Exhausted by work

Onko se oikein, jos työ väsyttää niin, että kotona vain vähän paahtoleipää, joku vartti Kiinteistö-Kaisaa ja sit unille? Suihku aina välillä kun jaksaa ja huulirasva aina hukassa.

Jo jotain kolme viikkoa olen rakentanut uutta sarjisosastoa, jota rakastan, mutta joka luo myös paineita, koska vastuuta siitä ei ota muut kuin minä. Miksi ottaisikaan, niillä on omat juttunsa. Mutta tilaa oli aluksi liikaa, sitten liian vähän, sitten tarpeeksi, nyt taas liian vähän. Kaikesta saisi jatkuvasti parempaa.

Mutta muuta en jaksa. Vähän juhlia, joskus juosta, bussissa lukea.

Viime viikonloppuna oli halloweenjuhlat, jo perinne - toinen kerta! - ja oli parasta ikinä. Sit senkin piti melkein mennä pilalle sillä, että juhlat päättyi riitelyyn, ei henkilökohtaisesti, mutta kuitenkin. Ei kaiken tarttis aina olla niin, että erimielisyyksistä on kasvettava vuoria.

Ei täs taas muuta, toivottavasti palataan ennen joulua. Nyt jatkan työjuttujen pohtimista vielä hetken ennen unia.

I've seen what I was and I know what I'll be

Ei oo lainkaan mediaseksikästä tai edes kivaa kenellekään muulle ku minulle, että päivittelen millon sattuu. Huomenna jos jaksan, kerron ehkä miten elämässä on uusia, ihmeellisiä asioita, vanhoja tylsiä asioita, juoksua, lukua, uintia, uimahallin sauna!, töitä, sama iso unelma ja tommosta.

Tykkäisin myös, jos jotenkin kirjoittamalla osaisin avata ja jäsentää sen pimeyden, mihin vajosin keskellä kesää ja joka korjattiin kirjoittamalla uusi resepti, mutta joka hämmentää mieltä edelleen.

Sitä odotellessa laitetaan Björkiltä ainoa tsipale, josta tykkään ja sit tykkäänkin kunnolla.

Dark cloud hangs over me.

Oon vähä pätkäs nyt, ärsyyntynytkin, onnellinen, mutta samalla kauhean yksinäinen. Siksi en kirjoita paljonkaan mitään nyt, mutta jatkan varmaankin huomenna.

Kevät on ollut kaikilla tasoilla aika hankala. Töissä, ihmissuhteissa, opiskelussa, omassa elämässä. Lopetin mielialalääkkeet ihan just viikko sitten, mutta kuten terapia, ei nekään tuoneet aikoinaan elämään muuta, kuin auttoivat ylös sängystä, joten mitään suurta revelationia en odota lääkkeettömästä elämästäkään. Persoonani ei muutu, minusta ei tule sosiaalisempi, ei iloisempi, ei surullisempi, olen aina vain sama.

Viime aikoina esille on tullut aika lailla sama tunne, mitä joskus kun olin 17, ettei minua oikeasti tunne kukaan eikä haluakaan tuntea, koska valmiisiin käsityksiin on paljon helpompi tukeutua, kun totuus pitäisi kiskoa ulos varautuneesta, sulkeutuneesta, valehtelemiseen taipuvaisesta ihmisestä. Mutta on se silti vähän mälsää. Etten osaa kertoa tai että käsitykset minusta pohjaavat muutamaan hassuun faktaan. Että musiikki jota kuuntelen, paikka jossa asun, diagnoosi joka on todettu yli viisi vuotta sitten, kirjat joita luen määrittelisivät sen, mitä olen.

En tiiä, valivali, samat ongelmat aina ja ikuisesti. Onkohan se vaan huonoa itsetuntoa, että kuvittelen, että jos ihmiset tietäisivät kaikista tyhmistä teoistani, mustista vuosistani, addiktioistani, peloistani, valheistani, kaikesta siitä mistä puhuisin, jollei sanat juuttuisi kurkkuun, he eivät tykkäisi minusta sitäkään vähää mitä nyt.

Jea, vähän myöhemmin voin jutella vähän ihmisten tyhmyydestä, juhlien kivuudesta, feminismistä, kesästä ja ehkä 10 tunnin päästä alkavista 1-vuotiassynttäreistä, joihin en ole valmistautunut mitenkään. Hyvää yötä, remember to think outside the box.

