dramaattisia, traagisia ja suuria, teinkö niistä sellaisia väkisin.

Syy, minkä takia aloin joskus kirjoittaa julkista päiväkirjaa, hämäriä ajatuksia ja teorioita rakkauden kemiallisesta tasapainosta, elämästä pään sisällä, "suonissani virtaa harmaata lyijyä" -tyyppisiä tunnustuksia masennuksesta, oli varmaan suunnaton huomiohakuisuus ja yksinäisyys. Halusin vaan, että joku kuulee, tietää mitä minussa tapahtuu ja kuka minä olen. Jossain vaiheessa kirjoittamisesta tuli keinoa puhua kaikki se ulos, mitä en uskaltanut ääneen sanoa, rimpuilin tosi kauan irti inhasta ihmissuhteesta ja vikisin kaiken vihani tavallaan kasvottomille lukijoille, jotka tuskin ymmärsivät lukemastaan puoliakaan. Niin se on nytkin, en tavallaan välitä kuka tekstiäni lukee, lukeeko kukaan, mutta julkinen kirjoittaminen on keino puhua jollekin, ihan kelle vaan.

Eniten kaikista teksteistäni tykkäsin hassuista avoimista kirjeistäni, suunnattu tietyille ihmisille, lyhyissä lauseissa kaikki mitä tunsin. En ikinä olisi pystynyt puhumaan niin avoimesti, niin selkeästi ja suoraan, en varmasti pystyisi vieläkään. Yhden muistan kristallinkirkkaasti. Oli syksy, kello vähän yli yhden yöllä, heräsin tekstiviestiin ja jostain syystä ryntäsin tietokoneelle sen sijaan, että olisin vastannut viestiin. Tämän halusin sanoa:

To you.

Fuck you and your text messages.

I know what I did and I remember everything. But I am way too tired of mindgames, the whole thing was just too hard and in the end, too fucking fictional and may I add, ridiculous.

Those silly fights, your way to hit below the belt, my inability to let you come close, your inpatience and endless waiting. It was so unfair of you to remind me all the time that I owed you. You made mistakes too, mine were just easier to notice.

Why did you wait so long, what was it that you wanted? If you were being honest with me, like you always claimed, it was so little that it should be easy for you to go on with your life and let me worry about my flaws on my own.

I bet you're dream will come true. You'll end up marrying a petite blonde with a childlike face and personality completely opposite to mine and be happy with her. It's all good. We were so wrong. I've noticed now that breathing with someone can be much easier than it was with you.

Do you know that there isn't a single soul that knows about you?

You're bullshit.

True. But one broken promise? Grow up, will you.

I don't deserve you and vice versa, it's better this way and you know it too. Let's shut up, shall we.

"Kirje" on kirjoitettu suunnattoman suuttumuksen vallassa ja silti se kuulostaa nyt luettuna rauhalliselta, jopa vähän naurattaa. Se otti ehkä noin kymmenen minuuttia ja tuossa ajassa olin päässyt yli, päässyt sovintoon kaiken kanssa ja unohtanut. Kirjoittaminen terapian keinona toimi parhaiten juuri tuolloin, ei koskaan ennen sitä syyskuun yötä eikä oikein enää sen jälkeenkään. Pääsisipä takaisin siihen mielen kirkkauteen.

Tsekatkaas kun pälätin. En oo varma mitä. Samapa tuo. Oon vähän hermostunut. Iiiiih.

Stressieläin

Oh dear. Kissa heittää kuperkeikkaa kiipeilypuussaan autuaan tietämättömänä, että ylihuomenna joutuu lähes kahdeksi viikoksi maalle pois hellästä huomastani.

Oon tosi hermostunut ja kuulkaas miksi.

-raha. Joo, sepä. Sitä nyt on sen verran kun on. Mutta sitten ihmiset ihan hyvää hyvyyttään laittaa tilille summia, joista ei ole keskusteltu mitään ja minä vihaan olla velkaa. Voiko isän lainaamilla rahoilla ostaa mitä haluaa vai onko ne järkirahaa? Kuinka paljon käteistä ihminen tarvitsee Amerikassa kahdeksan päivän aikana? Mitä mie stressaan ku mitään hätää ei ole.

-koulu koulu opiskelu koulu. Mitä enemmän luen, sitä enemmän haluan sisälle; mitä enemmän haluan sitä, vähemmän uskon pääseväni. Ihmiset kyselee koko ajan, en tiedä uskooko minuun kukaan, uskonko itse kuinka paljon. Mitä enemmän ihmiset on tosin valintaa epäilleet, sen varmempi olen ollut oikeasta valinnasta. Näin kiinnostunut asioista olen ollut.. en ikinä. Valmistautumisaika ei tosin riitä.

-nuha, yskä, kipu, ikuinen flunssa. Näin unta viime yönä, että tilitin ihanalle työterveyslääkäri Anssille, että "ei voi olla! kato niistä mun tiedoista, klikkaa tosta, olin kipeä kaksi viikkoa, terve viikon, kipeä viikon, terve kaksi viikkoa ja taas kipeä! mitä paskaa! mitä tapahtuu, kato nyt noita tietoja!!" Anssi ei tajunnu yhtään. En voi olla kipeä New Yorkissa. En vaan suostu.


