Back on the Surface.

No okei okei. Kunhan täältä pääsen, teen kaikkeni, jotta saan aikaan sellaisia päiviä ja sellaista elämää, ettei aiemman postauksen kaltaiseen itsesääliin ole aihetta.

Lupaan lupaan.

Vittu saatana.

Minä en kuulu mihinkään, en tähän perheeseen, en mihinkään piiriin tuolla ulkopuolella. Kotoa en pääse edes lähtemään. Tänään piti lähteä puoli viiden junalla iltapäivällä. No kolmelta iski flunssainen olo, heikotus ja typerä olo. Kello oli yhtäkkiä viis. Sitten siivottiin, syötiin, pelattiin tylsää Menolippua (toiseksi viimeinen viidestä, sakki naureskelee sille, että oon huono häviäjä, mutta se aiheuttaa niin paljon mielipahaa, että kohta lopetan kaiken pelaamisen oikeasti), käytiin saunassa ja sitten kerrotaan, että ethän sinä vielä. Mene kun on valoisaa. Ole vielä yö. Aamulla saat seuraa.

Ja toisessa kaupungissa, ei minun kotikaupungissa, Poika pyytää tulemaan sinne koska viimeksi on nähty lauantaiaamuna. Mutta minä en jaksa tätä ikuista reissaamista. Nyt pitäisi kissa jättää tänne, koska uudenvuodenaatto ja pelottavat raketit, mutta milloin tulen hakemaan? En jaksa junailla, vielä vähemmän ajaa autolla. Minä en jaksais uutena vuotena tehdä mitään, istua sohvalla, juoda vähän kuohuviiniä ja chillaa.

Huomenaamulla vihdoin ja viimein Helsinkiin. Kissan kanssa tai ilman. Kaveri saa kertoa ihanat uutisensa ja nään Pojan. Pelkään että joko vain nukun tai itken kun nään sen.

It's all unraveling.

Well you can hide a lot about yourself,

But honey, what're you gonna do?
And you can sleep in a coffin,
But the past ain't through with you. (My Chemical Romance: Kill All Your Friends)

Lapsena ja teininä kamalin lause koskaan oli, että "totuus tulee ilmi", koska se tarkoitti, että jonain päivänä kaikki pahat teot, jokainen väärä ajatus ja kaduttava valinta tulisivat esiin, paljastuisi niille, joiden en halua tietävän.

Ja välillä oon varma, että minun isä ja sisko näkee minun läpi. Epäilevät, että salaan osan elämästäni ja ovat oikeassa. Kun olin teini, olin varma, että isäni luki päiväkirjaani. Typerät geneeriset lukot. Nyt jouduin ihmeelliseen ristikuulusteluun aiheesta "tunnetko sä tän kirjailijan? mistä tunnet, kuinka hyvin, kuka se on!" kun kirjan omistuskirjoitukseen oli piirretty sydän.

En minä tiedä, miksi koen tarvetta salailla tai peitellä tekojani, miksi olen niin huolissani siitä millaisena perheeni minut näkee. Liekö niin, että tiettyjä asioita kohtaan syntyy häpeä jossain kasvamisen vaiheessa? Siitä samasta syystäkö en ikinä voisi suudella poikaa vanhempieni edessä, siksikö poikaystävän tuominen kotiin on aina ollut niin mahdotonta? Siksikö tietyistä asioista puhuminen on tabu? Miksi? Kuka sen häpeänkierteen on aloittanut?

Voinko minä ikinä avoimesti olla minä, jos häpeän suurta osaa itsestäni?

People run in circles.

Oon kotikotona. Kolmatta päivää, eka päivä ilman Poikaa. Taidan vähän hajota. Life feels overwhelming. Tuntuu siltä, ettei kukaan perheenjäsenistäni ymmärrä kuka tai millainen olen, siltä että koko ajan vajoan syvemmälle siihen omituiseen toivottomuuteen ja levottomuuteen, jolloin niin paljon haluaisin asioiden tapahtuvan, mutta olen niin kauhuissani etten pysty.

Elämä pitäisi järjestää uudelleen ihan kokonaan, priorisoida tavoitteet, laskea käytettävissä olevat raha- ja energivarat, mutten minä jaksa. Enkä voi antaa toisenkin kevään kaatua siihen, että minua pelottaa epäonnistuminen ja turvattomuus tai vain siihen, että aamulla väsyttää liikaa.

Tämä kaikki täällä, jokainen huoli ja murhe, joita minä en viidessätoista vuodessa ole saanut ratkaistua, on pystyttävä viimein jättämään taakse. On lakattava elämästä elämää niinkuin he haluavat ja harpottava isommin askelin kohti päämäärää. On lakattava odottamasta ja hokemasta, että jossain on se Outi, joka herää aamulla aikaisin, menee kirjastoon, syö normaalisti, liikkuu tarpeeksi eikä itke menetettyjä päiviä ja ihmisiä; se Outi on kaivettava esiin. Annan aikaa vuoden loppuun.

Don't become unfocused, Randy.

God damnit. Kaikki on ihan ok. Olen tehnyt paljon töitä, missannut sen takia muutaman koulujutun, mutten jaksa välittää, koska fyysinen työ on tehokkain väsyttäjä sairauksien jälkeen. Pojan kanssa oleminen on hyvää, välillä melkein parasta, on melkein epäreilua että sen aamuvuoroviikko osui pakkasviikolle, enkä niin usein saa sitä lämmittämään sänkyä.

Koko ajan on vähän hassu olo. Niinkuin jotain ois kesken. Hermoilen luultavasti koulusta, valmentautumisesta, joulusta ja kaikesta. Aina välillä, niinkuin esimerkiksi tänään töissä puolustaessani kovaan ääneen kantaani ilmastonmuutoksesta, huomaan että oonhan minä kehittynyt parissa vuodessa vaikka kuinka paljon. Olkoon syy mikä tahansa, mutta minä olen paljon terveempi, rohkeampi, parempi ja rennompi. Mutta silti ne askeleet on liian pieniä ja yhtä eteenpäin vastaa välillä kaksi taaksepäin. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai ei-toivottu asia tuntuu maailmanlopulta, mikään ei ole perspektiivissä, en halua vaan olla. Sen paremman Outin sisällä on vieläkin se toinen, jolle millään ei ole väliä, mikään ei tunnu miltään ja kaiken on tapahduttava nyt.

Olen liian vähän kissan kanssa, stressivatsa ilmoittelee päivittäin että kaikki ei nyt ihan ole kondiksessa, tiuskin niille, jotka sen vähiten ansaitsee enkä malta odottaa, että joulu menisi jo, saisin vähän lomaa ja saisin sitten oikeasti aikaa aloittaa.

Ensi viikonloppuna on sekä siskon että Pojan synttärit. Ilmeisesti kumpikaan ei juuri juhli, vaikka minä oisin vaan että action action, kuuletteko action!!!

Heyy yaaaa.

No joo, ihmiset, crisis averted hetkeksi taas. Hengaan Pojan hiljaisessa asunnossa, mietin suuria ja luen biologiaa. Huomenna syksyn viimeinen tentti, uusintoja sitten tammikuussa.

Minä olen älykäs, alan olla siitä melkein varma, osaan mitä haluan, jos vain haluan, koska jos en halua, en myöskään tee millekään mitään enkä varmasti kiinnostu mistään. Minä voisin olla erinomainen. On vain hyväksyttävä ero humanismin ja luonnontieteiden välillä, maalaisjärki ei riitä, on oikeasti opittava. Hyväksyttävä, että humanistina voi myös haluta kovaa tiedettä ja tehtävä sitten töitä. Muistettava, että tapahtuu mitä tapahtuu, lopullista on vain se yksi.

Full of angst.

Minulla on toista päivää jaksoittain pintaan nouseva angstipaniikkistressikohtaus, joka ilmenee sumuisena päänä, kalvavana tunteena mahassa ja huimauksena. Jälleen kerran olen matkalla johonkin enkä ole varma, olenko sittenkään miettinyt loppuun asti.

Mitä jos minusta ei ole siihen, mitä jos minusta ei ole mihinkään? Eikä tämä ole itsesääliä, vaan aitoa huolta siitä, että lapsesta asti olen haaveillut kahdesta ammatista: kirjailija ja lääkäri. Kumpaakaan tavoitetta varten en selkeästi tehnyt töitä silloin kun se olisi ollut helpointa, koska en tiennyt, kumpaa haluan enemmän, onko edes sellaista kuin päätoiminen kirjailija, fysiikan opettaja on tyhmä ja kemia paskaa. Vieläkään mikään muu ei kiehdo niin paljon.

Tarkoittaako se, että jompikumpi on oltava oikea valinta, vai että minä oon juuttunu johonkin kahdeksanvuotiaan ajatuksiin? Aina sama huoli, saatana. Tulisi hetken tauko ajatuksiin.

Rushing through life.

Viimeinen viikko luentoja, perjantaina tentti, tänään lähetin korjatun version väitöskirjasta, jota oikoluin viikon, viime yönäkin kahteen yöllä. Tänään otin nokoset, jotka venyi ja kun heräsin, jokainen lihas oli niin rento etten vain halunnut liikkua ja ajattelin, että luoja mie oon väsynyt. Mutta jaksapa viikko. Mitä sen jälkeen?

Välissä on itsenäisyyspäivän illalliset siskon luona, johon Poika laittaa uuden Jousipaitansa ja hihastimet (näkisitte sen hei, *drooooooooooool*) ja minä mustan kiiltävän ylioppilasmekkoni, johon ilmeisesti stressin laihduttamana mahdun taas. Siitä tulee toivottavasti kivaa. Lisäksi pääsen parturiin, koska siihen on vihdoin rahaa. Phew.

Mutta sitten. Joulukuu, ensi viikolla paljon töitä, koska raha. Jossain vaiheessa on tehtävä lukusuunnitelma ja alettava herätä aikaisin, mentävä kirjastoon ja hyödynnettävä se aika, joka annetaan. Isäni soitti eilen minulle töihin ja sanoi siirtävänsä tililleni rahaa valmennusmateriaaleja varten. En ollut kehdannut kysyä ja suunnittelin sinnitteleväni luottokortin voimin kevään. Sitten mieleni täytti seuraavat ajatukset: minun perhe on paras, sanoo kuka mitä vaan; minun on pakko päästä, en kehtaa hakea kolmatta kertaa enkä halua tuottaa kenellekään, vähiten itselleni, pettymystä; haluan haluan haluan niin kamalan paljon; oon aika hemmoteltu; miten voin ikinä kiittää tarpeeksi?

Sitten kun ajelin töistä kotiin, mietin että ei tämä nyt ihan sellaista elämää ole kuin haluaisin. Stressiä, lukemista, kiirettä, sotkuinen koti, töihin, töistä kotiin, nukkumaan, väsyttää. Haluaisin keskittyä joko töihin tai lukemiseen, mieluiten jälkimmäiseen. Mutta tällainen valitushan on turhaa, itse olen tieni valinnut ja haluan sen kulkea loppuun. Iloa on vain revittävä niistä pienistä hengähdyshetkistä, kavereista, maailman parhaasta kissasta ja maailman parhaasta Pojasta (mustassa puvussa), onnistumisista ja vaikka siitä sunnuntain illallisesta. Kyl se siitä, joskus. Kesäkuussa?

Unipää

Oishan mulla asiaa, viikonloppu alkoi kemian tentin uusinnasta, jatkui pikakahvin ja Pojan kautta junalla vanhempien luo, sieltä edelleen Tampereelle Eepon luo, saunaan, synkkään metsään, katastrofileffaan, takaisin kotiin, uudestaan saunaan ja sitten tähän. Olen hipsinyt ja hiipinyt hiljaa kun äiti ja sisko on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Koko viikonlopun on vaivannut väsymys, ilmeisesti stressinpurkautumisesta taas, pieni levottomuus, vaiheittainen angstaaminen ja päänsärky.

Kerron varmaan lisää, mutta en nyt, koska aion nukkua. Rakastan kaikkea nukkumisessa, tehäänks lista, katotaan monta keksin?

1. Se kun tyyny on just oikein, patja minulle muotoutunut ja peitto vilpoisa, mutta lämmin samaan aikaan.
2. Kun joka paikkaan sattuu väsymyksestä ja pääsee sänkyyn ja saa vaan huokaisten nukahtaa.
3. Se kun päivän ja illan kivut, säryt ja osa suruista katoaa nukkumalla.
4. Se kun yöllä herää, käy juomassa, vessassa, katsomassa parvekkeelta kun auto palaa parkkipaikalla, ja saa sitten palata vielä lämpöiseen, pehmeäksi nukuttuun sänkyyn.
5. Se kun oon selkä siihen päin ja Poika ottaa kainaloon ja jokainen muoto menee oikein ja tulee lämmin muttei kuuma.
6. Kun tajuaa, että aamulla ei tarvitse herätä ennen aurinkoa.
7. Kun on juuri nukahtamassa ja säpsähtää, rennoksi, hereille, mitä lie, mutta sen jälkeen zuuuuum, pehmeästi uneen.
8. Puhtaat lakanat!!
9. Kun herää noin kello puoli kahdeksan sunnuntaiaamuna (puhtaissa lakanoissa, puhtaassa asunnossa), kissa katsoo sillai, että "ei hei herätä vielä", ulkona kuuluu sadetta, voi kääntää tyynystä viileän puolen ja jatkaa hyviä unia.
10. Hyvät, jännittävät, kauniit, sulokkaat, ihmeelliset, erikoiset unet.

Saisko kymmenen tällä erää riittää ja ilmaista tarpeeksi kuolematonta rakkauttani tätä usein aliarvioitua, unohdettua, vähän paheksuttuakin taiteenmuotoa ja aamu-unisuutta ja uaa uaa, ihanaa unta kohtaan. Haluisin uuden sänkyn. Semmosen hyvän. Mut ihan ko ois rahaa. Alan nukkuun just. Palaillaan.

The fragile kingdom fall.

Okei, okei, okei. Plabebo oli pettymys, näen jättefriikkejä unia, sähköposteihini ei vastata, aikaa on, mutta käytän sen väärin ja stressistä palautumiseni ei toimi. Let us begin.

Placebo viime sunnuntaina 15.11. jäähallilla. Olin ihan, että uaaaa. Vihasin bändiä viime kesäkuuhun asti, kunnes tapahtui jotain ping ja olin ihan in looove. Viime viikolla ohitti last.fm:ssä Stam1nan, mikä on jo melko saavutus. Uusi levy on ollut hienoinen pettymys, mutta olin silti ihan psyched, että näkisin livenä. Sitten istuin siellä ja mitäs mitäs. Se ei oikein alkanut tuntua miltään. Pojat osaa soittaa ja esiintyä muutenkin, näyttävät hyviltä ja so on, mutta se oli niin tylsää. Uutta levyä soitettiin hienoisesti liikaa, tai ei hienoisesti. Uudet biisit vaikuttaa vähän laskelmoiduilta, turhan yksinkertaisilta. Haukotutti. Vanhat biisit, kuten Every Me Every You, soitettiin vähän hätiköiden, Hesarin sanoin turhan rutinoituneesti. En tiiä, olisi sen pitänyt tuntua syvemmällä kuin nyt.

Viime öinä olen nähnyt tosi hämäriä unia, jotka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja niitä katsoessaan on kuin katsoisi leffaa, tosin niissä on itse messissä. Molempina öinä unissa on esiintynyt Project Runwayn kuutoskauden Logan tosi pahisrooleissa. (Logan on tosi söde hopeisissa pillifarkuissa, tennareissa, pitkässä tukassa ja mustassa löysässä pipossa, mutta sen suunnittelemat vaatteet on vähän so so.) Toissayönä näin outoa unta, jossa joku satanistiryhmittymä (johon Logan kuului!!) tappoi ihmisiä mitä ihmeellisimmillä tavoilla jossain oudossa kartanossa. Oli outoa pelotteluja, kamalia ääniä, Saul Williams soittamassa pianoa, joku ihmeellinen hyönteinen mun makuuhuoneessa, raajojen irrottelua ja kaikkea coolia. Pelotti aika vitusti, ikäänkuin suoraan sanottuna. Sit heräsin ja olin ihan että okei, okei, puuh, ei ollut totta, okei.

Viime yönä unessa oli ensin joku kanoottiseikkailu koko helvetin maailman tai ainakin Suomen ympäri. Yhdessä vaiheessa pysähdyttiin vetämään kännit, toisessa pitämään puheita serkkuni häissä. Sitten tein ohjauslappuja häkkeihin (työhommia) siellä hääpaikalla ja taas lähdettiin kanotisoimaan (no ei oo sana, mutta kamoon, kuunnelkaa näitä unia!). Yhdessä vaiheessa oli bussi jumissa sillan alla, Logan luovutti kanoottikisan ja tuli kai vähän hulluks. Sitten oli jotkut päheet illalliskutsut ikään kuin 1800-luvun hengessä, hengailtiin Pojan funkkiskämpässä Helsingin keskustassa (sen äiti oli sisustanut, ihan okei), Pojan jääkaapissa oli paljon samppanjaa, mätiä omenia ja karviaisia. Sit Logan tappoi Pojan pikkusiskon (jota sillä ei luojan kiitos ole oikeassa elämässä) ja Poika yritti ampua sen avoautosta. Sit mie heräsin ja olin ihan, että no voi jumalauta.

En ole jaksanut tulkita, ehkä tilitän huomenna terapeutille.

Jea jea, ei täs muuta. Perjantaina kemian uusinta, olen ihan paniikissa. Tajuan periaatteessa kaikki asiat, mutta laskeminen on paskaa. Haluan läpi! Biologian eka välitentti viime perjantaina oli pettymys sinänsä, että sain luettua periaatteessa yli odotusteni, osasin diffuusion, osmoosin ja solun hienorakenteen ja sitten on jotain idioottimaisia sitruunahappokiertosanaselityksiä. Aaaa! Tentin jälkeen olen ollut tyhjäpää palautuja, jota vaan väsyttää. En pysty keskittymään kunnolla kemiaan. Hengittelen vaan syvään, kai tämä menee.

Olen lähettänyt kysymyksiä yhdelle opettajalle, lääkärille ja K-kaupalle, eikä kukaan voi kunnioittaa minua vastaamalla näihin elintärkeisiin kysymyksiin. Lisäks haluisin tietää kuinka täpäräsi minut hylätään stipendinsaajista, missä minun marraskuun Glamour viipyy ja lopettaako Kela opintotukeni helmikuun alussa vaiko eikö. Epätietoisuus on naurettavaa.

Mmmmhh. Käyttäytymistieteellisen oppimiskeskuksen hiljainen lukusali toimii vieläkin, mutta en saa sovitettua elämääni niin, ettei työ tuntuisi ainoastaan sotkevan aikatauluja. Enää kaksi viikkoa ja syksy on suoritettu, oli se sitten hyvin tai katastrofaalisesti, ja voin keskittyä tekemään aikataulun. Haluaisin jo laskea fysiikkaa, se helpottaa kemiaakin. Olen huomattavasti enemmän innoissani kuin viime vuonna, mikä voi vain olla plussaa, mutta varmaan myös luo enemmän paineita.

Viikonloppuna lähden hengaileen Eepon kans Tampereelle sen postimerkkisaunaan, toivottavasti ehdin korjaamaan Elisan kanssa eilisen feidauksen, saan tasapainoon lukemisen ja Pojan kanssa hengailun, saan johonkin väliin pungettua kans siskojen kanssa lounastamista ja niin edespäin. Niin joo, syöminen ja normaalimäärissä nukkuminen. Joo joo, kaikki tämä järjestyy kunhan en ajautuisi hyperventilaatiopanikointiin ja muistaisin hengitellä tasaisesti. Ja halata kissaa. Tsing tsing, luen nyt vähän. Kahvikin jäähtyi.

Fuck ice but praise the rollercoaster of my moods.

Älkää nyt tajutko väärin, talvi on tavallaan kauheen jees, mutta yhyyy-yy, herätä nyt aamulla pimeässä, jättää pehmoinen sänky ja lämpöinen poika ja lähteä tarpomaan koroilla johonkin jäälumisohjoon, ottaa vastaan naurettava jäätävä typerä vastatuuli, tiedättekö sillai että kaula-aukossa on just joku pieni kohta, josta tulee sisään. Aina tämän unohtaa, että talvi on tällasta puolittaista talvea, ihmeellistä jäistä hölmöyttä. Ja jotkut vielä kehtaa pelleillä lämpöaaltojen toivomisesta, muutaman vuoden päästä on varmaan vieläkin paskempaa. Ja kun bussissa on niin kuuma, että melkein nukahtaa! Ja tulee hiki. Sitten astut ulos ja tulee kylmä.

Mutta ou mai. Biotieteiden perusteet: biokemia, perinnöllisyystiede, mikrobiologia. Harvoin täällä silmät valuu kiinni niinkuin kemian perusteissa. Solut on ihan käsittämätöntä kamaa. Nytkin mulle luennoi villagepeopleviiksinen ruskeatakkinen mies käsiään huitoen solujen perusrakenteesta, i'm in luuuuuuv.

Eilen vänkäsin itselleni vapaapäivän töistä, siivosin työpöydän ja järkkäsin paperit ja kirjat. Lukeminen ei enää käy vasemmalla kädellä, toivottavasti ehdin tehdä korjausliikkeen niin, että viikon päästä pääsen välitentistä läpi, enkä taas vaivu synkkyyteen ja epätoivoon.

Tänään pääsen lounaalle Pojan kanssa, elättelen toivoa menestyksekkäästä lukemisesta ja illalla pääsen kotiin, missä kissaherra Paavo, Muodin huipulle ja *fingers grossed* uusin Glamour postilaatikossa.

Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Uuh la laa, elämäni on laiskaa ja energiatonta. Nukuin about 13 tuntia, heräsin, siirryin peittoni kanssa sohvalle, kissa siirtyi omasta pedistään kylkeni ja sohvan väliin nukkumaan ja tässä olen vieläkin.

En kai mie oo lopun elämääni tällanen?

Tässon mun lista. Siivoa (vie lehdet, tiskaa, pese jääkaappi, lattiakaivo, lattiat, imuroi, pese pyykkiä). Hävitä kaikki turha kama, tavara tekee onnettomaksi. Lue kemiaa. Kirjoita luentopäiväkirjoja. Pussaile. Tee suunnitelma (milloin fysiikka, milloin laskemista, milloin pääsykoekirjaa, mitä ensi keväänä?). Tiskaa vähän lisää, koska se nyt ei lopu koskaan. Toteuta suunnitelma.

I'll be whole again.

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.

Don't kid yourself.

Yks päivä tajusin bussissa, että blogi, muistikirjat, kaikennäköinen kirjoittaminen on jäänyt kokonaan. Tuntuu, etten tee yhtään mitään muuta, kun nukun, käyn kaupassa, makaan sohvalla (hankin uuden sohvan himasta maalta, pehmeä kuin.. pehmeä sohva!), nukun vähän lisää, juttelen jotain outoa terapiassa, käyn töissä ja hengaan Pojan kanssa, mikä on tällä hetkellä parasta ikinä. Olen levoton, hermostunut ja huolestunut, enkä oo ihan varma jotta miksi. Tuntuu kans vähän, että en enää edes osaa kirjoittaa, joten pistetäänkö people ihan ajatuksenvirtaa vaan ja ollaan armollisia.

Oon opiskellut kemiaa ja käännöstieteitä. Kemia tuntuu omemmalta kuin kieli, mikä on vähän ihmeellistä. Luennoilla istuminen on vieläkin vaikeaa, hermo menee kun ihmiset supisee, aamulla silmät ei vaan pysy auki kello 08:37 ja kemiaa pitäisi laskea eikä kuunnella. Lukemisessa olen jäljessä, koska kaikki hölmöt arkijutut, se nukkuminen, matkaaminen paikasta a paikan b kautta paikkaan c ja tommoset vie niin paljon aikaa. Tarvitsisin suunnitelman, mutta myös jotain muuta. Semmosta, mikä poistaisi tämän turhauttavan sumun päästä, antaisi vähän enemmän lankoja käteen ja rauhoittaisi mielen.

