Jea beibe, mulla on tavallaan kesäloma.
Eilen olin pääsykokeessa (voitte googlaa mikä eilen oli, Eepo arvas jo oikein, puhun siitä sit myöhemmin jos puhun), tulos oli odotettu enkä voi olla pettynyt, koska tein sen mihin pystyin.
Loppupäivä oli kiva, Pojan kanssa käytiin Wrong Noodle Barissa syömässä ja luin Trendin pääkirjotuksesta jutun kesälistasta. En muista juttua tarkkaan, toinen silmä oli ruuassa, mutta miekii teen, enkös teekin. Alan suorittaa kesääni ja kerätä kesäpisteitä, tosi tyhmää, paineita luovaa ja kaikkee, kikattelen ajatukselle.
Sit hengailtiin, juotiin kahvia ja tommosta. En tajua tätä oloa, ettei muka tarvitse stressata tai lukea. Tosin ens viikon alusta (ehkä jo sunnuntaina!) alan tutustua psykologian kirjoihin, josko on yhtään sellaista, mitä voisin lukea. Vähän pelkään, että tuntuu psychobabblelta, mutta we'll see, shall we.
Kohta menen töihin, eka pitkä päivä ja se, joka aloittaa kesän oikeasti. Viideltä saan pitkän rapputauon tuijotellen nousevia koneita, lukien muotilehteä ja hengitellen kesää.
Puuuuh, kaikki on ihan jees nyt, on on.
perjantai 29. toukokuuta 2009
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
I know I'm getting closer.
Eilen oli ihan ihmeellinen päivä. Tänään oli krapula.
Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.
Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.
Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.
Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.
Töiden jälkeen lähdin keski-ikäisen työkaverini kanssa kaljalle lähiöni rumimpaan baariin. En tiedä miks ollaan kavereita, puhutaan ihmeasioista, uskonnosta, 80-luvusta ja luovuttamisesta. Join neljä tuoppia kolmen tunnin aikana ja tulin tosi humalaan. Neljästä tuopista, hah, en ollut syönyt kuuteen tuntiin, olin väsynyt enkä ollut juonut tarpeeksi. Mutta silti olin typerä.
Poika tuli yöksi, piti vähän kädestä matkalla kun melkein kaaduin, laski matkalla liukumäen, koska itekin vähän maanantaihumalassa. Mie makasin hiekalla ja nauroin. Sitte muistan, että makasin keittiön lattialla, maailma pyöri, puhuttiin, söin banaanin ja oksensin. Oon 24 ja viime yönä ekan kerran oksensin koska olin juonut liikaa.
Sitten taas, kylpyhuoneen kynnyksellä itkin ja nyyhkytin jotain, että "en jaksa olla, en tajua miksi oon tällanen, anna anteeks" ja kuinka hyvältä se tuntui vaikka olo oli kamalin koskaan. Oli aika jolloin en itkenyt melkein ikinä, nyt se on paljon helpompaa ja tuntuu ihmeellisellä tavalla helpottavalta. Yksi syy minkä takia rakastan Grey'n anatomiaa on, että jo ekalla kaudellaan se sai minut itkemään yksin pimeässä katsoessani sitä töiden jälkeen nauhalta. Sen jälkeen käytin sitä itseni itkettämiseen, kun mikään muu ei toiminut.
Kai voin uskoa siihen ajatukseen, että olen päässyt eteenpäin. Samaan aikaan on hirvittävän pelottavaa ja uskomattoman hienoa, että uskallan olla ihan pelkkä minä toisen edessä ja jopa nähdä että se toinen ei lähde pois vaan ottaa tiukemmin kiinni.
maanantai 25. toukokuuta 2009
Fuck the subconscious for not waking me up.
Nukuin pommiin, tsing, se on aina yhtä helppoa.
Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.
Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.
Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."
Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.
Kouluaikoina kotona äiti herätti, yhden kerran nukuttiin liikaa, tulin myöhässä kuvaamataidon tunnille ja olin tosi nolona.
Yksin asuessani ensimmäinen kerta oli keväällä 2006 ("the year of ultimate fatigue"), joka aiheutti paniikkipuheluita ja myöhästymisen nykykirjallisuuden ekalta luennolta.
Tammi-helmikuussa 2008 kävin YTHS:llä jossain mielenterveysarviossa, mikä tarkoitti 5x mindnumbing haastattelua siitä miten minusta tuli minä. Yhdellä kerralla heräsin pehmoisesta sängystäni flunssaisena kymmenen minuuttia ennen aikaani. Sain jotenkin järkättyä siirron parin tunnin päähän ja voi hyvä luoja. Muilla kerroilla niin empaattinen ja ihana psykologi kulutti 50 minuuttia siihen, että selitti pommiin nukkumisen olevan alitajunnan tapa pelastaa kantajansa tapahtumilta, joihin ei halua osallistua. "Sinä et halunnut tänne, et halunnut nähdä minua." Minä olin tosi väsynyt, nuhainen, vihainen ja halusin vaan nukkua, huutaa tai itkeä. "Halusinpa, mitä vitun väliä mitä minun alitajunta sanoo jos minä tiedän että tämä on tärkeää, tämä on tehtävä, tämä auttaa minua."
Noh, oli miten oli, tämmönen oon, toistaiseksi tai aina. Olen kokeillut kolmea herätyskelloa, äitiä, Poikaa, montaa eri herättäjää, lisää tunteja unta, välillä mikään ei toimi. Rohkenen kyllä väittää, että eniten siitä kärsin minä, koska tuon yhden helmikuisen iltapäivän jälkeen koen aina naurettavia syyllisyydentuntoja siitä, etten halua elää, nähdä ihmisiä tai oppia uusia asioita.
lauantai 23. toukokuuta 2009
I lost the fight.
