And you know what's so good about the truth? Everyone knows what it is, however long they've lived without it. No one forgets the truth, Frank, they just get better at lying. (April Wheeler, Revolutionary Road)
Tänään kävin elokuvissa, ihmiset. Revolutionary Road. Sali täynnä ihmisiä, litran limsamukeja, rapinaa, popcornia ja kompastelua jalkojen yli. Enkä oikeasti ymmärrä, minkä takia ihmisten on noustava, puettava ja poistuttava välittömästi kun lopputekstit alkaa. Salissa ei ihmiset ole edes valoja! Taas unohditte ainakin kolmet lapaset ja yhden kaulahuivin kun ette näe mitä teette! Puuuh, kotimatkalla hippinainen söi valkosipulipatonkia ja purkkaa tosi äänekkäästi. Olin (ilolla) paha ihminen ja mulkoilin.
Mutta elokuva, ihmiset. Jos miulla ei ois ollu meikkiä enkä olis niin varautunut julkista tunteidennäyttöä kohtaan, olisin itkenyt niinsanotusti silmäni ulos. Pala kurkussa kasvoi aika tehokkaasti ja eniten itketti kohdassa, jossa suurin osa muusta yleisöstä nauroi, mitä se meinaa?
Sehän nyt oli tuollainen ihanalle, perinteiselle 50-luvulle sijoittuva draama keskiluokkaisuudesta, unelmien tuhoutumisesta ja kaikesta muusta synkästä. Melkein alusta asti huomasin koko ajan, että joo, noin olen ajatellut, tuota minäkin pelkään, tiedän miltä teistä tuntuu. Ehkä jostain 6-vuotiaasta asti olen kammonnut lähes kaikkea, minkä koen keskiluokkaiseksi: hiljaista lähiöelämää kerrostalossa, kaksi lasta ja koira, vanhempi mies, nuorempi nainen, häät, kepeä uupumus, rahan, mukavuuden, pätemisen tarve. Oon kuvitellut, että kaikki muutkin ajattelee itsekkäästi, että minua varten on varattu jotain suurempaa, minun ei tarvitse tyytyä "tavalliseen" elämään. Tietysti se teini-iän jälkeen on tuntunut lapselliselta ja typerältä, miksi (miksen!?) minä oisin parempi, erityisempi kuin muut? Oonko minä sellanen, jolle mikään ei riitä, joka jossain vaiheessa huomaa että elämä muka meni ohi kun se on kokoajan tässä?
Se, mitä kyseinen leffa ehkä parhaiten onnistui kuvaamaan oli ihmisten loputon itsensä pettäminen, mukavuudenhalu, jonkun ihmeellisen henkilökohtaisen totuuden hukkaaminen ja sellainen hiljainen epätoivo. Jossain vaiheessa nieleskellessäni itkua ajattelin taas, että haluan puhua, haluan puhua, haluan puhua. Haluisin sellasen humalaisen, hassun tilan, jossa voisin vuodattaa yhdelle ihmiselle kaiken mitä en uskalla sanoa tai kertoa. Silloin en tajuaisi pelätä, ettei toista kiinnosta, että kuulostan hullulta tai tyhmältä.
Hopeless emptiness. Now you've said it. Plenty of people are onto the emptiness, but it takes real guts to see the hopelessness. (John Givings, Revolutionary Road)
Toivoton tyhjyys, tunteeko muut sitä? Onko tämä "häiriö tunne-elämässä" vai pitääkö minun vaan hyväksyä luonteenpiirteekseni loputon surullisuus ja melankolisuus, joka sekoittuu aina kaikkeen, iloonkin. Kaikessa mitä on, ihmisten elämissä, tavoissa kohdella toisiaan ja itseään, tuntemattomien katseissa, ihan kaikessa, on aina niin paljon alakuloa; eikö sitä näe kukaan muu vai eikö kukaan vain halua sanoa mitään?
(edit 23:05: jotain mulle Blogger vittuilee fonttikoista, olkoon)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti