We can reveal who we truly are
Within the darkest most depraved
of joys. (She Wants Revenge: Monologue)
Aaaarrrggh.
Viikonloppu oli aika mahtis. Lauantaina nukuin pitkään, en muista moneen ja lähin sit uudessa kesämekossani vähän kaljalle. Viidelle. Ja punaviinille. Corneriin ja Henry'siin; tuntui melkein enemmän kesältä kun koskaan aikasemmin parin viime kuukaudenaika. Sunnuntaina sit käveltiin hanhien keskellä Tapiolassa, oli tosi vihreetä ja kuuma ja syrjäisiä rantakallioita ja mansikkasmoothieta ja kaikkee tosi chillii. Ja kun lähdin vihdoin kotiin, mietin, että on ihmeellistä kuinka tunnen olevani melkein kokonainen. Kuinka on oikeasti mahdollista näyttää kaikista pimein puoli toiselle ja silti kokea olevansa hyväksytty ja haluttu. Enkä ehkä olekaan ihan friikki.
Mutta sit yöllä. En saanut unta, oli kuuma eikä ketään, jota halata. Maanantai ahdisti, pyörin ja mietin kanssa lauantaisunnuntaiyönä saamaani tekstiviestiä, jossa sanottiin, että "nyt ihan luvan kanssa lopetat pahoilla mielin olemisen sen suhteen miten sillon teit ja annat sen olla enää vaivaamatta mieltäs.". Voi hyvä luoja, voi luoja, mietin. Oonko nyt saanut anteeksi? Minkä takia? Annanko ite itelleni anteeks? Viime viikkoina on Pojan kanssa puhuttu kauheesti vanhoista asioista, menneistä jutuista, joista kumpikaan ei kauheasti edes halua kuulla. Mutta jotenkin on pakko antaa toisen tajuta taustoja, mutta voi luoja kuinka ahdistavalta se tuntuu palata vanhoihin päiviin ja vanhaan minään.
Selviäisinpä tästä viikosta ja saisin loman, lisää viintä ja sitä iänikuista vastuuttomuutta. En kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä syksyllä, mitä opiskella, opiskellako mitään. Haluan lopettaa ajelehtimisen, mutta mikään ei nyt pysy käsissä. Uauaa, oon niin onnellinen ja samaan aikaan ihan i panik.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti