My guilt is my only crime.

We can reveal who we truly are
Within the darkest most depraved
of joys. (She Wants Revenge: Monologue)

Aaaarrrggh.

Viikonloppu oli aika mahtis. Lauantaina nukuin pitkään, en muista moneen ja lähin sit uudessa kesämekossani vähän kaljalle. Viidelle. Ja punaviinille. Corneriin ja Henry'siin; tuntui melkein enemmän kesältä kun koskaan aikasemmin parin viime kuukaudenaika. Sunnuntaina sit käveltiin hanhien keskellä Tapiolassa, oli tosi vihreetä ja kuuma ja syrjäisiä rantakallioita ja mansikkasmoothieta ja kaikkee tosi chillii. Ja kun lähdin vihdoin kotiin, mietin, että on ihmeellistä kuinka tunnen olevani melkein kokonainen. Kuinka on oikeasti mahdollista näyttää kaikista pimein puoli toiselle ja silti kokea olevansa hyväksytty ja haluttu. Enkä ehkä olekaan ihan friikki.

Mutta sit yöllä. En saanut unta, oli kuuma eikä ketään, jota halata. Maanantai ahdisti, pyörin ja mietin kanssa lauantaisunnuntaiyönä saamaani tekstiviestiä, jossa sanottiin, että "nyt ihan luvan kanssa lopetat pahoilla mielin olemisen sen suhteen miten sillon teit ja annat sen olla enää vaivaamatta mieltäs.". Voi hyvä luoja, voi luoja, mietin. Oonko nyt saanut anteeksi? Minkä takia? Annanko ite itelleni anteeks? Viime viikkoina on Pojan kanssa puhuttu kauheesti vanhoista asioista, menneistä jutuista, joista kumpikaan ei kauheasti edes halua kuulla. Mutta jotenkin on pakko antaa toisen tajuta taustoja, mutta voi luoja kuinka ahdistavalta se tuntuu palata vanhoihin päiviin ja vanhaan minään.

Selviäisinpä tästä viikosta ja saisin loman, lisää viintä ja sitä iänikuista vastuuttomuutta. En kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä syksyllä, mitä opiskella, opiskellako mitään. Haluan lopettaa ajelehtimisen, mutta mikään ei nyt pysy käsissä. Uauaa, oon niin onnellinen ja samaan aikaan ihan i panik.

Mmmh, päiviä.

No joo, tiiän, kauhee valehtelija oon.

Oon ollu koko viikon töissä pitkiä päiviä, hikisiä päiviä, hinnoitellen tosi isoja ja pitkiä ja painavia paketteja. Ei vaadi paljon älyä, mutta olipahan itsenäistä, vastuullista ja jotenkin chilliä tällä viikolla. Mutta mitään muuta ehi tekeen ku nukkuun (monasti Pojan kans), syömään ja tekeen niitä töitä. Ens viikolla lisää töitä, puolivälissä Birthday Massacre Nosturissa ja sit lomaa \o/

Sunnuntaina ku tultiin Pojan kanssa maalta kattomasta pikkukissaa (jota minun ihana ja paras Paavo vihas!), lähdettiin Kaislaan vähän lomanlopetusoluille, jotka muuttukin viinipulloks ja muutamiks tuopeiks. Kerroin asioita menneestä niin kuin parhaiten taisin, puhuminen on kauhean hankalaa vieläkin, vaikka sanoja alkaakin tulla enemmän. Ihan selväksi en varmaan saanut tehtyä, kuinka sekaisin oon joskus ollutkaan, mutta liekö tuolla väliäkään. Puhuin asiasta, joka on yksi vaikeimmista. Poika puhui omistaan ja minä aattelin vaan, että upeeta, se kertoo mulle asioita, joita ei varmaan ikinä aikonu ja minä en ajattele, että onpa kauheeta vaan että jeah awesome, tuo on ihminen kans ja tehny tyhmiä juttuja ja se katuu jotain eikä senkään elämä ihan oo ollu peachy.

Tuntuu aina vaan läheisemmältä, mutta aina välillä jää odottelemaan sitä, että ahdistaa. En tiiä, pitäiskö nähdä jonain pahaenteisenä merkkinä, että välillä toisen kosketus kutittaa, on liian lämmin tai tuntuu vaan huonolta. Kun taas toisaalta aina tykkään siitä, että minuun kosketaan semmosella "kiva et oot siinä" -tavalla.

Jooh, matot tulee vihdoin takas huomenna, kissa voi aika hyvin, en saa parturiaikaa vissiin ikinä, uudet silmälasit alkaa tuntumaan paremmilta, haluisin keittää kahvia, vaikka kello on varttii vaille 1 ja huomenna haluisin vähän tanssia. Tai tehdä baarikierroksen, juoda punaviintä, jutella höpsöjä ja kikattaa.

Tulis ny se loma.

Quickie is the way to go.

Uuaa, en oo ehtiny, jaksanu osannu päivitellä, kaikkee on tapahtunu ja huomenna ehkä kerron enemmän jos aamukahviltani ehdin.

Oon aika onnellinen tavallaan nyt. Mutta ei oo aikaa elää elämää niin täydesti kun haluisin. Mut hei! Huhtikuussa lähdetään taas New Yorkiin o/

Katellaas lisää täs lähipäivinä, puss och kram.

If this is a coronation, I ain't feeling the love.

Plääh.

-tänään takas töihin. Ihan ku ois poissa ollutkaan. Puhuin itelleni koko viikon täyteen töitä silmissäni euron kuvat ja mielessäni velkojen poismaksu, Paavokissan lääkärimaksut ja NYC2010-rahasto. Taloudellisissa vaikeuksissa on aina vituttanut eniten se, että pitää luopua itsenäisyydestään, pyytää apua, olla riippuvainen muista. Haluun maksaa kaikki valintani, koko elämäni itse rahoilla joiden eteen olen tehnyt työtä, josta en edes tykkää, mutta joka antaa minun olla vapaa ja velkaa vain itelleni.

-tietäisinpä taas, ketkä kaikki kirjotuksiani lukee. tiedän osan, epäilen monia, ymmärrän, että tänne on helppo löytää ja minut pelottavan helppo tunnistaa. Puhun paljon henkilökohtasia juttuja, joista en ääneen sano mitään kenellekään. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa, kun joku, jolle en ole ikinä kunnolla puhunut henkilökohtaisesti, puhuu asioistani muille, tulee olo kuin se joku olisi lukenut minun salaista päiväkirjaa. Sanois joku joskus suoraan mulle, jos joku mietityttää. Mistä mä tiedän, mitä puhun teille henkilökohtasesti, jos ootte kaiken jo lukenu täältä, god damnit, täytyyks mun tehdä salasanallinen mysteryjournal :D

-aina ennen kun tein jotain pahaa, uskoin että siitä saa jonkun rangaistuksen. Sitten kun teki paljon pahaa yhdellä rysäyksellä, syntyi tavallaan jatkuva syyllisyys, joka on varmaan vieläkin minussa läsnä. Mutta sanokaas joku, kuinka kauan virheistä pitää maksaa, mistä tietää, että se on nyt loppu ja kenen tehtävä on antaa anteeksi? Aina välillä tulee jaksoja, jolloin näkee unia, luulee näkevänsä ihmisiä, sanat muistuttaa asioista viiden vuoden takaa ja minä luulin, että menneisyys oli jo käsitelty.

-kaikki on aika hyvin, lomarahat tulee ylihuomenna, elämä on hallinnassa, viikonloppuna käyn pesemässä matot, mutta silti tämä typerä alakuloisuus, oisko se vaan töihinpaluu, väsymys, joku. Tekis mieli tehdä syksyn lukujärjestyksiä (ei, te jotka vielä ette tiedä, en päässyt sisään) ja aloittaa harrastuksia. Olla enemmän ihminen, hallita elämää ja puhua tärkeitä asioita.

If you leave me now, I'm gonna lose my mind.

Aaah, oli hyvä päivä tavallaan, mutta kokonaisuutena kyllä kamalin vähään aikaan.

Minun oma, maailman ihanin kissa Paavo on vähän yli viikon oksennellut hämmentävän paljon, koko kesän mittaan ollut vähän vaisu, vetämätön ja välillä ruokahaluton. Laihtunutkin. Tänään sitten lähdettiin (ihanin Poika lähti messiin) eläinlääkäriin, jossa loppujen lopuksi vietettiin kaksi ja puoli tuntia ilman selkeää vastausta siitä, mikä on vialla. Rauhottivat Paven, ottivat verta, virtsanäytteen, röntgenkuvat ja vielä ultraäänen, jossa sitten näkyi, että toinen munuainen on huomattavan iso kokoiselleen kissalle. Mitä se tarkottaa sitte, minä kysyin ja eläinlääkäri sanoi, että tällaista on nähnyt todella harvoin eikä ihan suoralta kädeltä osaa sanoa. Soittaa vielä tällä viikolla. Eihän voi olla hyvä jos lääkäri ei tiedä? Pitelin sitä kotimatkan sylissäni kun nukkui kapalossaan rauhoitusta pois enkä tiennyt miten asiaa pitäisi ajatella.

Nyt kotona googletin tietty juttuja ja löysin sellasia sanoi ku cancer, failure, cyst ja malignant. Enhän mie vielä tiiä, mutta kyllä minuu pelottaa aivan sairaasti, että jotain isompaa on pielessä, Paavoon sattuu tai että minä en voi auttaa mitenkään.

Minä en oo valmis, en anna pahojen ajatusten edes tulla päähän, en kuuntele muita, ihan sama, minä teen kaikkeni auttaakseni ja Paavo ei lähde vielä mihinkään.

New reality.

Ihan melkosta. Eilen oli Pojon kaverin läksiäisjuhlat, minä join liikaa viiniä. Oli kyllä ihan hauskaa, ei siinä mitään, vähän oli taas draamaa ja tanssia, otin kolmekin kulausta kammoa Gambinaa.

Lähdettiin pois aika aikaisin ja loppuyö kului jutellessa Pojan sängyssä. Lupasin, että vastaan kaikkiin kysymyksiin, mikä johti siihen, että ensimmäistä kertaa kerroin asioita, joita häpeän, joita en haluu muistella tai joita en tavallisesti edes ajattele. Puhuin jopa seksiin liittyvistä ajatuksista, joista en puhu missään enkä kenellekään, koska aiheuttaa niin paljon päänvaivaa. Kaikista nolointa juttua menneestä en kertonu, mutta melkein oisin voinu. Koska en oo enää se sama kuin silloin, en oo semmonen kun olin teininä aloittaessani hölmöjä juttuja, en se 18-vuotias synkistelijä, enkä 20-vuotias itsetuhoinen, tyhmä tyttö.

On tosi vaikeaa osata hallita sitä informaation määrää, minkä itsestään antaa sellaselle, jonka haluis tietävän melkein kaiken.

Tänään kun bussilla ajelin Helsinkiä kohti vähän krapulaisena, havaitsin kuinka paljon olen kasvanut, muuttunut paremmaksi. Ja aika paljon vain vuoden aikana. Poika, terapia, lääkikseen haku, vanhemmista irtautuminen ja oman elämän eläminen on kaikki saaneet aikaan sen, että kaikkea on paljon helpompi käsitellä. En minä itestäni vieläkään koko aikaa tykkää, mutta vihdoin ja viimein uskallan olla lähellä, tuntea asioita, luottaa muihin, päästää irti ja käyttäytyä hyvin. Tosi siistii.

What's wrong with this picture?

Tästä minoon jauhanut aikaisemminkin sekä livenä että blogissakin, mutta voi jumalauta. Mikäli olen uutiseni oikein lukenut, 45 -vuotias ylikonstaapeli raiskasi 15-vuotiaan tytön käyttäen väkivaltaa. Itä-Suomen hovioikeus alensi 2,5 vuoden vankeustuomion vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta, antoi miehelle 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja laski nyt 25-vuotiaan naisen korvauksia 8000 eurosta 5000 euroon. Perusteina tuomion alentamiselle olivat uhrin jo lähestulkoon saavuttama 16 vuoden ikä ja tapahtumassa käytetty lievä väkivalta.

Raiskauskriisikeskus Tukinaisen oikeudellisen työn kehittämispäällikkö Riitta Silverin mukaan perusteita olisi pikemminkin pitänyt käsitellä raskauttavina asianhaaroina; toisessa lähteessä rikosoikeuden professori Terttu Utriainen huomauttaa, että "Väkivaltaa ei pidetä raiskausrikoksen tunnusmerkkinä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.". Miehellä oli tyttöön nähden ammattinsa ja ikänsä puolesta selkeä auktoriteettiasema, 15-vuotias tyttö, olkoonkin kuinka viettelevä ja tilanteessa aktiivinen (en viittaa tähän tapaukseen, koska taustoja en tiedä) on lähestulkoon herkimmässä naisellisen ja seksuaalisen kasvunsa vaiheessa ja raiskaus on raiskaus vaikka se tapahtuisi hellimmällä mahdollisella tavalla ilman vihjettäkään fyysisestä väkivallasta. Lähes 16-vuotiaaseen tyttöön ei kosketa väkivalloin, ei on ei, samaa vanhaa, you know.

Lähipiirissäni, julkisessa keskustelussa ja internetissä törmää lähes väistämättä siihen asenteeseen, että uhri tilanteessa on lähes aina jotenkin itse tilansa aiheuttanut. Tähän syyllistyvät havaintojeni mukaan useimmiten toiset naiset, mikä suututtaa suunnattomasti. Anna Kontulan haastattelua City-lehdessä (13/2009) siteeratakseni: "Suomessa on siis naisia, jotka ajattelevat, että intiimiin tilaan miehen kanssa menevälle naiselle saa tehdä mitä vaan. Jos miehen eroottisena preferenssinä on naisen lihakoukkuun ripustaminen, siitä vaan. Oma vika, mitäs lähdit!" ja myöhemmin: "Seksuaalisen väkivallan vastustamisen voimavarat pitäisi suunnata valistamiseen. Että olipa tilanne mikä tahansa, ei tarkoittaa eitä.". Jos joku haluaa, voi aloittaa keskustelun kanssani, enkä minä hyväksy syyksi mitään. En naisen paljastavaa pukeutumista, itsensä juomista kaatokänniin, itsensä tyrkyttämistä, provosointia, en mitään. Ihmisen rajojen on pysyttävä koskemattomina, kunnes joku kutsutaan sisälle.

Ja entä tämä: nukkuvan, sammuneen tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaus ei Suomen lain mukaan ole raiskaus ja saattaa joskus johtaa ainoastaan sakkoihin.

En minä voi sille mitään, että laittaa miettimään, millaisen viestin tällaisten asioiden jatkuva samankaltainen uutisointi lähettää. Tai millaisen olon se aiheuttaa raiskausten uhreille, joissain aiemmissa tapauksissa 10-vuotiaille tytöille ja pojille, tai niille valtaa janoaville tai jotain ihmeellistä haluaan toteuttaville miehille? Ettei sen niin väliä? Se halus sitä itekin? Löin vaan avokämmenellä ja se sano, että sillä on ens kuussa 16-vuotispäivät, kaikki okei?

Vittu saatana.


Otetaan loppukevennys. Tulin junalla tänään kotiin aikomuksenani sosiaalinen elämä Viikissä, pussailu Espoossa ja baila baila jossain päin Helsinkiä. No ensin sieltä tulee kolme ihan bilemeiningeissä olevaa keski-ikäistä, jotka kikattaa ja hihittää ja on ihania. Sitten junan eteisessä keski-ikäinen nainen kysyy mieheltään "miltä mun tukka näyttää?", johon mies "hyvältä, oot tosi kaunis" ja kietoo kätensä naisen ympärille. Ja sit laiturilla on nuoripari, joka on "juonu niinku kaks litraa viinii" ja ne kikattaa ja korjaa korkokenkää. Sitten se ihana neito soittaa jollekin jonka luokse ovat menossa ja tilittää "rakas kuuntele, mä oon ihan kännissä, tuun koko ajan enemmän humalaan! rakas, mitä sulla on päällä?". Se oli oikeesti fabulously full of life. Sillä miehellä oli tyhmä naama, liian lyhyet valkoset housut ja varvassandaalit ja mulla livahti päähän kauhia ajatus, ettei se ansaitse sitä paljettitoppista tyttöä, jolla on villit kiharat ja yhdeksän sentin korot. Karkoitin sen kuitenkin pois ja olin sillai, et jea, love is all around vaikka maailma onkin välillä niin paska.