PS. Oisko siistiä, jos ite ja muutkin vois tajuta, että mikään kokemus tai tuntemus ei sikäli ole ainutlaatuinen, joku on tuntenut tai tehnyt tämän jo aiemmin. Ketään ei voi ymmärtää eikä kukaan voi ymmärtää minua -käsitys saattaa oikeesti olla ihan shaibaa.

dagen efter edit 3.6. 11:44: ööööh? jep jep.

My feet hurt.

Moi hanibunnies. Huomenna alkaa Hullut Päivät, mikä tarkoittaa kipeitä jalkoja ja sirkusmusiikkia. Toivottavasti myös sitä, että valitsemani sarjikset myy kuin häkä ja voin tuntea olevani menestyksekäs bisnesnainen. Jeah, right.

Ei mulla mitään asiaa, kaks vapaapäivää edessä, joista toinen äitin kanssa. Toivottavasti en kilahda kovin eikä hänkään. Ehkä saan lounasta. Viikko muuten alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, maanantaituopilla Basessa työkavereiden kanssa. Pääsiäisenä minua kritisoitiin siitä, että silloin kun en ole töissä, hengaan työkavereideni kanssa, mutta seriously, onks huono juttu jos on ihmisiä, joiden seurassa viihtyy? Paits sillon, kun ne pilkkaa mua maalaisuudesta, vaikka näin Helsingin ennen niitä tai Stockan historiikin lukemisesta, vaikka lukeminen kannattaa aina. Tai espoolaisuudesta, koska se on heikko kohta, että koti, jota rakastan yli kaiken, on kaupungissa, joka ei vieläkään tunnu omalta, vaikka kaupunginosa on parempi kuin Helsingissä suurin osa.

Väsyttää. Ihan kohta käyn laittamassa kiskon ja sujahdan lämpöiseen sänkyyn. Öitä.

Do what it takes to survive.

Parempaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Heräsin väsyneenä tyyliin "tuijotan kattoa, siihen voin suostua, mutta en kyllä nouse. Soitan töihin, etten tuu.", mutta sainpa kuin sainkin päässäni kaikumaan välillä jotain senkin tyylistä, että jumalauta, nyt ylös, let's face the music. Bussissa autto MCR ja Mötley Cruen historiikki. Plus! Aamut, jolloin bussi menee Lauttasaaren läpi, sujuu aina jotenkin paremmin, pidemmin, rauhallisemmin.

Töissä oli aika.. millanen meno. Sellanen.. jossain vaiheessa teki mieli kiljua, ettei ihminen pysty tähän kaikkeen. Mutta loppuillasta sain tehtyä homman, joka minusta riippumattomista syistä on seissyt marraskuusta, joten woohoo. Sit pääsinkin suoraan töistä sateen kautta siskolle syömään muusia ja lihapullia plus kahvii ja bostonii jälkkäriks. Luin kohta yksvuotiaan siskonpojan kanssa sivelymuumia sen ikioman huoneen lattialla ja sit se konttas laittaan oven kii ja palas mun viereen. Oon aika in lööööv.

Ens yönä yritän nukkua enkä angstata. Sit tehdä taas sitä mindnumbingly kiireistä työtä ja vähän lisää laatuaikaa siskon (vaan toisen huomenna) kanssa. Tällasta elämää, jossa ei päivän päätteeks jaksa miettiä, mitä kaikkea suurta on elämässä vielä saavuttamatta.


ps. Unohdin melkein et jo kolme päivää kalorienlaskentaa, joka kilpailuhenkisessä minässäni aiheuttaa sen, etten suostu laskemaan viittäsataa kaloria päivän listaan puolikkaasta suklaalevystä, joten jo kolme päivää siivoa elämää, vitamiinipitoista meininkiä ja puoli kiloa kasviksia!

It's happening again.

En saa unta. En saa unta ja ahdistaa. Istun pimeässä asunnossa kirjoittamassa ja sivusilmällä näen, että kissa tuijottaa. Sekin melkein pelottaa.

