May the odds be forever in your favor.

Käytiin kattoon Nälkäpeli. Sen jälkeen join 12 cl Vltavan punkkua, johtuuko siitä vai mistä että kotimatkan ja edelleen olo on valheellisen itsetuntoa puhkuva.

Oon lukenut Nälkäpelin ekan osan viime kesänä ja varmaankin oli hyvä, että etäisyyttä oli, koska tykkäsin leffasta, eikä eroavaisuudet tai puutteet verrattuna kirjaan häirinneet ollenkaan. Tunnelma oli sama, mitä voisi kuvitella oikeassa (!) tilanteessa olevan ja so on. Dig I did.

Miun lempparityökaveri ja yks lemppari-ihminen Ulla lähtenee töistä toiseen paikkaan samassa konsernissa ja oon siitä vähän haikea. Toisen puolesta iloinen totta kai, mutta haikea kanssa, koska kelle muulle kiipeen kolmanteen kerrokseen valittamaan kun ahdistaa tai kenen muun kanssa jaan härskin ison kahvin?

Ei täs muuta. On taas vähän semmonen olo, että tekis mieli huutaa ja potkia, että teen mitä haluan, luen mitä haluan, tykkään mistä haluan ja te muut, tehkää samoin ja pitäkää suunne kiinni!

People seem to get nostalgic about a lot of things they weren't so crazy about the first time around.

Luin blogitekstejä vuosilta 2008 ja 2009. Ajalta, jolloin en lukenut enää kirjoja, olin keskellä kaikkea sitä mielenterveydellistä byrokratiaa, ratikkamatkoja terapiaan. Ajalta, jolloin tällainen parisuhde, jossa nyt olen, tuntui omalla kohdalla huonolta vitsiltä. Mutta minä se olen silti, sama nainen, ja silloin vihasin elämääni enemmän kuin nyt.

Elämänhallintaa en ehkä saa koskaan (minusta ei ikinä tuu tyttöä, joka voi kangaskengissä säästyä märiltä sukilta, joka ei ikinä löytäis keittiöstään homeista appelsiinia ja joka vois ilman minkäänlaista ironiaa kuvata itseään päivän asussa eteisen ruman valon alla) ja liekö noin, että melankolia säilyy luonteeni pohjavireenä vielä kauan? Mutta silti se kuuluisa kasvu ihmisenä on käsinkosketeltavaa. Vaikka tuntuu, että pysyn paikoillani, jollen jopa liiku taaksepäin.

Olin töihin liittyen persoonallisuustestissä, jossa selvisi, että vaikka olen innovatiivinen, rakastan myös rutiineja. Vihaan sääntöjä ja turhaudun byrokratiaan, mutta tunnollisesti siedän niitä ja noudatan ohjeita (Punkkari-Outi sanois pfffft!), oon tosi kilpailuhenkinen, äärimmäisen kunnianhimoinen ja empaattisin ja psykologisin (häh?) henkilö, jota rekrytoija on vähään aikaan nähny. Näinpä. On mahtavaa nähdä ihmisten pään sisään, tunnistaa motivaatiotekijät ja heikot kohdat, jotta voin voittaa ne ja päästä pätemään! Jeah!

Mun pitäis olla nukkumassa, koska aamulla väsyttää kuitenkin. Mutta onneks illalla Nälkäpeli! Ja perjantai! Semminkin että töitä joka päivä hamaan tulevaisuuteen.

Vi ses, tää on mun ilmasta terapiaa ny. Vähän aikaa kestää, et päästään syvään päähän, mut just wait and see!

Whoa!

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.