Haluun ruisleipää. Ehkä vähän maitoa. Tänään kävin apteekissa kasaamassa matka-apteekin. Oon jättevastuullinen, jotain unohdan kuitenkin. Oonpa innoissani. Kun tuun takas, on kevät ja kaikki kaatuu päälle, mutta se ei haittaa, koska New York <3

Ingenting intressant

Ihan näpsä viikonloppu oli.

Eilen siivoilin, vuosikerrotin lehtiä ja kannoin metalleja ja pahveja ulos. Illalla vähän matkan (alle kaks viikkoa!) suunnittelua ja kaljaa Munkkiniemessä. Tulin yllättävän ja vähän nolostuttavan nopsaan suloiseen humalaan, osallistuin huikeaan tissikeskusteluun ja tommosta.

Tänään vähän vaan pötköttelin Pojan kanssa, oli kivaa.

Nyt odottelen uunipuuron valmistumista, katon New York-tunnelman takia sinänsä aika mälsiä Sinkkuelämiä (WTC!) ja rapsuttelen kissaa, vaikka vihaakin appelsiinintuoksuisia käsiä. Huomenna herään toivon mukaan aika aikaisin - kahdeksalta? - ja matkustan typerällä junalla lukusaliin ja pänttään. Taukoa on ollut jo liian kauan, johtuen kipeydestä, ajan väärästä jakamisesta, laiskuudesta ja matkakuumeesta. Lähtiskö tästä taas, ni vois hyvällä omallatunnolla (ja suurella paniikilla) astella koneeseen.

Katellaan, jotain mulla oli muutaki, mutta ei se tänne asti säilyny.

It takes backbone to lead the life you want.

And you know what's so good about the truth? Everyone knows what it is, however long they've lived without it. No one forgets the truth, Frank, they just get better at lying. (April Wheeler, Revolutionary Road)

Tänään kävin elokuvissa, ihmiset. Revolutionary Road. Sali täynnä ihmisiä, litran limsamukeja, rapinaa, popcornia ja kompastelua jalkojen yli. Enkä oikeasti ymmärrä, minkä takia ihmisten on noustava, puettava ja poistuttava välittömästi kun lopputekstit alkaa. Salissa ei ihmiset ole edes valoja! Taas unohditte ainakin kolmet lapaset ja yhden kaulahuivin kun ette näe mitä teette! Puuuh, kotimatkalla hippinainen söi valkosipulipatonkia ja purkkaa tosi äänekkäästi. Olin (ilolla) paha ihminen ja mulkoilin.

Mutta elokuva, ihmiset. Jos miulla ei ois ollu meikkiä enkä olis niin varautunut julkista tunteidennäyttöä kohtaan, olisin itkenyt niinsanotusti silmäni ulos. Pala kurkussa kasvoi aika tehokkaasti ja eniten itketti kohdassa, jossa suurin osa muusta yleisöstä nauroi, mitä se meinaa?

Sehän nyt oli tuollainen ihanalle, perinteiselle 50-luvulle sijoittuva draama keskiluokkaisuudesta, unelmien tuhoutumisesta ja kaikesta muusta synkästä. Melkein alusta asti huomasin koko ajan, että joo, noin olen ajatellut, tuota minäkin pelkään, tiedän miltä teistä tuntuu. Ehkä jostain 6-vuotiaasta asti olen kammonnut lähes kaikkea, minkä koen keskiluokkaiseksi: hiljaista lähiöelämää kerrostalossa, kaksi lasta ja koira, vanhempi mies, nuorempi nainen, häät, kepeä uupumus, rahan, mukavuuden, pätemisen tarve. Oon kuvitellut, että kaikki muutkin ajattelee itsekkäästi, että minua varten on varattu jotain suurempaa, minun ei tarvitse tyytyä "tavalliseen" elämään. Tietysti se teini-iän jälkeen on tuntunut lapselliselta ja typerältä, miksi (miksen!?) minä oisin parempi, erityisempi kuin muut? Oonko minä sellanen, jolle mikään ei riitä, joka jossain vaiheessa huomaa että elämä muka meni ohi kun se on kokoajan tässä?

Se, mitä kyseinen leffa ehkä parhaiten onnistui kuvaamaan oli ihmisten loputon itsensä pettäminen, mukavuudenhalu, jonkun ihmeellisen henkilökohtaisen totuuden hukkaaminen ja sellainen hiljainen epätoivo. Jossain vaiheessa nieleskellessäni itkua ajattelin taas, että haluan puhua, haluan puhua, haluan puhua. Haluisin sellasen humalaisen, hassun tilan, jossa voisin vuodattaa yhdelle ihmiselle kaiken mitä en uskalla sanoa tai kertoa. Silloin en tajuaisi pelätä, ettei toista kiinnosta, että kuulostan hullulta tai tyhmältä.

Hopeless emptiness. Now you've said it. Plenty of people are onto the emptiness, but it takes real guts to see the hopelessness. (John Givings, Revolutionary Road)

Toivoton tyhjyys, tunteeko muut sitä? Onko tämä "häiriö tunne-elämässä" vai pitääkö minun vaan hyväksyä luonteenpiirteekseni loputon surullisuus ja melankolisuus, joka sekoittuu aina kaikkeen, iloonkin. Kaikessa mitä on, ihmisten elämissä, tavoissa kohdella toisiaan ja itseään, tuntemattomien katseissa, ihan kaikessa, on aina niin paljon alakuloa; eikö sitä näe kukaan muu vai eikö kukaan vain halua sanoa mitään?


(edit 23:05: jotain mulle Blogger vittuilee fonttikoista, olkoon)