Tänään Poika esitteli innoissaan valmennuskurssimateriaalejaan ja muutenkin on opinnoistaan niin innoissaan ja niin motivoitunut, että jos ei saa paksua kirjettä kesällä, niin menetän uskoni maailmaan, koska se ois niin oikein. Mutta voi hyvä luoja, että olen kateellinen, koska samalla tajusin, ettei ole mitään – mitään – mistä olisin noin innoissani. Oon ihan varma, että jatkuva epäonnistumisen pelko ja epävarmuus ja pettymyksen aiheuttamisen pelko on kaikki yhdessä tappanut sen tavallaan lapsellisen ilon siitä, että sai vaan opetella uusia asioita. Nyt opiskelun on pakko aina vaan johtaa johonkin, graduun, pääsykokeisiin, valmistumiseen, mihin vaan, mihin en pysty. Miksen pysty?

Se järkevä Outi minussa tajuaa kristallinkirkkaasti, että vain sillä, mitä minä haluan elämässäni tehdä on merkitystä (enkä tarkoita tota niin itsekkäässä mielessä miltä kuulosti). Että aina on huominen, aina on ensi vuosi, minä en ole epäonnistunut tai tyhmä, se mitä minä teen ei määrittele sitä mitä minä olen. Mutta se angsti-Outi, joka viime aikoina on hallinnut aika suvereenisti, ei usko tuosta mitään vaan kiljuu puoli kolmelta sängyssä päässä, että aika loppuu, tee jotain, tee jotain, anna aihetta olla ylpeä! Kenelle? Niinpä.

Kaipaan terapiaa ihan sairaasti. Kenellekään muulle en yksinkertaisesti osaa vuodattaa kaikkea (enhän osannut sillekään, silly me) sitä, miltä tuntuu. Koska se on noloa. On noloa, että minä, aikuinen, menneistä selvinnyt, älykäs, hauska ja ihana Outi alan luisua takaisin masennukseen, koska en pysty oppimaan, että minä riitän.

Möykky itkua ja epävarmuutta.

Onnistuihan se. Huomenaamulla lähden junalla kotiin ja nyt olen tunnin itkenyt silmät punaisena. On se klassinen "kukaan ei ymmärrä mua!" -olo, koska käsitykset minusta minulle aika läheisillä ihmisillä ovat seuraavia: en pidä työstäni, olen onneton, olen "välitilassa" elämässä, minulla ei ole aikaa nähdä ketään, olen aina töissä, minulla on asenneongelma.

Viimeinen saattaa pitää paikkansa, mikään muu ei. En ole elämässäni välitilassa, vaikka nykyinen työpaikkani ei olekaan (toivottavasti) se lopullinen, vaikka aion vielä opiskella tai elää toisin kuin nyt. En ole onneton, koska elän tässä ja nyt. Se, etten ole käyttänyt kevättäni niinkuin kolmea edellistä kertoo osittain gargantuaalisesta epäonnistumisen pelosta ja väsymyksestä, mutta myös itseni kuuntelusta. Miksei kukaan näe, että vaikka olisin välillä surullinen, olen myös vuosi vuodelta onnellisempi?

On totta, että käytän päiväni väärin. Etten jaksa töiden jälkeen useinkaan muuta kuin nyhvätä koneen kanssa sohvalla, tai jaksa ja jaksa, kyse on myös tottumuksesta. Mutta jokaisena päivänä yritän elää oikealla tavalla, repsahduksista, virheistä, kaikesta typerästä oppien, kasvaen. Yritän muuttua, yritän avata kirjat, yritän tavoitella unelmia, yritän herätä aikaisemmin aamulla. Jos se ei onnistu tänä keväänä, täytyykö sen tarkoittaako ettei koskaan? Kaikki haaveeni ovat aiemmin toteutuneet. Miksi, miksi, miksi, he tarttuvat tähän, joka vielä ei!?

Alan ehkä nukkua. Sillä tavalla huominen on lähempänä ja niin myös kissa ja poika. Ja se elämä, sohva ja vätystely ja ne avaamattomat kirjat.