Elokuun lopussa päätin jotain, että pesen pyykkiä vähintään kerran viikossa, lopetan valehtelun ja alan käydä ajoissa nukkumaan. Joo. Ei toimi. Terapeuttini mielestä valehtelen eniten itelleni, mikä kuulostaa tosi dramaattiselta. Siitä puheenollen, muutama viikko sitten puhuttiin 14 vuoden takaisesta koulupelostani ja sen vaikutuksista mikä tuntui jo melkein breakthroughlta. Onko mahdollista, että yritin kääntää vanhempieni huomion omista jutuistaan minuun, kehitin ongelman, koska lapset hallitsevat huomiohakuisuuden, mutta suunnitelma vähän ehkä epäonnistuikin, tunsinkin vain olevani huge disappointment vanhemmilleni ja koko perheelleni? Haluaisin muistaa, mitä ajattelin silloin. Että oikeastiko koin, etten pystynyt olemaan sitä mitä minulta odotettiin, enkä pysty vieläkään? Että tyytymättömyyteeni itseeni nyt johtuukin siitä, etten 10-vuotiaana ollut reipas, sosiaalinen ja itsenäinen? Hmmh. Jos tämän soul searchingin tuloksena selviää, että kaikki ongelmani ovat johtuneet miellyttämisenhalusta, huonosta itsetunnosta, halusta muuttaa itseni sellaiseksi kuin luulen muiden haluavan minun olevan, niin.. voi jumalauta. Minä kun luulin, että olen ihan ylpeästi minä, vähän ulkopuolinen ja outo, mutta mahtava enkä paljoa välitä mitä minusta ajatellaan.

No joo, nyt on lauantai-ilta, kello on seitsemän, makaan Pojan sohvalla kun se tiskaa ja tekee kohta pizzaa. On samaan aikaan tosi hyvä ja kotoinen, mutta tavallaan inha olo. En halua alkaa synkisteleen. Tiistai-iltapäivänä metsästäessäni hyvää lounasta, soittimessa soi Musen Blackout, jonka sanat sillai, you know.. "kosketti mua". Be inspired, babies, I just might be back. Tulipahan outo postaus.

Don't kid yourself
And don't fool yourself.
This love's too good to last,
And I'm too old to change.

Don't grow up too fast
And don't embrace the past.
This life's too good to last,
And I'm too young to care.

Don't kid yourself
And don't fool yourself.
This life could be the last
And you're too young to see. (Muse: Blackout)

In the end it's right.

So make the best of this test and don't ask why.
It's not a question, but a lesson learned in time. (Green Day: Good Riddance)

Äiti on kylässä, ollut jo eilisestä asti. Onhan se jees, kun kotiin tullessa on keitetty kahvia, tiskattu ja imuroitu, mutta en mä tiiä.

Angstia ja vähän ahdistusta on ollut viime päivinä. Koko viikon itse asiassa. Oon huolissani vanhemmista, kissasta (laihtunut taas) ja kaverikin kertoi mystisistä oireista. Viime yönä näin jotain painajaista aiheesta. Oispa kaikki hyvin kaikilla.

Mutta! Kun keskiviikkona seitsemältä aamulla ajelin takas kotiin vietyäni Pojan töihin tajusin, että perspektiiviä, Outiseni. Isossa mittakaavassa tämä vuosi kaikkine talousongelmineen ja uuden oppimisineen on pientä, ensi syksy aamuheräämisineen ja epävarmuuksineen on pientä myös, jos sillä pääsen minne haluan. Tänään kun töissä vitutti muiden ihmisten laiskuus kunnolla, pääsin takaisin flouhun ajattelemalla, että palkka tuntuu paremmalta kun sen eteen joutuu oikeasti tekemään töitä ja ehkä vähän jopa kärsimään, sanoi muut mitä vaan. On pidettävä mielessä the big picture mutta elettävä päivä kerrallaan. Tough one.

Huomenna on perjantai, saan hengailla pitkästä aikaa vähän Pojan kanssa ja saattaapi olla että tulee ihan mahtis päivä. Nähää.

Still not satisfied.

En mie tiiä. Tänään olin pitkän päivän töissä ja olo oli väsyneempi kuin pitkään aikaan. Olo oli flunssainen, ankea ja surullinen, tauolla oli lähellä etten alkanut itkeä. En oo varma, mistä olo johtuu, mutta jos veikkaisin, niin tämä kaikki, se ettei langat pysy käsissä tai asunto siistinä, on sitä, että pelottaa syksy, rasittaa liian pitkään jatkuneet rahaongelmat ja huolestuttaa se, että joko minut on helppo unohtaa tai sitten ottaa itsestään selvyytenä.

En oikein pysty mihinkään taas eikä se voi jatkua sellaisena. Ainako syksy on samanlainen, suunnitteli sen millaiseksi vaan. Arvaan jo nyt, että lukujärjestys on liian ankara. Uuden aineen perusopinnot on suunniteltu rankoiksi, sellaisiksi että fuksi ottaa opintonsa vakavasti, tietää onko ala oikea. Ei ole mitään perustetta odottaa, että jaksaisin koko syksyn herätä kahdeksaksi luennolle. Tiedän, että se on tärkeää, minulla on motivaatio, haluan oikeasti oppia ja osata (tästä olen varma!), mutta minä oon minä. Voin luvata kaikille, että minähän en luovuta, joo, nykyään tuntuu iloisemmalta ja opiskelutekniikka on parempi, kyllä kyllä, syön lämpimän aterian kerran päivässä, mutta ei se vielä mitään tarkoita. Minähän oon paras rikkomaan lupauksia, sitten vihaamaan itseäni ja aloittamaan taas alusta.

Ja minulla on kanssa vähän yksinäinen olo. Viikonloppuna olin Pojan kanssa maalla vanhempien luona ja lauantai-ilta oli yksi parhaista siellä pitkään pitkään aikaan. Aurinko paistoi, kaikki oli paikalla, hengattiin, juotiin vähän olutta, juteltiin siskojen ja poikaystävien kanssa ja otettiin kuvia. Illallinen syötiin pimeällä pihalla ja yhtäkkiä kaikki oli viinistä vähän humalassa ja minä näin vähän aikaa kaikkien oikean luonteen, tai oikean ja oikean, sen minkä muistan ajalta kun elämä ei vielä ollut ihan niin jyrkkää ja totista. Mutta sunnuntai, voi sunnuntai, kun jotkut oli väsyneitä lauantaista, stressaantuneita ja kireitä alkavasta viikosta ja velvollisuuksista, tuntui taas siltä, että sinne tukehtuu. Ja se minkä huomasin myös, kuulkaa. Ne ei tunne minua. Suurelta osin se on varmasti omaa vikaa, 13-vuotiaasta asti olen rakentanut ympärille jotain seinää ja peittänyt osia elämästäni, ei ne olisikaan voineet pysyä perässä. Mutta jos juon pullon olutta, onko se niin vakavaa? Onko se vain minä, joka kuvittelee että ne näkee minut vieläkin lapsena tai onnettomana teininä ja ehkä kiusaantuu siitä, että olen iloinen, vähän enemmän vapautunut ja minulla on mukana joku, joka välillä rapsuttaa minun kättä ja nukkuu käsi minun ympärillä?

Aaah. En mä osaa olla missään. Mitä lähemmäs syksy tulee, sen kamalammaksi olo muuttuu. I know the drill. Kyllä minä itseni tunnen, odotan aina liikaa ja kuitenkin annan turhan helposti periksi. Ja sitten kun going gets tough, lakkaan syömästä, alan nukkua liian vähän, itken helpommin kuin yleensä ja valehtelen kaikille asioiden olevan loistavasti. Muutunko minä ikinä.

Stop the madness.

Puuh. Loma on ohi. Paluu arkeen lie aika raaka, mutta tulee tarpeeseen. Loma on sisältänyt laiskottelua, ihan hiukkasen liikaa alkoholia ja epä-älyllistä hengailua.

Terapia alkoi kesätauon jälkeen ja tuntui typerältä. En jaksais enää puhua. Puolentoista viikon päästä psykologian tentti, johon on pakko vain selviytyä. Haluan aloittaa urheilun, syödä terveellisemmin (mihin kaikki vihannekset on hävinny mun jääkaapista?!) ja liikkua ulos asunnosta, ulos ja ympäri. Haluun lakata olemasta väsähtänyt.

Kolmen viikon päästä alkaa koulu ja valmistautuminen ensi kevääseen. Tajuan, että olen mestari suunnittelemaan, tekemään listoja ja so on, mutta nyt on vaan vähän ryhdistäydyttävä konkreettisesti, alettava pestä pyykkiä säännölliseti, lukea, tiskata ja mennä ajoissa nukkumaan.

Get the fuck out of my way.

I hope that they don't hurt you, I hope they didn't fuck you up. I wish they had let your mind free years before you had to rip it from there grasp. Think about it. Reap on the damage done. Don't do it all at once, the explosion might stop traffic. (Henry Rollins: Monster)

Tukholmassa oli hubaa. Ostin kalleimmat alusvaatteeni ikinä (tosin ostopäätös oli hyvin harkittu, vieläkään ei kaduta ja olen halunnut niitä kauan), kaksi fetissikirjaa (?!) ihanasta burlesque-kaupasta, katselin ihan täpinöissäni kun Poika päätyi päheeseen mustaan pukuun ja harmaaseen liiviin (mulla on Poika, joka omatoimisesti haluaa pukunsa kanssa liivin!!!) ja aloitin laivalla drinkkiharrastuksen ostamalla vodkaa, triple seciä ja giniä. Vähän oon elitisti, kun pakko saada heti Cointreauta ja Bombay Sapphirea, mutta c'est la vie. Martinilasien, shakerin ja jääpalamuotin avulla pääsen jo aloittelemaan juttuja. Tänään pieni takaisku sillai, että luin, jotta Alkosta poistuu Rose's Lime Cordial Mixer, jonka haaveilin olevan osa ekaa Cosmoani. Pitää ajaa johonkin Vantaan Petikon Alkoon, stn.

Sit tulin kotiin, join kahvia, matkustin junalla hakemaan kissaa kotiin ja voi jumalauta. En tiedä, johtuuko se siitä, että on enemmän omaa elämää, että olen aika onnellinen enkä enää samassa pimeässä kuin ennen, mutta vanhempieni koti ei vain enää ole minun. Olin ollut täällä kolme tuntia ja jo halusin itkeä, viisi kun vetäydyin koneeni kanssa huoneeseen olemaan yksin. Tuntuu, että pitää pyytää olemistaan, itseään ja energiaansa anteeksi, onko se minussa itsessäni että tavallaan olen pahoillani että elämäni on muualla, etten halua olla täällä, ettei täällä ole sitä mitä eniten kaipaan. Onko oikein, jos tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan ehtiä näkemään ystäväni uuden sohvan, etsimään kiireessä täydellisiä laseja ja käymään ostamassa meksikolaisia limejä ja tonicvettä, että haluan ehtiä juhlimaan loman loppua, ennen kuin alkaa taas aika, jolloin Poikaa stressaa työt, käytän töissä risoja paitoja ja olen lopen väsynyt?

Minusta tuntuu, että oon koittanut olla kaikkea mitä tästä perheestä puuttuu siitä asti kun tajusin, että jotain on vähän pielessä. Että yritän olla jokaiselle perheenjäsenelle jotain erilaista, että välttelen puhumasta uudenlaisesta elämästäni ja suunnitelmista, jottei kenellekään tulisi paha mieli (crazy huh?), että olen niin monta, etten enää ole varma siitä oikeasta minästä. Ymmärrän sen, että elämä on toisaalla, minulla on oikeus elää niinkuin haluan, minä en voi auttaa, ymmärtää enkä pelastaa kaikkia. Mutta on se silti vaikeaa luopua siitä roolista, että minä olen aina tässä, tukeudu minuun, ei mun tarvii olla missään, voin olla tän illan kotona.

Äääh. Ei oo minun tapaista ajatella, että saisinpa vaan olla niinkuin muutkin.

Poika on ihana ja sanoi, että tulee mun mukaan tänne kun vaan pyydän. Mutta en minä halua pyytää. Ei oo oikein sotkea maailmoja, minä olen niin eri täällä kuin siellä.

Voi hyvä luoja. Myöhemmin puhutaan syksystä, sekin. Jei!

