Lying is another way of hoping it will go away.

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita,
ettei niistä puhumalla selviä. (Egotrippi: Matkustaja)

Jotain on pielessä, ollut jo vähän aikaa, enkä minä keksi mitä se on.

Sanat katoaa päästä, en osaa kertoa miltä tuntuu, kysyttäessä muutun vinkuvaksi ja hiljaiseksi epä-minäksi, joka saa suustaan vain että tuntuu toivottomalta. Lääkärinlausunnossani lukee, että vaikutan vapautuneemmalta ja valoisammalta. Tietty, elämä on puhtaampaa, avoimempaa ja varmasti täydempää. Mutta en minä ole valoisa. Kun sanotaan, että sairastelut, flunssat, selkäkivut ja väsymys on kehoni tapa kertoa, että tarvitsen lepoa, minä haluan huutaa että ei, vaan ne on minun kehoni tapa pettää minut ja odotukset, syy maata sohvalla ja olla tekemättä mitään, koska epäonnistuminen pelottaa niin paljon, etten halua edes yrittää. Eilen töissä puolen tunnin ajan rintaani puristi ja luulin, että ihan kohta oksennan lähimpään roskikseen. Myöhemmin illalla sain itseni kiinni ajattelemasta, että mikäs siinä, saisi maata sairaalan sängyssä ja olla vaan. Jos oisin ollut ulkopuolinen oisin lyöny minua tai huutanut, että herää, lopeta, ryhdistäydy nyt jumalauta edes vähän.

En ole varma, uskonko vieläkään että puhumalla asioista tulisi parempia. Mutta liekö se viimeinen vaihtoehto? Avata suu, unohtaa pelot siitä, että muistan enemmän sitä mukaa kun kerron, että minua katsotaan niin kuin katsotaan kun ajatellaan "en tunne sinua enää", havaita kaiken alku ja jokainen vaihe, myöntää asioita, pohtia itsetuhoisuutta ja sen syitä, lopettaa oikeutukset ja tekosyyt.

Onko oikein päätelty, että jos elämä nyt täyttää kaikki ne kriteerit, joita sille asetti vaikka viisi vuotta sitten - ja enemmänkin - mutta olo on silti huono ja syyllinen, menneisyys ei olekaan yhdentekevä? Eikö sitä voikaan unohtaa olemalla hiljaa, valehtelemalla sitä paremmaksi ja vähättelemällä sen vaikutuksia? Miten saa pidettyä mielessä, että jos nyt tuhlaan elämäni ja jätän tämän olon huomiotta, vihaan itseäni enemmän viiden vuoden päästä kuin nyt?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Uuh la laa, elämäni on laiskaa ja energiatonta. Nukuin about 13 tuntia, heräsin, siirryin peittoni kanssa sohvalle, kissa siirtyi omasta pedistään kylkeni ja sohvan väliin nukkumaan ja tässä olen vieläkin.

En kai mie oo lopun elämääni tällanen?

Tässon mun lista. Siivoa (vie lehdet, tiskaa, pese jääkaappi, lattiakaivo, lattiat, imuroi, pese pyykkiä). Hävitä kaikki turha kama, tavara tekee onnettomaksi. Lue kemiaa. Kirjoita luentopäiväkirjoja. Pussaile. Tee suunnitelma (milloin fysiikka, milloin laskemista, milloin pääsykoekirjaa, mitä ensi keväänä?). Tiskaa vähän lisää, koska se nyt ei lopu koskaan. Toteuta suunnitelma.

I'll be whole again.

Diggaan tänhetkisestä olotilastani aivan tajuttomasti. On lauantai-ilta, kello on vähän yli seitsemän, ulkona on sateista ja pimeää, kokkasin just päheitä uunijuureksia ja grillibroilerii, join aivan tajuttomasti maitoo ja nyt makaan sohvalla, katson Gilmoren tyttöjen surullista vikaa kautta ja pohdin, josko kuitenkin kahvit. Jätskiä?

Menee aika monta viikkoa taaksepäin edellinen tällainen ilta, kun oisin vaan chillannut yksin kotona kissan kanssa. Pojan kanssa on hauskaa ja chilliä, mutta on tämäkin ihan naurettavan nastaa. Välillä kissa hyppää kehräämään rinnan päälle. Muistan kun viime keväänä angsteissani ajauduin yksinäisinä lauantai-iltoina ihan järjettömään masennukseen, sellaiseen, että en halua olla yksin yhtäkään sekuntia. Nyt se tuntuu vapauttavalta.. puhtaalta olemiselta.

On ollut kiire. Tai en tiedä, väsymys. Herään jokainen arkiaamu keskinkertaisella menestyksellä ennen seitsemää, kävelen päättäväisenä bussiin ja istun läpi kaksi tuntia jotain sähkökemiaa, jolla en tee tulevaisuudessa mitään, tapahtui mitä hyvänsä. Kääntämisluentoja melkein rakastan, joku maailmankuulu kääntämisguru puhuu englantia ja mä oon ihan, että jooo! Mutta en oo paljon jaksanut tehdä tehtäviä tai kirjoittaa luentopäiväkirjoja, koska herääminen kuudelta ja kotiintulo puoli yhdeltätoista iltatöiden jälkeen aiheuttaa sen, että noin kello kahdesta neljään iltapäivällä pystyn vain makaamaan sohvalla peiton alla ja torkahtelemaan.

Mummun kuolemasta tuli viime tiistaina seitsemän vuotta ja varmaan sen takia terapiassa puhe ohjautui taas sukuun ja perheeseen ja kaikkiin vääriin valintoihin ja liian tiiviisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmistani puhuminen on miulle kaikista turhauttavinta, koska minä en tiedä mitä kaikkea niiden elämässä on tapahtunut, voin puhua vain siitä, mitä lapsena näin, miten lapsena tulkitsin sen kaiken omituisuuden. On surullista mennä taaksepäin, miettiä miksi tilanne on mikä se on, miten muiden ongelmat on vaikuttaneet minuun. Perheestä pitää itsenäistyä, on sanottu monta kertaa. Minä en vieläkään ole ihan irti, enkä pääsekään, mutta niin kammottavaa kuin niiden asioiden miettiminen on, tavallaan on hienoa huomata, että on itsenäistynyt kaikesta siitä huimasti puolentoista vuoden aikana.

Plääh. Oon alkanu vähän urheilla, hikijumppaa taustamusiikkinaan sellasta musiikkia jota melkein vihaan. Kuka ois uskonu. Mutta se on aika kivaa. Haluisin käydä uimassakin. Haluisin olla vähän vahvempi, etten ois niin apaattinen ja haluton. Ruokavaliota mietin kanssa jatkuvasti, himoitsen hedelmiä ja marjoja, mutta tajuan, että stressivatsani ei aina ihan agree with them. Pitäis syödä enemmän.. lihaa. Tai vaikka välillä jotain niinku.. suklaata.

Mie keitän ny sen iltatsufen ja pelaan vähä kissapojan kanssa. See ya, beibit.