All is well for now

Uaah, oon viikon lomastani vähän yli puolessa välissä ja koko ajan olen viettänyt kotikotona, maalla, (en metsän keskellä), lukien, maaten, leipoen ja syöden. Aika mahtavaa. Pääsiäinen ei ole mitenkään uskonnollisesti merkityksellinen enää henkilökohtaisesti, mutta aina sen aikana saa aikaan jonkinlaisen Jumalaa risteävän keskustelun. Kuten, onko oikein uskoa Jumalaan tai kohtaloon, koska sattuma ja jumalattomuus tuntuisivat jo ajatuksena liian toivottomilta? Itse en usko Jumalaan, enkä kohtaloon. Maailma itsessään on ihme ja välillä on vaikeaa väitellä, miten juuri se toimii todisteenani sille, ettei Jumalaa ole. Douglas Adamsia siteeratakseni (Dawkinsin God Delusionin alusta) "Isn't it enough to see that a garden is beautiful without having to believe that there are fairies at the bottom of it too?"


Paineita ei niinkään ole ollut mistään. Olen lukenut non-stoppina romaaneja, istunut koneen kanssa, oikolukenut, ja vaikka saan kepeää kritiikkiä, etten ole läsnä, olen osallistunut keskusteluun ja nauranut enemmän kuin pitkään aikaan täällä ollessani. Opiskeluasioistani jopa isä sanoi, että aikaahan elämässä vielä on. Huomenna saan vielä oman vapaapäiväni, kun muut ovat töissä ja aloitan sen paikallisessa Tarjoustalossa, jossa lauantaina näin kympillä aitoja (?), punaisia Converseja, miksen kokeillut omaa kokoa ympäröiviä kokoja?. Sen jälkeen kävelen kirjastoon, matkalla kuuntelen rockenrollia ja koen nostalgiaa, ehkä ostan mehujään kotimatkalla. Keskiviikkona palailen kotiin ja pääsen katsomaan Miljaa in action Lokissa.

Et semmosta ny, jatketaan myöhemmin, koska nyt mie meen saunaan, ta ta.

(Kuva weheartit.com)

Quick catch-up

What's up? Käytiin just Iron Skyn ennakkonäytöksessä inhassa kauppakeskusteatterissa eli Ompussa. Leffa oli ihan hienon näkönen ja muutenkin taidokas (amerikkalaisia esittävät oli kaikki jotenkin.. ylinäytteleviä? huonoja? mitä?), mutta ei se kolmea tähteä enempää saa. Laibachin America on hyvä biisi. Saatiin paita ja kofeiinisuklaata, joka oli aika ihanaa.

Eilen sain Elisalla huippusuklaakakkua (miks niin harvoin kukaan täyttää suklaakakkua, miks aina mutakakkua?) ja aivotonta telkkaria, oli aika jees. Luin kans Cosmosta, että urheilematonta tyttöö ei kato mies eikä mikään ja jos poikakamu hukkuu työmäärän alle ni sen kannattaa vaan antaa olla.

Ei täs paljo muuta. Laitan kohta pyykkei peseytymään ja alan kokkailee. Kissalla on paljon asiaa. Enää 12 tuntia töitä ennen kuuden päivän pääsiäislomaa, enkä oikein malttais odottaa. Saan ainakin yhden oikolukutyön tehtäväkseni suosittelun kautta, mikä on mahtavaa, koska parempaa viihdettä kuin oikoluku on ehkä vaan.. no en mä tiedä, jotain mikä liittyy Ryan Goslingiin, skumppaan, hyvään musiikkiin ja New Yorkiin.

Insert something witty here.

Oy vey, krapulasunnuntai. Eilen kun Poika seilas merillä, mun ruoka- ja juomahuollosta pidettiin huolta Vallilassa possunniskalla ja jumalaisella palsternakkapyreellä. Ja joku toka asia, josta tilitin herättyäni oli Miljan rapeimmista rapeimmat lohkoperunat. Miten se sen teki?! Oli siinä jotain viiniä kans, koska toisin kuin olin suunnitellut (saunaan!), päädyin Oivaan, jossa kaadoin (tietty) vesilasin juuri tapaamani ihmisen päälle, tanssin karaokelaulajan kanssa matkalla vessaan ja nautin aika paljon olostani. Tällä kertaa en edes oksentanut Länsiväylälle vaan selvisin naarmuitta kotiin, jossa puoli kolmelta yöllä pinaattilättyjä ja mansikkahilloa ja nukkumaan huimausta uhmaten.