Loma vol. 2

Koska mulla on loma, oon saavuttanut melkein katarttisen rentouden (mitä nyt välillä äksyilen, narskutan hampaita nukuessani tai stressaan lomasta) enkä oo jaksanu päivitellä, mutta sen voin kertoa, että osa tavoitteista on saavutettu.

1. Jo muutama humala, isompi ja pienempi. Yksi viinipullo johti yökävelyyn Pojan kanssa ja puhui vaaristaan ja minä aloin itkeä mummuani ja olin sillai, että tuo tajuaa. Toinen tanssahteluun Sharon Jonesin kanssa ja tämänpäiväinen kuohuviini höyhenenkevyeen salonkihumalaan.
2. Kävin poimimassa pari ämpäriä mansikoita ja pellolla juttelin äitin ja siskon kanssa lapsuudesta ja miten minusta tuli tällanen, mutta siskoista tollasia. Sit leikkelin mansikat varteiks ja pakastin. Osa talvesta vähintään on pelastettu.
3. Tukholma tulossa ens keskiviikkona, sieltä pojalle puku (uuuuh!) ja mulle alusvaatteita. Reilu jako.
4. Vielä en oo imuroinu, tiskannu kylläkin, tai pessy mitään, en edes pyykkiä. Aika on mennyt maalla ja Pojolla. Ehkä huomenna.
5. Tänään oli 25 astetta lämmintä ja mie pääsin mekossa niitylle makaan iltapäivällä kun ei ihan niin paljon porottanu. Peiton päällä sain suklaakakkua, kahvia, kuohuviintä, mansikoita, viinirypäleitä ja chilliä aikaa ihanan Pojon kanssa. Seurattiin kans ihmeellisen vähän epäsuhdan näkösen pariskunnan keskustelua. Asennot tytöllä ja pojalla muuttu vähemmän kiusallisiks ja jännittyneiks mitä enemmän aikaa kului.
   
6. Ei olla nukuttu viiteen iltapäivällä, mutta aika paljon kuitenkin. Nukkuminen on melkein ihaninta.
7. Ei vielä leffaa (Antichrist, Public Enemies, Kaappaus metrossa ja tollasia nyt ainakin), en oo nähny paljonkaan ihmisiä ja sukat, ei lomalla sellasia ajatella!

Vielä viikko jäljellä!

Our lives on holiday.

No niin people, mulla alko toinen lomajakso, kaksi viikkoa. Kauheet paineet.

Töissä on ollu tosi tylsää ja ankeeta, joka toinen viikko on aina vähän sellasta kun toinen kierto on illassa, jossa minä aina ja nii, you know. Ja pakko on silti ajatella, että lisää töitä kamoon, haluun rahaa, kaikki maksaa liikaa enkä tiedä mihin ne kaikki menee. Elämä ei ihan oo ollu hallinnassa tällä viikolla, ainoat saavutukset suurenmoisen työpanokset lisäksi oli pyykinpesu, vaatekaapin siivous ja vuokrasopimuksen jatkoaikahakemus.

(Mulle on soiteltu että kuuluuko kerroksestani meteliä, oon sanonu että wooot, ei ollenkaan, ja nyt epäilen että se oon minä. Elämäni tapahtuu pääasiassa aikajaksoilla 13-16 ja 23-3. Enhän mä ees metelöi, katon vähän gilmoren tyttöjä oisin, kuuntelen Placeboo, keittelen kahvia ja vähä kommunikoin eri tavoin Pojan kans, eikö ihminen saa edes elää!?)

Lomasuunnitelma on seuraava:

1. Humala, punaviinillä, oluella, shoteilla, millä tahansa, mutta humala. Sellainen, ettei voi kävellä suoraan, että kaikki, jopa selvä minä paheksuu, päässä pyörii, aamulla on huono olo, juttelee asioita joista ei olisi uskonut ikinä puhuvansa ja taksiin menee liikaa rahaa, jota ei ole. Juuri sellainen, että kyllä, minulla on loma ja olen rehellisesti rappiolla.
   
2. Jotenkin metsästä on saatava vadelmia ja mustikoita talveksi, onko vielä mansikoita? Jotenkin on vältettävä metsän hyttyset, (hirvikärpäset?!), hiki, perheenjäsenet ja kaikki se. Katellaan miten käy
3. Tukholmanmatka Pojan kanssa toisen lomaviikon lopulla. Pääsen Topshopiin ja Agent Provocateuriin! Otan mukaan luottokortin ja relaksoituneen Pojon! \o/
4. Pesen lattiakaivon, kissan laatikon ja imuroin ainakin kahdesti. Kaikki ikävät työt, teen ne lomalla, kreisiä.
5. Jonain päivänä ois tsiidee mennä mekossa makaan puistoon jos paistais aurinko. Vois juua kahvia, syyä jätskiä ja jotain hyvää, ehkä pikkusen viintä muovimukista.
6. Useana päivänä aion nukkua toisen kainalossa sen kädelle kuolaten (noloutta!) ainakin viiteen asti iltapäivällä.
7. Voisin käydä kans leffassa, nähä muutamaa kaveria jos vapaita ja ostaa uusia sukkia.

Eipä siinä sitte muuta. Katotaan miten käy. Luen muuten Adele Parksin Playing Away:ta, jonka sain joskus jonkun muotilehden mukana. Tosi kepeää, yllättävän hyvin kirjoitettua ja saa minut töissä ihan niinku.. hot and bothered. Ihkuu, pakko ehkä mennä hakemaan jostain lisää chick littii.

My guilt is my only crime.

We can reveal who we truly are
Within the darkest most depraved
of joys. (She Wants Revenge: Monologue)

Aaaarrrggh.

Viikonloppu oli aika mahtis. Lauantaina nukuin pitkään, en muista moneen ja lähin sit uudessa kesämekossani vähän kaljalle. Viidelle. Ja punaviinille. Corneriin ja Henry'siin; tuntui melkein enemmän kesältä kun koskaan aikasemmin parin viime kuukaudenaika. Sunnuntaina sit käveltiin hanhien keskellä Tapiolassa, oli tosi vihreetä ja kuuma ja syrjäisiä rantakallioita ja mansikkasmoothieta ja kaikkee tosi chillii. Ja kun lähdin vihdoin kotiin, mietin, että on ihmeellistä kuinka tunnen olevani melkein kokonainen. Kuinka on oikeasti mahdollista näyttää kaikista pimein puoli toiselle ja silti kokea olevansa hyväksytty ja haluttu. Enkä ehkä olekaan ihan friikki.

Mutta sit yöllä. En saanut unta, oli kuuma eikä ketään, jota halata. Maanantai ahdisti, pyörin ja mietin kanssa lauantaisunnuntaiyönä saamaani tekstiviestiä, jossa sanottiin, että "nyt ihan luvan kanssa lopetat pahoilla mielin olemisen sen suhteen miten sillon teit ja annat sen olla enää vaivaamatta mieltäs.". Voi hyvä luoja, voi luoja, mietin. Oonko nyt saanut anteeksi? Minkä takia? Annanko ite itelleni anteeks? Viime viikkoina on Pojan kanssa puhuttu kauheesti vanhoista asioista, menneistä jutuista, joista kumpikaan ei kauheasti edes halua kuulla. Mutta jotenkin on pakko antaa toisen tajuta taustoja, mutta voi luoja kuinka ahdistavalta se tuntuu palata vanhoihin päiviin ja vanhaan minään.

Selviäisinpä tästä viikosta ja saisin loman, lisää viintä ja sitä iänikuista vastuuttomuutta. En kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä syksyllä, mitä opiskella, opiskellako mitään. Haluan lopettaa ajelehtimisen, mutta mikään ei nyt pysy käsissä. Uauaa, oon niin onnellinen ja samaan aikaan ihan i panik.

Mmmh, päiviä.

No joo, tiiän, kauhee valehtelija oon.

Oon ollu koko viikon töissä pitkiä päiviä, hikisiä päiviä, hinnoitellen tosi isoja ja pitkiä ja painavia paketteja. Ei vaadi paljon älyä, mutta olipahan itsenäistä, vastuullista ja jotenkin chilliä tällä viikolla. Mutta mitään muuta ehi tekeen ku nukkuun (monasti Pojan kans), syömään ja tekeen niitä töitä. Ens viikolla lisää töitä, puolivälissä Birthday Massacre Nosturissa ja sit lomaa \o/

Sunnuntaina ku tultiin Pojan kanssa maalta kattomasta pikkukissaa (jota minun ihana ja paras Paavo vihas!), lähdettiin Kaislaan vähän lomanlopetusoluille, jotka muuttukin viinipulloks ja muutamiks tuopeiks. Kerroin asioita menneestä niin kuin parhaiten taisin, puhuminen on kauhean hankalaa vieläkin, vaikka sanoja alkaakin tulla enemmän. Ihan selväksi en varmaan saanut tehtyä, kuinka sekaisin oon joskus ollutkaan, mutta liekö tuolla väliäkään. Puhuin asiasta, joka on yksi vaikeimmista. Poika puhui omistaan ja minä aattelin vaan, että upeeta, se kertoo mulle asioita, joita ei varmaan ikinä aikonu ja minä en ajattele, että onpa kauheeta vaan että jeah awesome, tuo on ihminen kans ja tehny tyhmiä juttuja ja se katuu jotain eikä senkään elämä ihan oo ollu peachy.

Tuntuu aina vaan läheisemmältä, mutta aina välillä jää odottelemaan sitä, että ahdistaa. En tiiä, pitäiskö nähdä jonain pahaenteisenä merkkinä, että välillä toisen kosketus kutittaa, on liian lämmin tai tuntuu vaan huonolta. Kun taas toisaalta aina tykkään siitä, että minuun kosketaan semmosella "kiva et oot siinä" -tavalla.

Jooh, matot tulee vihdoin takas huomenna, kissa voi aika hyvin, en saa parturiaikaa vissiin ikinä, uudet silmälasit alkaa tuntumaan paremmilta, haluisin keittää kahvia, vaikka kello on varttii vaille 1 ja huomenna haluisin vähän tanssia. Tai tehdä baarikierroksen, juoda punaviintä, jutella höpsöjä ja kikattaa.

Tulis ny se loma.

Quickie is the way to go.

Uuaa, en oo ehtiny, jaksanu osannu päivitellä, kaikkee on tapahtunu ja huomenna ehkä kerron enemmän jos aamukahviltani ehdin.

Oon aika onnellinen tavallaan nyt. Mutta ei oo aikaa elää elämää niin täydesti kun haluisin. Mut hei! Huhtikuussa lähdetään taas New Yorkiin o/

Katellaas lisää täs lähipäivinä, puss och kram.

If this is a coronation, I ain't feeling the love.

Plääh.

-tänään takas töihin. Ihan ku ois poissa ollutkaan. Puhuin itelleni koko viikon täyteen töitä silmissäni euron kuvat ja mielessäni velkojen poismaksu, Paavokissan lääkärimaksut ja NYC2010-rahasto. Taloudellisissa vaikeuksissa on aina vituttanut eniten se, että pitää luopua itsenäisyydestään, pyytää apua, olla riippuvainen muista. Haluun maksaa kaikki valintani, koko elämäni itse rahoilla joiden eteen olen tehnyt työtä, josta en edes tykkää, mutta joka antaa minun olla vapaa ja velkaa vain itelleni.

-tietäisinpä taas, ketkä kaikki kirjotuksiani lukee. tiedän osan, epäilen monia, ymmärrän, että tänne on helppo löytää ja minut pelottavan helppo tunnistaa. Puhun paljon henkilökohtasia juttuja, joista en ääneen sano mitään kenellekään. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa, kun joku, jolle en ole ikinä kunnolla puhunut henkilökohtaisesti, puhuu asioistani muille, tulee olo kuin se joku olisi lukenut minun salaista päiväkirjaa. Sanois joku joskus suoraan mulle, jos joku mietityttää. Mistä mä tiedän, mitä puhun teille henkilökohtasesti, jos ootte kaiken jo lukenu täältä, god damnit, täytyyks mun tehdä salasanallinen mysteryjournal :D

-aina ennen kun tein jotain pahaa, uskoin että siitä saa jonkun rangaistuksen. Sitten kun teki paljon pahaa yhdellä rysäyksellä, syntyi tavallaan jatkuva syyllisyys, joka on varmaan vieläkin minussa läsnä. Mutta sanokaas joku, kuinka kauan virheistä pitää maksaa, mistä tietää, että se on nyt loppu ja kenen tehtävä on antaa anteeksi? Aina välillä tulee jaksoja, jolloin näkee unia, luulee näkevänsä ihmisiä, sanat muistuttaa asioista viiden vuoden takaa ja minä luulin, että menneisyys oli jo käsitelty.

-kaikki on aika hyvin, lomarahat tulee ylihuomenna, elämä on hallinnassa, viikonloppuna käyn pesemässä matot, mutta silti tämä typerä alakuloisuus, oisko se vaan töihinpaluu, väsymys, joku. Tekis mieli tehdä syksyn lukujärjestyksiä (ei, te jotka vielä ette tiedä, en päässyt sisään) ja aloittaa harrastuksia. Olla enemmän ihminen, hallita elämää ja puhua tärkeitä asioita.

If you leave me now, I'm gonna lose my mind.

Aaah, oli hyvä päivä tavallaan, mutta kokonaisuutena kyllä kamalin vähään aikaan.

Minun oma, maailman ihanin kissa Paavo on vähän yli viikon oksennellut hämmentävän paljon, koko kesän mittaan ollut vähän vaisu, vetämätön ja välillä ruokahaluton. Laihtunutkin. Tänään sitten lähdettiin (ihanin Poika lähti messiin) eläinlääkäriin, jossa loppujen lopuksi vietettiin kaksi ja puoli tuntia ilman selkeää vastausta siitä, mikä on vialla. Rauhottivat Paven, ottivat verta, virtsanäytteen, röntgenkuvat ja vielä ultraäänen, jossa sitten näkyi, että toinen munuainen on huomattavan iso kokoiselleen kissalle. Mitä se tarkottaa sitte, minä kysyin ja eläinlääkäri sanoi, että tällaista on nähnyt todella harvoin eikä ihan suoralta kädeltä osaa sanoa. Soittaa vielä tällä viikolla. Eihän voi olla hyvä jos lääkäri ei tiedä? Pitelin sitä kotimatkan sylissäni kun nukkui kapalossaan rauhoitusta pois enkä tiennyt miten asiaa pitäisi ajatella.

Nyt kotona googletin tietty juttuja ja löysin sellasia sanoi ku cancer, failure, cyst ja malignant. Enhän mie vielä tiiä, mutta kyllä minuu pelottaa aivan sairaasti, että jotain isompaa on pielessä, Paavoon sattuu tai että minä en voi auttaa mitenkään.

Minä en oo valmis, en anna pahojen ajatusten edes tulla päähän, en kuuntele muita, ihan sama, minä teen kaikkeni auttaakseni ja Paavo ei lähde vielä mihinkään.

New reality.

Ihan melkosta. Eilen oli Pojon kaverin läksiäisjuhlat, minä join liikaa viiniä. Oli kyllä ihan hauskaa, ei siinä mitään, vähän oli taas draamaa ja tanssia, otin kolmekin kulausta kammoa Gambinaa.

Lähdettiin pois aika aikaisin ja loppuyö kului jutellessa Pojan sängyssä. Lupasin, että vastaan kaikkiin kysymyksiin, mikä johti siihen, että ensimmäistä kertaa kerroin asioita, joita häpeän, joita en haluu muistella tai joita en tavallisesti edes ajattele. Puhuin jopa seksiin liittyvistä ajatuksista, joista en puhu missään enkä kenellekään, koska aiheuttaa niin paljon päänvaivaa. Kaikista nolointa juttua menneestä en kertonu, mutta melkein oisin voinu. Koska en oo enää se sama kuin silloin, en oo semmonen kun olin teininä aloittaessani hölmöjä juttuja, en se 18-vuotias synkistelijä, enkä 20-vuotias itsetuhoinen, tyhmä tyttö.

On tosi vaikeaa osata hallita sitä informaation määrää, minkä itsestään antaa sellaselle, jonka haluis tietävän melkein kaiken.

Tänään kun bussilla ajelin Helsinkiä kohti vähän krapulaisena, havaitsin kuinka paljon olen kasvanut, muuttunut paremmaksi. Ja aika paljon vain vuoden aikana. Poika, terapia, lääkikseen haku, vanhemmista irtautuminen ja oman elämän eläminen on kaikki saaneet aikaan sen, että kaikkea on paljon helpompi käsitellä. En minä itestäni vieläkään koko aikaa tykkää, mutta vihdoin ja viimein uskallan olla lähellä, tuntea asioita, luottaa muihin, päästää irti ja käyttäytyä hyvin. Tosi siistii.

What's wrong with this picture?

Tästä minoon jauhanut aikaisemminkin sekä livenä että blogissakin, mutta voi jumalauta. Mikäli olen uutiseni oikein lukenut, 45 -vuotias ylikonstaapeli raiskasi 15-vuotiaan tytön käyttäen väkivaltaa. Itä-Suomen hovioikeus alensi 2,5 vuoden vankeustuomion vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta, antoi miehelle 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja laski nyt 25-vuotiaan naisen korvauksia 8000 eurosta 5000 euroon. Perusteina tuomion alentamiselle olivat uhrin jo lähestulkoon saavuttama 16 vuoden ikä ja tapahtumassa käytetty lievä väkivalta.

Raiskauskriisikeskus Tukinaisen oikeudellisen työn kehittämispäällikkö Riitta Silverin mukaan perusteita olisi pikemminkin pitänyt käsitellä raskauttavina asianhaaroina; toisessa lähteessä rikosoikeuden professori Terttu Utriainen huomauttaa, että "Väkivaltaa ei pidetä raiskausrikoksen tunnusmerkkinä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.". Miehellä oli tyttöön nähden ammattinsa ja ikänsä puolesta selkeä auktoriteettiasema, 15-vuotias tyttö, olkoonkin kuinka viettelevä ja tilanteessa aktiivinen (en viittaa tähän tapaukseen, koska taustoja en tiedä) on lähestulkoon herkimmässä naisellisen ja seksuaalisen kasvunsa vaiheessa ja raiskaus on raiskaus vaikka se tapahtuisi hellimmällä mahdollisella tavalla ilman vihjettäkään fyysisestä väkivallasta. Lähes 16-vuotiaaseen tyttöön ei kosketa väkivalloin, ei on ei, samaa vanhaa, you know.

Lähipiirissäni, julkisessa keskustelussa ja internetissä törmää lähes väistämättä siihen asenteeseen, että uhri tilanteessa on lähes aina jotenkin itse tilansa aiheuttanut. Tähän syyllistyvät havaintojeni mukaan useimmiten toiset naiset, mikä suututtaa suunnattomasti. Anna Kontulan haastattelua City-lehdessä (13/2009) siteeratakseni: "Suomessa on siis naisia, jotka ajattelevat, että intiimiin tilaan miehen kanssa menevälle naiselle saa tehdä mitä vaan. Jos miehen eroottisena preferenssinä on naisen lihakoukkuun ripustaminen, siitä vaan. Oma vika, mitäs lähdit!" ja myöhemmin: "Seksuaalisen väkivallan vastustamisen voimavarat pitäisi suunnata valistamiseen. Että olipa tilanne mikä tahansa, ei tarkoittaa eitä.". Jos joku haluaa, voi aloittaa keskustelun kanssani, enkä minä hyväksy syyksi mitään. En naisen paljastavaa pukeutumista, itsensä juomista kaatokänniin, itsensä tyrkyttämistä, provosointia, en mitään. Ihmisen rajojen on pysyttävä koskemattomina, kunnes joku kutsutaan sisälle.

Ja entä tämä: nukkuvan, sammuneen tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaus ei Suomen lain mukaan ole raiskaus ja saattaa joskus johtaa ainoastaan sakkoihin.

En minä voi sille mitään, että laittaa miettimään, millaisen viestin tällaisten asioiden jatkuva samankaltainen uutisointi lähettää. Tai millaisen olon se aiheuttaa raiskausten uhreille, joissain aiemmissa tapauksissa 10-vuotiaille tytöille ja pojille, tai niille valtaa janoaville tai jotain ihmeellistä haluaan toteuttaville miehille? Ettei sen niin väliä? Se halus sitä itekin? Löin vaan avokämmenellä ja se sano, että sillä on ens kuussa 16-vuotispäivät, kaikki okei?

Vittu saatana.


Otetaan loppukevennys. Tulin junalla tänään kotiin aikomuksenani sosiaalinen elämä Viikissä, pussailu Espoossa ja baila baila jossain päin Helsinkiä. No ensin sieltä tulee kolme ihan bilemeiningeissä olevaa keski-ikäistä, jotka kikattaa ja hihittää ja on ihania. Sitten junan eteisessä keski-ikäinen nainen kysyy mieheltään "miltä mun tukka näyttää?", johon mies "hyvältä, oot tosi kaunis" ja kietoo kätensä naisen ympärille. Ja sit laiturilla on nuoripari, joka on "juonu niinku kaks litraa viinii" ja ne kikattaa ja korjaa korkokenkää. Sitten se ihana neito soittaa jollekin jonka luokse ovat menossa ja tilittää "rakas kuuntele, mä oon ihan kännissä, tuun koko ajan enemmän humalaan! rakas, mitä sulla on päällä?". Se oli oikeesti fabulously full of life. Sillä miehellä oli tyhmä naama, liian lyhyet valkoset housut ja varvassandaalit ja mulla livahti päähän kauhia ajatus, ettei se ansaitse sitä paljettitoppista tyttöä, jolla on villit kiharat ja yhdeksän sentin korot. Karkoitin sen kuitenkin pois ja olin sillai, et jea, love is all around vaikka maailma onkin välillä niin paska.

Kaikkee kesästä.

Ou jea. Vihdoin ehtii, jaksaa ja muistaa päivitellä plogii, oottehan työ vissiin kieli pitkällä venaillu, jotta mitä kuuluu Outi!

Viikonloppu oli tosiaan, kuten sanottua, aika pähee. Kissa-Paavo lähti äidin hellään hoivaan jo torstaina, jotta pystyin huoletta nauttimaan ehkä parhaasta lomanaloitusviikendistä ever. Perjantaina Tuskassa Gojira, sunnuntaina Pitkässä kuumassa kesässä Henry Rollins (josta ei ois saanu ees ottaa kuvii, toi oikeessa alakulmassa oleva dude tuli sanoon, että "ei hei ei mitään yhtään hei", varmaan saan jonkun syytteen).

Molempina päivinä oli tosi kova helle (selkä paloi kahdesti), nestettä kului keikan aikana litra ja jälkeen toinen, päässä tuntui siltä, että wow, tämän takia kärsisin melkein mitä vaan.

Gojiran näin jo In Flamesin (blah) lämppärinä viime vuoden lokakuussa ja silloinhan siinä oli uutuudenviehätys, sali oli pimeä, bändi soitti tosi kovaa ja oli ihan mahtava. Tänä vuonna oltiin paljon lähempänä lavaa, uuteen levyyn (The Way of All Flesh) oli tavallaan ehtinyt totutella ja tutustua enemmän ja tunnelma oli ihan erilainen. Tällä kertaa lempparibiiseistä erottui A Sight To Behold ja ikilemppari Flying Whales. The Heaviest Matter of the Universe hurmasi perjantai kuten lokakuussakin raskaudellaan. Ja onhan ne hei tyylikkäitä&komeita ranskalaismiehiä! Keikan jälkeen hivuttauduttiin aika äkkiä nimmarijonon alkupäähän ja jeejee, sain kaikkien neljän ihkun gojiralaisen kädenjäljen From Mars To Siriuksen kanteen. Rumpali Mario jopa sanoi "kiitos" ja mie olin vaan et hihiihi, kiitti hei sulle, söpö poika.

Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.

Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.

Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.

Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.

Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.

Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.

Chicka chicka yeah.

Huhtikuussa haaveilin chillistä lomanaloitusviikonlopusta Gojiran, hengailun ja Henry Rollinsin kanssa. Saanpa koko setin <3

Iltasella lähden kotiseudulle rokotteleen kissaa ja syömään ilmaista ruokaa, tilittelen sit lisää tunnelmia ja aatoksia.

Patience, grasshoppers.

Borderlining schizo

Mie vihaan juhannusta. Yritän olla vihaamatta itseäni kauheesti.