Miksi kameran kuvasaldoa on vain tämä, jossa kaikki, jopa jälkkäri on jo syöty ja tunnelma on lähes harras?


Nyt on tunnelma tämä, että päätä särkee ja väsyttää. Poika on viipynyt pizzanhakumatkalla kohta niin kauan, että lähden etsimään. (Sen tunnelmat on sellaset.. "en mä tiiä, en vaan tiiä, haastava olo, en tiiä"). Toivon, että pizzan kanssa kokista, Ystävät hämärän jälkeen tai Walking Dead ja myöhemmin lettusii. Ei mitään einespinaattei, vaan oikeita lettusii. Huomenna pitää palata työmaalle, mutta vain hetkeksi, koska tiistaina Iron Sky, u-aa u-aa!, ja torstai-iltapäivästä yllätyksenä saatu ainakin viisi päivää kestävä pääsiäisloma.

Kaikki on hyvin, koska ainoa paha, mikä ilmoittaa olemassaolostaan, on fyysistä, olkoonkin että ulkona on harmaista harmain huhtikuu - kuukausista julmin? Eikä oo ku toukokuun jälkeen melkein ihanin. Sellainen, että pitäisi mennä merenrantaan, antaa tuulen puhaltaa hiuksiin, kuunnella jotain a) epäimelää, onnellista laulantaa tai b) melankolista post-rockia ja nähdä kuinka ihan kohta on kesä ja valoisat yöt ja puistot.

Nyt tuli Poika ja pizzat, se on ihan nääntyny joutuikin ottaan enemmän raitista ilmaa kuin aikomus oli. Mutta toi kokista! Moikka!

Uu mama.

Vapaapäivä. Jollainen viimeksi viime viikon keskiviikkona. Töissä alkoi olla aika rage päällä (missä mun Walking Deadit viipyy?! Miksei asioista voida kertoa paremmin?! Miksi ihmiset on ihmisiä!!), mutta silti minulta kysyttiin, että "mite voi olla Outi et sulla ei ikinä nouse höyryä korvista?", johon vastasin jotain tyyliin "oon niin cool ettei musta huomaa, kuinka kiehun 23 tuntia vuorokaudesta.".

Vapaapäiviä kun on nyt näin harvassa, niin luonnollisesti sille kasataan kohtuuttomia odotuksia. Mutta pääasia nyt kuitenkin on, etten makaa koko päivää sohvalla, vaan suoritan oikein kevätsiivouksen jääkaapin pesuineen, käyn kirjastossa, haen postista vaatepaketin, joka on nysväillyt siellä kohta maksimiajan, enkä edes muista mitä olen saamassa. Sit illalla saan ehkä ottaa lasin viiniä. Jos muistan hakea Alkosta uuden käyttöpullon.

Eilen olin ihan superihanien tytsyjen Ullan ja Miljan kanssa syömässä kympin burgerin, juomassa kallista ja pahaa talon punkkua ja paljon parempaa nelos-Karhua. Vaikutan noiden seurassa aina varmaan siltä, että oon yhdestä siemauksesta ihan pätkässä, mutta ne on vaan niin hauskoja, etten pysy housuissani. Kuvainnollisesti. On ihmeellistä, miten ihmisiä tapaa ja millaisia jää tapaamatta, kun vain tekee päätöksen tänään kääntyä oikean sijaan vasemmalle.


Hemingwayn ilmeestä, onko luettavissa, että hyvä nuori nainen, lähde merille toteuttamaan unelmaasi ja päästä irti tuopista, vai puhuuko tässä huono itsetuntoni?

Hei! Aion kylvää tänään ohraa. Kevättunnelmaa, you know. Kissa syö ne kuitenkin. Voisinpa viljellä yrttejä jossain ilman, että kisulaisherra söisi kaiken heti ja olisi vielä sillai et hyi pahaa.

Take some time, learn to breathe.

Kauhee kiire, pitää ehtiä kirjastoon ennen töitä, mut silti moi!