Kulutin päivän itkemällä ja olemalla ihan sekopää Pojan luona. En saa puhuttua, en vain saa, vaikka kuinka yritän. Pilaan tämän sillä, mutta en silti saa sanoja ulos. Enkä oikein edes tiedä miksi, ehkä pelkään reaktiota, kieltäytymistä, vahvistusta epäilylle.

Kaiken kehityksen ja kasvamisen jälkeen olen edelleen ihan samassa paikassa enkä kuulu mihinkään. Miun perhe juttelee keskenään, että kuulostipa Outi oudolta puhelimessa, käyttääkö se huumeita, missä se oikein liikkuu. Ihan sama mitä teen, minä en saa niitä luottamaan minuun enkä ikinä kuulu siihen kahden siskoni ja niiden poikaystävien yksikköön.

Tämä nyt on tätä. Oon surullinen, silmiin sattuu itkemisestä ja ihan sama.

It's between you and me. (Me and my music, baby.)

Uaa, miten voin unohtaa. Stupid stupid. Kotiin kaupasta pääsi tänään myös Stam1nan ensimmäinen ja Placebon Meds.

Löysin Placebon sunnuntai-iltana siivotessani laskuja ja kuunnellessani ainoaa kappaletta, jota ennen niiltä pystyin kuuntelemaan, Every You, Every Me:tä. Tapahtui se ihana, ihana hetki, kun jostain bändistä tulee enemmän kuin muista. Joku kappaleen riveistä nousee irti muista, jää soimaan korviin, kuuluu kovempana kuin muut. There's never been so much at stake.

Äsken tiskatessani kuuntelin Medsiä ensimmäistä kertaa läpi (parhaiten itselle uudet albumit breikataan sisään taustamusiikkina, juuri tuon maagisen hetken takia, kun tuntemattomien äänien keskeltä kuulee kauneuden), mutta Post Blue:n aikana oli tultava keittiöstä, istuttava keskelle lattiaa, avattava levyn kansilehti, kai sitä joku muukin kutsuu bookletiksi (Eepo?!), luettava sanoja, suljettava välillä silmät, kelattava hetkiä taaksepäin, ymmärrettävä, ajateltava ja otettava sisään. Oli ihan pakko keskittyä, koska musiikki sen vaati. Kansilehti tuoksui samanlaiselta kuin jonkun toisen levyn joskus kauan sitten. Muoviselta ja uudelta.

Taas se sama laulu: voi luoja, minä rakastan musiikkia, rakastan levyjä, rakastan bookletteja ja rakastan rakastan rakastan näitä lauluja.

Very chic.

Aah, tänään selvisin ulos asunnosta pitkän pitkän aamun, sängyssä makoilun, Frendien, kahvin ja sukulaispuhelujen jälkeen. Tarkoituksena oli käydä läheisessä kauppakeskuksessa ostamassa lääkkeitä ja uimapuku. Unohdin reseptin kotiin ja uimapuku, no jumalauta.

Kaikki naisethan sen tietää, että uimapuvun sovittaminen minikokoisessa kopissa sukat jalassa kuumana kesäpäivänä on kauhua puhtaimmillaan. Kenenkään iho ei oikeassa valossa näytä yhtä huonolta kuin siellä ja siellä luultavasti vihaa vartaloaan sellainen, joka siihen yleensä on tyytyväinen.

Lopulta hylkäsin koko projektin. Missä mie uisin? Miksen uisi alasti? Niiden sijasta aloin penkoa Lindexin alusvaaterekkejä hartaana toiveenani ihanat Ella M -asut, joita himosin koko köyhän kevään. Ja joo, hei joo! Pitsi nyt ei ole minulle mikään kovin sopiva elementti, joten liikaa jäi sinnekin, mutta jotain tarttui mukaan ja oi, hyvä luoja sentään, sitä kauneutta.

Pois se minusta, että alkaisin esittelemään alusvaatteitani tai vaatteitani yleensäkään, mutta pari kuvaa yksityiskohdista, koska seriously, drool.

Ihkua, eiks je.

On and on.

Siivosin ja odotin kärsivällisesti sohvalla istuen, että angsti meni ohi.

Olen alkanut taas kirjoittaa. Ymmärtänyt, että se on tällä hetkellä ainoa rehellinen tapa löytää ja rikkoa rajansa, oppia sanojen oikea järjestys. Tämä kirjoitus täällä on henkilökohtaista päänselvittelyä, se teksti joka rikkoo rajoja, on fiktiota ja fantasiaa. Sellaista, jossa itsekeskeisyys, omat kokemukset ja tunteet on naamioitu tarinan taakse. Jaksaisinpa jatkaa.

Just pretend to be normal.

Kolmas päivä kotona ja kaikki ahdistaa. En jaksa mitään, enkä ole varma, johtuuko se flunssasta, laiskuudesta vai taas jostain käsittämättömästä mielentilasta.

Minen oo mikään juhannuksen suurin fani, ihan niinkun en oo minkään perinteisen juhlan fani, koska se saa ihmiset stressaamaan ja juomaan alkoholia. Kaikkien on päästävä mökille olemaan hiljaa ja tuijottamaan vettä tai syömään makkaraa. Ja silti, vain yhtenä elämäni vuonna olen kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt yksin kotiin nukkumaan ohi sen kauniin, aurinkoisen viikonlopun. Sekin silloin, kun olin kaikkea muuta mitä haluaisin olla. Viime juhannuksena kävin vain nopealla vierailulla mökillä, olin perinteisen kiukkuinen, kärsin massiivisesta ihmissuhdeangstista ja join yhden pienen tölkin olutta, söin puolikkaan makkaran.

Kutsun olen saanut kolmelle mökille, en tiedä haluanko niistä yhdellekään. Oon inhottava ja itsekäs, mutta taas vain lisää päiviä ja paikkoja, joissa olen ulkopuolinen, kun en osaa siirtää itseäni kehän sisäpuolelle. Luin joskus jostain, että jos vaan teeskentelee vähän aikaa, asioista tulee luonnollisia. Kauanko pitää teeskennellä?

Pitäisi imuroida, tiskata, rentoutua, hymyillä ja lakata olemasta vinkuva teiniangstaaja. Ihan kohta, vielä ei jaksa.

There's never been so much at stake.

Another love I would abuse,
no circumstances could excuse. (Placebo: Every You Every Me)

Olen flunssassa, tuntuu että taas. Maannut koko päivän sängyssä, juonut kahvia, syönyt sipsejä, maksanut laskuja, jutellut kissalle (se on masentunut, kun on ollut niin unelias, hidas päivä, huomenna yritän olla extrasöt), katsonut dvd:tä, yrittänyt lukea, etsinyt netistä ratkaisuja ihmeellisiin ajatuksiin ja tunteisiin, pohtinut juhannuksen kohtaloa ja kaikkea muuta.

Nyt kun kello on jo melkein yksitoista, kurkkuun sattuu, olo on vieläkin (ehkä juuri makaamisen takia, tiedän) täysin ja totaalisen vetämätön, veltto ja saamaton. Samaan aikaan olen järjettömän levoton, ollut koko päivän, haluan ulos asunnosta, ulos säännöistä ja velvollisuuksista, ulos kaikesta mitä minulta odotetaan, pois tästä kaupungista ja näistä ihmisistä.

Asiat, jotka määrittää mitä olen, miten käyttäydyn, mistä pidän. Alan tiedostaa niitä paremmin, alan ymmärtää yhteyksiä siihen, mitä tapahtui 10-, 14-, 16- ja 17-vuotiaina. Miksi joistain asioista puhuminen on mahdotonta, vaikka ajatuksina mikään ei saa minua edes säpsähtämään. Pelkään, että turhaudun liikaa, alan toistaa tekojani vuosien takaa ja käyttäytyä huonosti. Aina välillä itsensä hillitseminen on huolestuttavan hankalaa.

In this tainted soul
In this weak young heart
Am I too much for you? (Skunk Anansie: Weak)

Tämä, tämäkin, yksi niistä asioista, joiden hoitamiseksi ei tarvitse kuin avata suu ja antaa sanojen tulla. Mutta aika ei ikinä ole oikea, päässä joku huutaa ei ja helpompaa on puhua siitä mitä muille tapahtuu, keitetäänkö kahvia, ihan kohta on kesä. Onni riippuu isommista asioista ja on niin helppoa rikkoa.

Kaikki ihmiselle ominaiset, itsekkäät, turhat, epätoivoiset ja itsetuhoiset teot muuttuu huomattavasti surullisemmiksi, jos niitä tehdessään tiedostaa syyt ja seuraukset.

"You're my person."

Tänään oli hieno, kuuma, aurinkoinen kesäpäivä. Sellanen, että mitä vähemmän päällä sen parempi. Illalla satoi, salamoi ja ukkosti, Pojan kanssa kateltiin parvekkeelta ja juotiin kahvia.

Olin sillä synttäripiknikillä, isosiskon synttärit. En aina oo niin välittäny Suomenlinnasta, koska turisteja, ylihinnoiteltuja postikortteja ja elitististä etelähelsinkiläisyyttä. Mutta tänään se kävi ihan hyvin, oli hiljainen paikka Kustaanmiekalla, viiden jälkeen meni ohi kaksi ruotsinlaivaa, joiden matkustajat heilutti kuin olisivat lähteneet Amerikkaan. Me heilutettiin takaisin.


Ja voi, kuinka minä rakastan merta. Oli se sitten aurinkoisena päivänä tuollainen kirkkaansininen tai talvisena tiistaina harmaa ja ankea, minä rakastan sen suuruutta, liikettä ja tunnelmaa. Joskus pienenä haaveilin, että saisin asua meren rannassa tai pienellä saarella. Menisikö se pilalle, jos meren näkisi joka päivä vai olisiko tottuminen hyvästä, toisi meren tavallaan itsen sisälle. Tiedätteks.

Ja sitten tulin kotiin, sade oli jo melkein lakannut. Ensimmäinen lauantai-ilta (osa siitä vain) yksin kotona (kissan kanssa) eikä tullut (tai tule) kamalaa surullista kaikennielevää lauantaioloa. Tavallaan on tosi kevyt olo.

Tässä päivässä oli kanssa se, että tajusin monta kertaa että olen parisuhteessa. Melkein voisi sanoa, että ensimmäisessä normaalissa, hyvällä tavalla tavallisessa, oikeassa ihmissuhteessa. Mikään muu ei aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä enkä minä vieläkään ole varma, mitä se tarkoittaa tai mitä voin odottaa. Toivottavasti alan oikeasti luottaa siihen, että tämä tapahtuu. Jos ajan kuluessa alan tuntea toisen paremmin ja se tuntee minut paremmin. Kun sitä ajattelee, se on ihan naurettavan hienoa, että on joku, tavallaan.. my person.

En pyytänyt Poikaa mukaan piknikille, koska ajattelin, että ei, en sekoita keskenään maailmoja. Toisessa tunnen olevani ulkopuolinen, toisessa kokonaan kotona. Eikä olisi reilua tai oikeinkaan että toisen pitäisi pelastaa minut. Ei se ole vastuussa minusta vaan minä yksin, enkä minä halua pakottaa toista mihinkään.

En mielestäni vaadi toiselta kauhean paljoa, minun ei tarvitse olla koko ajan lähellä tai puhua, en odota että tapahtuu mitään mitä ympärillä tapahtuu ja mistä kuulen muilta: perinteitä, sitoutumisia, lupauksia, lahjoiksi koruja (hahaa!), yhteisiä asioita ja suunnitelmia. Se, mitä haluan, minkä haluan jatkuvan, on se että minulla on joku, jonka kanssa voin olla oikea, jolle haluan puhua ja jonka haluan tuntea, joka on minun puolella ja minä sen. Koska tällainen kaikki, läheisyys, on ihan hirvittävän pelottavaa, en haluaisi antaa sille liikaa painoa, mutta onko se väärin, jos toinen tekee minusta paremman ihmisen?

Mistä on pienet tytöt tehty.

What I’m gonna live for,
What I’m gonna die for,
Who you gonna fight for? (Bryn Christopher: The Quest)

Tämä torstai on tavallaan ollut sellainen, etten ole tehnyt mitään. Aamulla heräsin Pojan luota, toin töihin ja tulin kotiin makaamaan sohvalle, istumaan lattialle, juomaan kahvia parvekkeelle. Olen lukenut ensimmäistä Amerikoista tilauksen myötä saapunutta Glamouria, juonut vähän liikaa kahvia, vieraillut lyhyesti menneessä.

Mutta on paljon tapahtunut myös ihan vaan katsellessani kissan kieriskelyä ympäri parveketta. Ajattelin, että alan jutella, puhua jutuista, jotka saa vakavaksi, mutta joista en ikinä kerro kenellekään. Haluaisin lakata vähättelemästä tai liioittelemasta tunteita, olemista ja kokemuksia. Vaikeaahan se on tavoistaan oppia pois, mutta jos yrittäisi kovemmin.

Pojan kanssa on aina välähdysmäisesti sellainen hieno tunne, että se tuntee minut. Tai näkee sellaisena kun oikeasti olen, ja tykkää minusta silti. Melkein olen varma, että mitä vaan kerron, se ei muuttaisi tilannetta huonompaan suuntaan. Miksi sitten vieläkin on se joku puoli minusta, mitä en vain näytä?


Ja entäpä tämä, asiat joista tänä vuonna olen lukenut, ovat olleet mielenkiintoisimpia koskaan. Ihmisen biologia, elimistön toiminta, neuropsykologia, veriaivoeste (voi hyvä luoja!), immunologia, oppimisen mekanismit, kaikki tämä on juuri sitä, mistä haluan tietää kaiken. Lääketiede alana on arveluttanut, mietityttänyt ja vaivannut päätä lukioikäisestä asti; siitä vaikeasta mummun kuoleman jälkeisestä talvesta kun fyysinen ja psyykkinen kipu ja tunto meni minussa sekaisin.

Kirjallisuus ja kieli ovat olleet minussa viisivuotiaasta, kohta 20 vuotta, eikä kiinnostus ole vieläkään kadonnut. Oli oikeastaan ainoa ratkaisu antaa sille tilaisuus, katsoa mihin se johti ja mihin sillä saralla kykenen. Nyt on sen ainoan toisen vakavan vaihtoehdon vuoro. Muutamat seuraavat vuodet näyttänevät mihin pystyn sen suhteen ja kumpi unelmista vie pidemmälle.

Ulkopuolella.

Joo, ei tässä mitään. Haluisin kertoilla juttuja, mutten osaa. Hush now.

Teen töitä, kirjoitan hakemusta Kelaan, luen jänniä juttuja hermoimpulsseista. Viikot menee turhan nopeasti.

Tiedän olevani ulkopuolinen, jääväni ulkopuolelle ihan omasta aloitteestani, enkä ihan tarkkaan ymmärrä minkä takia. Tajuan kyllä miltä vaikutan, kun muutun synkäksi ja sulkeutuneeksi sosiaalisissa tilanteissa, mutta mistään en löydä yhtään energiaa, että edes yrittäisin esittää mitään muuta. Pinnalliset sosiaaliset tilanteet, työ koulu juhlat, kaikki ne joissa en juurikaan menesty, on tarkoitettu pinnallisiksi ja tyhjänpäiväisiksi, muuten ne ei onnistuisi. Ja minä oon lapsellinen ja itsekäs kun en opettele hallitsemaan niitä tilanteita, oon uskomattoman vaatelias odottaessani että voin jäädä ulkopuolelle ja odottaa silti muilta jotakin.

Lauantaina on yksi sellainen, kepeä sosiaalinen tapahtuma, siskoni synttäripiknik, olen niissä yhtä ulkopuolinen kuin muuallakin. Jos oisin itsekäs ja takaisin itselleni edes vähän mukavuutta, pyytäisin Pojan mukaan houkuttelemalla kakulla. Jos oisin uhrautuvainen, säästäisin sitä kepeydeltä, pinnallisuudelta ja ulkopuolisuudelta.

No no, nukun nyt vähän, paremmin kuin viime yönä, huomenna otan töihin eväät ja Buranaa ja hymyilen enemmän. Kaikki on okei.

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan jees. Kokeen jälkeen oon nukkunu öitäni ku jossain horroksessa, voisin varmaan vetää kahdesti kellon ympäri jos saisin.

Vietin aika leppoisan viikonlopun kotiseuduilla kamalassa helteessä yrittäen saada nettiä toimimaan, kun toiset teki kasvimaata. Minä kävin välillä kuvaamassa actionia, keitin tekijöille liian vahvaa kahvia, korjasin astiat pöydästä, luin biologista psykologiaa (aivot, wow, voiko olla mitään jännempää!) ja lepertelin kolmen päivän ikäisille kissanpennuille. Oma Paavo on viikonlopun jälkeen madotuksen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta ollut erityisen hellä, nytkin nukkuu södesti sylissä. Aavistaakohan ajatukset, että "mitä jos Paavolla ois kaveri..". Luulen, että kuitenkin yhden lapsen syndrooma, you know. Itsekäs söpöläinen on tuo minun pojo.

Eilen kaks henkilöä arvioi minun edistystä elämässä vuoden aikana, mikä oli aika koomista. Mutta vasta silloin tajusin, kun ääneen sanottiin, että "vuoden aikana on tapahtunut paljon, näytät ja kuulostat huomattavasti paremmalta".

Joo. Ja sit sain kesälle lisätöitä. Pitempiä päiviä, mistä oon samaan aikaan tosi huolissani ja tosi iloinen, kuten aiempinakin kesinä. Tuo työ, pakettien lajittelu seitsemän tuntia päivässä, on yllättävän raskasta, väsyttävää ja monotonista sekä fyysisesti että henkisesti. Se ei vaadi juuri mitään älyllistä kapasiteettia, mutta se mistä pidän on se, että voin suorittaa sitä hyvin. Olla nopea, organisoitunut ja huolellinen. Tietää, että olen hyvä siinä mitä teen. Sellaista oloa on akateemisessa maailmassa vaikea saada. Mie oon vissiin ikuinen alisuoriutuja, hahaa.

Nii ja puhelimen risuaitanäppäin tahriintui eilen johonkin typerään musteeseen. Se on mun suosikkinappi!

Mitäs muuta tässä sitte. Parvekkeen pesu on kammottavaa. Haluisin sellasen näpsän kesähatun. Ja Muse tulee lokakuussa! Liput myyntiin ensi maanantaina ja just sain Pojalta tekstiviestin, että hakee meille liput, on tuo aika <3

Feels like freedom.

Jea beibe, mulla on tavallaan kesäloma.

Eilen olin pääsykokeessa (voitte googlaa mikä eilen oli, Eepo arvas jo oikein, puhun siitä sit myöhemmin jos puhun), tulos oli odotettu enkä voi olla pettynyt, koska tein sen mihin pystyin.

Loppupäivä oli kiva, Pojan kanssa käytiin Wrong Noodle Barissa syömässä ja luin Trendin pääkirjotuksesta jutun kesälistasta. En muista juttua tarkkaan, toinen silmä oli ruuassa, mutta miekii teen, enkös teekin. Alan suorittaa kesääni ja kerätä kesäpisteitä, tosi tyhmää, paineita luovaa ja kaikkee, kikattelen ajatukselle.

Sit hengailtiin, juotiin kahvia ja tommosta. En tajua tätä oloa, ettei muka tarvitse stressata tai lukea. Tosin ens viikon alusta (ehkä jo sunnuntaina!) alan tutustua psykologian kirjoihin, josko on yhtään sellaista, mitä voisin lukea. Vähän pelkään, että tuntuu psychobabblelta, mutta we'll see, shall we.

Kohta menen töihin, eka pitkä päivä ja se, joka aloittaa kesän oikeasti. Viideltä saan pitkän rapputauon tuijotellen nousevia koneita, lukien muotilehteä ja hengitellen kesää.

Puuuuh, kaikki on ihan jees nyt, on on.

I know I'm getting closer.

Eilen oli ihan ihmeellinen päivä. Tänään oli krapula.

Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.

Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.

Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.

Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.

Fuck the subconscious for not waking me up.

Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.

Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.

Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.

Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."

Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.

I lost the fight.

Whatever happened to saturday night? (Logh: Saturday Nightmares)

Lapsesta asti oon tykännyt olla yksin, tykkään kun voin tehdä mitä haluan, kuunnella ja katsella mitä huvittaa, lukea, olla ilman paitaa, syödä sormin lattialla, kirjoittaa ja olla juuri niin sekaisin ja sotkuinen kuin olen. Yksinolo on sitä mikä auttaa kestämään kaikkea sitä muuta.

Blah blah, minä tahansa muuna iltana, mutta ei lauantaina. Tiedän tiedän, opittuja käyttäytymismalleja, whatever, mutta silti: lauantai-illan yksinäisyys tuntuu ikuiselta, murskaavalta ja tekee fyysisesti kipeää.

You cannot leave; the people you love, they need you.

Derek: How is Meredith, by the way? Is she okay?
Cristina: She's fine.
Derek: She's always fine. That's her problem.
Cristina: We're fine people. We do fine. We're fine. (Grey's Anatomy)

Oon taas ok. Neljä ja puoli tuntia unta, kahvia ja syviä hengityksiä. Eikö tosiasia ole se, että on pakko mennä eteenpäin, ei saa pysähtyä, ei saa miettiä liikaa.

Minä ja vaan minä olen vastuussa itsestäni, omasta onnestani ja.. kissasta. En minä voi luovuttaa, en vaikka kuinka jalat sanoisi ei enää, pää olisi pelkkää sumua ja haluisin nukkua peiton alla välillä liian lämmin käsi ympärilläni ikuisesti. Minun on pakko pitää huolta siitä, ettei vuodet toista itseään, että jos mieleni joskus harhautuu itsekeskeiseltä radaltaan, en ole menettänyt kaikkia, joita tarvitsen ja jotka tarvitsee minua.

"Sinussa on niin paljon potentiaalia ja sinä heität kaiken hukkaan.", minulle on sanottu kolme kertaa, muistan niistä jokaisen, koska joka kerta olen suuttunut. Mitä se on se potentiaali, mistä sen tunnistaa ja milloin käytän sen oikein? Pysyisipä mielessä aina, että minä teen päätökset, minä teen valinnat, minä elän. Ei ne saavutukset vaan elämä siinä välissä. Jokainen laiska, onneton aamupäivä, jokainen onnistunut maanantai, on elämää eikä mikään päivä ole hukkaan heitetty.

We're all damaged, stop being such a selfish, little brat.

En saa unta, kurkussa on pala, rintaa puristaa enkä oikein ymmärrä tästä mitään. Ulkona on jo valoisaa, olen luvannut herätä neljän ja puolen tunnin päästä enkä varmasti jaksa mutten voi myöskään nukkua kahteen, koska mikä pettymys oisin itelleni ja kaikille muille.

Oisin pettymys, ha, liekö se isoin pelkoni ikinä. Mitä väliä.

En tiiä, mitä kuuluu, huonoako ehkä koska jatkuvasti huomaan valehtelevani puhelimessa äidille, siskoille, vaikka äänestä ne kuulee, tietävät vuosien kokemuksella, että joo sitä on mentävä nyt katsomaan. Pahinta ja kaikista tyhmintä itseään vastaan pelaamista on, että valehtelen siellä pahamaineisessa terapiassa myös, puhun asiat paljon paremmiksi mitä ne on. Pojalle en oo valehdellut (vielä?), mutta en puhunutkaan. Ajatukset katoaa tehokkaasti toisen kainalossa, mitä puhuttavaa sillon vois ollakaan.

Ja silti voi silti, kaikista tärkeintä on rehellisyys, eikö. Läpinäkyvyys avoimuus, kaikenkattava totuus.

Kaikista typerintä on, että minulla ei ole tällaiseen aamuöiseen unettomaan surkeuteen mitään oikeutta, onko syytäkään. En tajua, miten aivoni toimivat, paranenko tästä koskaan, pysyykö taipumukseni masennukseen minussa aina. On ihan järjettömän vaikeaa päästä sopuun omien odotusten ja vaatimusten kanssa. Hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vaikeampia minulle kuin toiselle tai että vain olen niin herkkä ja tapani reagoida on ainakin ollut, on välillä vieläkin käpertyä itsekkääseen pimeyteen. Kuinka paljon se voikaan vaatia muilta? Kuinka turhauttavaa on katsoa toisen ihmisen flegmaattista synkkyyttä, johon ei mitenkään voi ulkopuolelta vaikuttaa? Eihän se ole pysyvä luonteenpiirre, tämä että muiden ajattelu, omien tekojen vaikutus toisiin, on välillä vain ohimenevä välähdys mielessä?