Meininki on hyvää sikäli, että kevät ja kissa peiton sisällä tekemässään pesässä. Muuten oma meininki ottaa päähän, oon vieny viime aikoina alisuoriutumisen uudelle tasolle ja alkaa pikkuhiljaa vituttaa. Jostain kumman syystä aloin joskus kuukausi sitten lukea Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa, koska daa, kaikki mitä huumeista on kirjoitettu, 14-vuotias Outi sisälläni lukee kaiken, koska itse ei kokeilisi mistään hinnasta. Sixxin kirjoitustyyli lumosi, liekö karisma vai mikä, mutta joku sai lukemaan myös This is Gonna Hurt -valokuvakirjaa ja kuuntelemaan Sixx:A.M.:n levyjä. Sikäli mielenkiintoista, että vaikka ärsyttää (kyllä, olen lukenut jo sata kertaa, kuinka kuolit 80-luvulla, kyllä, olet hyvin erikoinen, näet kaiken eri tavalla kuin me tavalliset kuolevaiset, bändisi on maailman mahtavin), myös inspiroi. Vihdoin joku, jonka kohdalla uskoo lauseen if he can, I can. Joten katellaan, tiiän etten laihdu kesäkuuhun mennessä kymmentä kiloa, kirjoita kirjaa, aloita opiskelua tai muutu kaikin puolin paremmaksi versioksi itsestäni, mut saisko tosta kaikesta ees promillen.

Oliks hyvä rant, ku jotain teki mieli saada ulos, kun on ollut hereillä neljä tuntii, mut ei oo puhunu kellekään. Lähen töihin, moikka!

May the odds be forever in your favor.

Käytiin kattoon Nälkäpeli. Sen jälkeen join 12 cl Vltavan punkkua, johtuuko siitä vai mistä että kotimatkan ja edelleen olo on valheellisen itsetuntoa puhkuva.

Oon lukenut Nälkäpelin ekan osan viime kesänä ja varmaankin oli hyvä, että etäisyyttä oli, koska tykkäsin leffasta, eikä eroavaisuudet tai puutteet verrattuna kirjaan häirinneet ollenkaan. Tunnelma oli sama, mitä voisi kuvitella oikeassa (!) tilanteessa olevan ja so on. Dig I did.

Miun lempparityökaveri ja yks lemppari-ihminen Ulla lähtenee töistä toiseen paikkaan samassa konsernissa ja oon siitä vähän haikea. Toisen puolesta iloinen totta kai, mutta haikea kanssa, koska kelle muulle kiipeen kolmanteen kerrokseen valittamaan kun ahdistaa tai kenen muun kanssa jaan härskin ison kahvin?

Ei täs muuta. On taas vähän semmonen olo, että tekis mieli huutaa ja potkia, että teen mitä haluan, luen mitä haluan, tykkään mistä haluan ja te muut, tehkää samoin ja pitäkää suunne kiinni!

Jos yks lasi vielä.

Sitä vaan vielä, että jos jotain kaipaan menneistä vuosista nii mun ja poitsun sivupersoonia Ozia ja Bazia, väkivaltakahvia ja satunnaisia päiväkännejä. Melkein kirjoitin et kans luentosaleja, mut wooot, kovia tuoleja ja huonoja selkänojia, no en!

ps. Kissa heräs ku en osaa mennä nukkuun. Kattoo mua sillai, et dude!

People seem to get nostalgic about a lot of things they weren't so crazy about the first time around.

Luin blogitekstejä vuosilta 2008 ja 2009. Ajalta, jolloin en lukenut enää kirjoja, olin keskellä kaikkea sitä mielenterveydellistä byrokratiaa, ratikkamatkoja terapiaan. Ajalta, jolloin tällainen parisuhde, jossa nyt olen, tuntui omalla kohdalla huonolta vitsiltä. Mutta minä se olen silti, sama nainen, ja silloin vihasin elämääni enemmän kuin nyt.

Elämänhallintaa en ehkä saa koskaan (minusta ei ikinä tuu tyttöä, joka voi kangaskengissä säästyä märiltä sukilta, joka ei ikinä löytäis keittiöstään homeista appelsiinia ja joka vois ilman minkäänlaista ironiaa kuvata itseään päivän asussa eteisen ruman valon alla) ja liekö noin, että melankolia säilyy luonteeni pohjavireenä vielä kauan? Mutta silti se kuuluisa kasvu ihmisenä on käsinkosketeltavaa. Vaikka tuntuu, että pysyn paikoillani, jollen jopa liiku taaksepäin.