Jos vain nousisin, tappelisin tätä vastaan, olisi elämä ihan sitä mitä haluan sen olevan. Kohta on kesä, minulla on suunnitelma, minulla on aikaa, Poika, ihanin kissa ikinä, asioita joista tykkään, musiikki, valoa, ihmisiä jotka haluaa auttaa ja koko elämä kliseisesti elettävänä. Mikä minuu vaivaa!

Kello on puoli viisi aamulla, liekö tämä sama kuin olisi kirjoittanut puolen promillen humalassa.

Surematon suru.

When I come to terms to terms with this
My world will change for me. (Tori Amos: Parasol)

Kunpa tietäisin, mikä se kasvi on, joka tuoksuu näistä päivistä kesä-heinäkuulle sisäpihalla matkalla kauppaan. Siitä tuoksusta tulee mieleen hautausmaa, jonne kesällä 2003 pyöräilin monta kertaa salaa (en halunnut muita mukaan) tuijottamaan mummun hautakiveä.

Jossain vaiheessa lähempänä syksyä tajusin, ettei siinä ole enää järkeä, mummu ei olekaan siellä, vaan kaikkialla eikä oikeastaan missään. Silloin kai tuli ymmärrys siitä, ettei enää ikinä ja siitä yhdenlainen romahdus, josta tavallaan maksan vieläkin.

A screeching halt

Tänä aamuna vein Pojan töihin varttia vaille seitsemän, ulkona tuoksui sade ja kesä ja minä ajattelin, että kaikki järjestyy.

Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.

Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.

Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.

Be strong now.

Sunnuntai, oi sunnuntai. Ulkona paistais aurinko, mutta oon vasta aamukahvia sohvalla -vaiheessa. Luin yks päivä lehdestä, että sinisen taivaan katselu vähentää stressiä. Oisko noin, nään sen koko ajan, vatsalla makaa maailman pehmein kissa tassut söpösti miun olkapäällä ja silti oon vähän all over the place.

Kohta jälleen kerran siivoan asunnon, kannan ulos lehdet eteisen kaapista (ovat viime kesäsiä, piilotin ne joskus kun vanhemmat tuli kahville, tiiän, säälittävää) ja tiskaan. Tyhjennän inhan jääkaapin, jotta ne voi huomenna viedä sen pois. Mihin minä pistän pakasteet?

Eilen oli hauska päivä, ihkun kamun kanssa kateltiin eka Gran Torino, jossa Clint Eastwood oli tosi vihanen vanhus. Mut muuten oli aika kiinnostava kuvaus muutoksesta, ennakkoluulojen murtumisesta ja anteeksannosta. Loppu pelasti aika paljon sitä, että välillä tuntui pitkäveteiseltä. Sit illalla makasin kaverin sohvalla, juopottelin (32-prossasta light-koskenkorvaa! wooot!), luin hassuja Cosmoja (oops, harrastin vahingossa seksiä kaverini isän kanssa; lumenen huulikiilto rocks) ja katoin Euroviisuja. Jossain vaiheessa aloin lähetellä turhan avoimia tekstiviestejä, kiljahdella ja lopulta sain ilmasen taksin himaan. "Ainoita oikeita kyytejä on ilmaset taksit", taisin sanoa matkalla.

Ensi syksy alkaa muotoutua aika nätisti. Oon loppujen lopuks aika ilonen siitä, että asiat menee niinkun ne menee. Kesällä on pakko vähän opiskella ja valkkasin vuoden 2003 unelmani viestinnän, mutta oikeesti toivon, että joku laiskistuis, peruis ilmoittautumisensa ja vapauttaisi minut ekalta varasijalta opiskelemaan psykologian perusopinnot avoimessa. Viimeistään kesäkuun jälkeen päätän, minkä arvoista se kaikki on. Ja jos vastaus on silloin vielä kyllä, aion olla kaikesta tällä kertaa avoin, saada kaiken avun ja ulkoisen motivaation mitä voin saada.

Jea. Tänä iltana nään varmaan Pojan, kun on kaks päivää ollut mökkeilemässä. Lie tosi rentoutunut ja chill, tartuttakoon sen muhun kans.

Cheers, mates.

Drunken Blogger - my Indian name.

Tiedän, mitä tapahtuu, tiedän mitä on tehtävä. Melkein tiedän, mitä haluan. Terapeuttini (god, I love saying that) uskoo, että lukuisat angstipainajaiseni ovatkin vaan surua unelman kuolemasta. Olipa runollista. "Mutta se voi, ja sen pitää olla väliaikainen kuolema.".

I've been drinking and planning all night. Älä ole varovainen, ole rehellinen, luin tänään lehdestä. Kaikelle mitä tapahtuu, on syynsä ja järkevää älykästä ja kypsää on tiedostaa ne syyt.

Kaiken ei tarvitse olla järkevää, joku minua vaivaa, puhuisin sitten edes sekavia. Kunhan sanoisin asiat ääneen. Puhuisinpa pimeässä sekavia juttuja Pojalle, koska sille eniten haluisin puhua ja siihen haluaisin luottaa.

Täytyy mennä suihkuun ja nukkua. Tänä yönä ei painajaisia eikä narskuttelua, aamulla päätä ei särje. Aamupalaksi pelkkää kahvia, jääkaappi on rikki.

Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

Saatan olla vähän humalassa, syön pahoja karkkeja vaikka pitäis syödä ruokaa ja pelkään tulevia päiviä, tulevia viikkoja ja koko kesää. En oo outimaisen synkeä ja negis, oon vaan kauhean väsyny, vähän turtunut ja aina vaan jotenkin tukossa.

Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.

Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.

Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.

Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:

"Alan taas käyttäytyä marjomaisesti.

Soitat toisesta kaupungista
ja käsket minun kirjoittaa
jääkaapin oveen lapun
jossa lukee:

Vaikka Mika ei ole täällä tällä hetkellä
hän välittää minusta ja on mieheni
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.

Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta lasolin jätän väliin."

Tiistai, Traci ja 50 kysmää.

Aaaa, pää on tänään ollut kipeä ja spacey, oudon huimaava olo, vähän että dude, otiks lääkkees tänään. Oon hermostunut, levoton, sellanen et voisin vaan huutaa.

Töissä olin väsynyt, mutta sosiaalinen, hymyilin monelle, heitin jotain semipornograafista läppää, puhuin somalia ja sain kahden prossan palkankorotuksen. Kuuntelin paljon Kornia, löysin sen viime viikolla uudestaan. Jonathan Davisin ääni Love Song:ssa on jotenkin ihan iiiiiiihh, oon teinix. Tuntia ennen kotiinpääsyä tavara loppui ja vastoin kaikkia tapojani lähdin tupakkatauolle mukaan ja nauroin kuollakseni rekkakuskinaisen kustannuksella. Aina välillä tajuun, millasta elämä vois olla, jos en aina ois niin.. minä.

En tiiä mitä tää on. Äsken kun join ihanaa maitoa ja söin liian kovaks paahdettua ruisleipää, katoin Gilmoren tyttöjen jakson, jossa Traci Lords. Olin joskus ekaa kertaa naisesta lukiessani ihan, että wow, eka pornoleffa 16-vuotiaana, groovy, mutta eihän tuo näytellä oikein osaa vai osaako. Ei osannu Zack&Mirissäkään.

Mua väsyttää ja meen just nukkuun mut vielä tähän meemi jostain randomblogista, ihan vaan siks, että kukapa meistä ei tykkäis puhua itestään. Ja hei! Tää on lopussa, voitte lopettaa nyt heti, koska onhan meemit nolointa ja teineintä mitä itseään kunnioittava bloggaaja voi ikinä keksiä. Ha.

--
1. Etunimi: Outi
2. Syntymävuosi: -85
3. Syntymäpaikka: Helsinki
4. Horoskooppi: Vesmies.
5. Nettinimet: Niitä ollu 14-vuotiaasta varmaan noin.. 18. Enkä kyllä kerro, voitte ettii noloi juttui niiden avulla :D
6. Hiusten väri: Ruskee.
7. Hiusten pituus: Ihan ihmeellisen pitkät jo nyt.
8. Parasta ulkonäössä: Jaa-a. Diggaan kyllä mun silmistä ja välillä kans yleismeiningistä.
9. Pituus: Everybody, look up, she's 178!
10. Näkyviä arpia: Selässä joku mysteerinen alieninjektioreikä, käsivarsissa kissa-, työ- ja joskus muinoin itseaiheutettuja arpia, haalistumaan päin kaikki.
11. Silmälasit: O. Ikivanhat, vähän huonot.
12. Lävistyksiä: Ei, enkä just nyt mitään haluiskaan.
13. Tatuointeja: Eeeei, oon tosi sivee, puhdas ja viaton.
14. Ensimmäinen paras ystävä: Tarha-aikasia en muista, olin niin sosiaalinen et olikohan parasta ollenkaan. Koulussa ihana Jonna.
15. Ensimmäinen oikea loma: Italiassa 9-vuotiaana.
16. Ensimmäinen konsertti: Apulanta vuonna -99.
17. Lempibiisi juuri nyt: Ihan just nyt, mut ei varmaan enää ens viikolla se Kornin Love Song ja Gossipin Standing in the Way of Control.
18. Lempivaatteesi: Uaaah, varmaan joku venynyt, kulunut ja risa turvavillatakki.
19. Lempikauppa: Keltainen jäänsärkijä! Akateeminen kirjakauppa! Antakaa rahaa!
20. Lempieläin: Paavo ja joku random vompatti.
21. Lempikengät: En mä tiedä. Ruskeet korkokengät on aika ihkut.

JUURI NYT:
22. Olosi: Väsyny, hermostunut, levoton.
23. Sinkku vai varattu: Hahhahaa, mut on varattu, jossain palaa punanen valo.
24. Syöt: Emmitää.
25. Juot: Emmitää.
26. Haluat: Rahaa, aikaa, kesän, vapautta, unta.
27. Katsot: En mie kehtaa kertoo.
28. Olet pukeutunut: Vanhat farkut, musta t-paita ja vihriät sukat, olipa hyödyllinen tieto tämäkin.

TULEVAISUUDESSA:
29. Haluatko lapsia?: Ei nyt tunnu siltä ollenkaan.
30. Haluatko naimisiin: Ei tunnu siltä kyllä ollenkaan.
31. Mille uralle menet?: Kattellaan ny.
32. Missä haluaisit asua: New Yorkissa, Berliinissä, Helsingissä.
33. Auto: No sellasen futuremobiilin, joka lentää. Mustan.

OLETKO IKINÄ:
34. Suudellut tuntematonta: Oon mä kai nimen ainakin ottanu hei selville eka!
35. Juonut alkoholia: Hm, oon.
36. Polttanut: Maistanu kai kahesti joskus männävuosina.
37. Karannut kotoa: Oon mä joskus viis- ja viistoistavuotiaana.
38. murtanut luita: Vasemman ranteen.
39. Särkenyt jonkun sydämen: En kai.
40. Eronnut jostakusta: Yyh, joo.
41. Itkenyt jonkun kuoltua: Oon, eikä se melkein loppunu millään.
42. Itkenyt koulussa: Oon.

USKOTKO:
43. Jumalaan: En taida.
44. Rakkauteen : Hmph, tavallaan. Joo, mitä uskomista siinä on, sehän on tunne, jota tosin puhtaana esiintyy varmaan aika harvoin.
45. Ufoihin: Ai niihin lautasiin? Tietty.
46. Sielunkumppaneihin: No vittu, en kai sitte. Oikeasti uskon siihen, että ymmärrys pelaa toisten ihmisten kanssa paremmin kuin toisten ja siinon oltava jotain kosmista.
47. Taivaaseen: E.
48. Helvettiin: E.
49. Ensitreffeillä suuteluun: Oooh jooooo! Pussaillaan!
50. Horoskooppeihin: No daa! En mä sillai, mutta niitä on hauska lukee, pseudotiedettä!


Nyt meen nukkuun, olkaa villejä. Hyvää yötä, beibet.