Olin töihin liittyen persoonallisuustestissä, jossa selvisi, että vaikka olen innovatiivinen, rakastan myös rutiineja. Vihaan sääntöjä ja turhaudun byrokratiaan, mutta tunnollisesti siedän niitä ja noudatan ohjeita (Punkkari-Outi sanois pfffft!), oon tosi kilpailuhenkinen, äärimmäisen kunnianhimoinen ja empaattisin ja psykologisin (häh?) henkilö, jota rekrytoija on vähään aikaan nähny. Näinpä. On mahtavaa nähdä ihmisten pään sisään, tunnistaa motivaatiotekijät ja heikot kohdat, jotta voin voittaa ne ja päästä pätemään! Jeah!

Mun pitäis olla nukkumassa, koska aamulla väsyttää kuitenkin. Mutta onneks illalla Nälkäpeli! Ja perjantai! Semminkin että töitä joka päivä hamaan tulevaisuuteen.

Vi ses, tää on mun ilmasta terapiaa ny. Vähän aikaa kestää, et päästään syvään päähän, mut just wait and see!

Blah blah.

Just look at yourself, do you like what you see?
Look at yourself, is this how it should be? (Sixx:A.M: Tomorrow)

Angst angst. Mitä tehdä elämällä. Ja sitten se muistutus siitä, että kaikki löytää aina paikkansa jostain. Ei jokaisen tarvitse olla 27-vuotiaana valmis, onko kukaan.

Minulla ois kaikki edellytykset nyt olla niin onnellinen. Poitsun mielestä elämästä on turha stressata (niinku ei ite stressais) koska siinä vaan tehdään asioita joista tykkää, joskus kans asioita joista ei tykkää, jotta voi tehdä asioita joista tykkää, joskus pidetään sylissä maailman parasta kissaa. Tämä on eka vuosi kahteenkymmeneen vuoteen, kun en ole opiskelija. Kun en ole tehnyt mitään sen eteen, että joskus saisin tutkinnon tai akateemisen työpaikan. Kun aloitin välivuosien pidon ja gradun lykkäämisen, olin äärimmäisen tietoinen, että mitä kauemmin olen opintojen ääreltä poissa, sen vaikeampaa niiden pariin on palata. Mutta voisiko olla niin, että etäisyys ja aika myös antavat selvyyttä siihen, mitä haluan? En tarkoita, että kaikki mitä elämältä haluaisin olisi kirjojen lukua sohvalla, vaan sitä, että jos gradun tekeminen suomen kielestä tuntuu lähinnä vastenmieliseltä, eikö sitä olisi hullua alkaa tekemään väkisin?

Välillä on ikävä terapiaa. Mutta mitäpä siitä, kun ei sekään kolmen vuoden aikana saanut päästäni pois näitä paineita menestyä, suoriutua ja olla paras. Huomenna nään äitin ja vaikka kuinka ihanaa, niin hermostuttaa. Miks miks miks oon aina sama, vaikka koko ajan muka kuitenkin parempi?!

edit. 23.33. Tarttisin ehkä hiuksenhienon salonkihumalan.

Same old, same old

Moi, täällä taas, koska miksi luoda uutta blogia uusia ajatuksia varten? No ei mikskään. Ihku Ulla haluu alottaa bloggailun ja sanoin, jotta joo ja muistin, että hauskaahan tämä välillä onkin. Varsinkin jos ahdistaa.

Mua ei nyt pahasti. Muuten kuin, että töissä ei henkilökemiat ihan toimi (mulla toimii ihmeellisesti kaikkien kanssa, how can that be?! minä, vanha misantrooppi, tulen toimeen kaikkien kanssa) ja minä en löydä aktiivisuuttani enää lainkaan. Nukun, käyn töissä, juon kahvia, makaan sohvalla. En jaksa. Johtuuko se siitä, ettei ole haasteita, että niitä on liikaa, että elämä on vääränlaista vai oikealla lailla väsyttävää? Vieläkään en tiiä.

Opiskelusta en jaksa puhua, koska olen ajatellut sitä monta kuukautta. En jaksa sitäkään enää.

Oon innoissani jostain myös: kirjoista, sarjiksista, tulevista leffoista, musiikista, 80-luvusta, skumpasta, keväästä, rockenrollista. You know.


Niinku.. hot much?