Whatever happened to saturday night? (Logh: Saturday Nightmares)Lapsesta asti oon tykännyt olla yksin, tykkään kun voin tehdä mitä haluan, kuunnella ja katsella mitä huvittaa, lukea, olla ilman paitaa, syödä sormin lattialla, kirjoittaa ja olla juuri niin sekaisin ja sotkuinen kuin olen. Yksinolo on sitä mikä auttaa kestämään kaikkea sitä muuta.
Blah blah, minä tahansa muuna iltana, mutta ei lauantaina. Tiedän tiedän, opittuja käyttäytymismalleja, whatever, mutta silti: lauantai-illan yksinäisyys tuntuu ikuiselta, murskaavalta ja tekee fyysisesti kipeää.
perjantai 22. toukokuuta 2009
You cannot leave; the people you love, they need you.
Derek: How is Meredith, by the way? Is she okay?
Cristina: She's fine.
Derek: She's always fine. That's her problem.
Cristina: We're fine people. We do fine. We're fine. (Grey's Anatomy)
Oon taas ok. Neljä ja puoli tuntia unta, kahvia ja syviä hengityksiä. Eikö tosiasia ole se, että on pakko mennä eteenpäin, ei saa pysähtyä, ei saa miettiä liikaa.
Minä ja vaan minä olen vastuussa itsestäni, omasta onnestani ja.. kissasta. En minä voi luovuttaa, en vaikka kuinka jalat sanoisi ei enää, pää olisi pelkkää sumua ja haluisin nukkua peiton alla välillä liian lämmin käsi ympärilläni ikuisesti. Minun on pakko pitää huolta siitä, ettei vuodet toista itseään, että jos mieleni joskus harhautuu itsekeskeiseltä radaltaan, en ole menettänyt kaikkia, joita tarvitsen ja jotka tarvitsee minua.
"Sinussa on niin paljon potentiaalia ja sinä heität kaiken hukkaan.", minulle on sanottu kolme kertaa, muistan niistä jokaisen, koska joka kerta olen suuttunut. Mitä se on se potentiaali, mistä sen tunnistaa ja milloin käytän sen oikein? Pysyisipä mielessä aina, että minä teen päätökset, minä teen valinnat, minä elän. Ei ne saavutukset vaan elämä siinä välissä. Jokainen laiska, onneton aamupäivä, jokainen onnistunut maanantai, on elämää eikä mikään päivä ole hukkaan heitetty.
We're all damaged, stop being such a selfish, little brat.
En saa unta, kurkussa on pala, rintaa puristaa enkä oikein ymmärrä tästä mitään. Ulkona on jo valoisaa, olen luvannut herätä neljän ja puolen tunnin päästä enkä varmasti jaksa mutten voi myöskään nukkua kahteen, koska mikä pettymys oisin itelleni ja kaikille muille.
Oisin pettymys, ha, liekö se isoin pelkoni ikinä. Mitä väliä.
En tiiä, mitä kuuluu, huonoako ehkä koska jatkuvasti huomaan valehtelevani puhelimessa äidille, siskoille, vaikka äänestä ne kuulee, tietävät vuosien kokemuksella, että joo sitä on mentävä nyt katsomaan. Pahinta ja kaikista tyhmintä itseään vastaan pelaamista on, että valehtelen siellä pahamaineisessa terapiassa myös, puhun asiat paljon paremmiksi mitä ne on. Pojalle en oo valehdellut (vielä?), mutta en puhunutkaan. Ajatukset katoaa tehokkaasti toisen kainalossa, mitä puhuttavaa sillon vois ollakaan.
Ja silti voi silti, kaikista tärkeintä on rehellisyys, eikö. Läpinäkyvyys avoimuus, kaikenkattava totuus.
Kaikista typerintä on, että minulla ei ole tällaiseen aamuöiseen unettomaan surkeuteen mitään oikeutta, onko syytäkään. En tajua, miten aivoni toimivat, paranenko tästä koskaan, pysyykö taipumukseni masennukseen minussa aina. On ihan järjettömän vaikeaa päästä sopuun omien odotusten ja vaatimusten kanssa. Hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vaikeampia minulle kuin toiselle tai että vain olen niin herkkä ja tapani reagoida on ainakin ollut, on välillä vieläkin käpertyä itsekkääseen pimeyteen. Kuinka paljon se voikaan vaatia muilta? Kuinka turhauttavaa on katsoa toisen ihmisen flegmaattista synkkyyttä, johon ei mitenkään voi ulkopuolelta vaikuttaa? Eihän se ole pysyvä luonteenpiirre, tämä että muiden ajattelu, omien tekojen vaikutus toisiin, on välillä vain ohimenevä välähdys mielessä?
Jos vain nousisin, tappelisin tätä vastaan, olisi elämä ihan sitä mitä haluan sen olevan. Kohta on kesä, minulla on suunnitelma, minulla on aikaa, Poika, ihanin kissa ikinä, asioita joista tykkään, musiikki, valoa, ihmisiä jotka haluaa auttaa ja koko elämä kliseisesti elettävänä. Mikä minuu vaivaa!
Kello on puoli viisi aamulla, liekö tämä sama kuin olisi kirjoittanut puolen promillen humalassa.
Oisin pettymys, ha, liekö se isoin pelkoni ikinä. Mitä väliä.
En tiiä, mitä kuuluu, huonoako ehkä koska jatkuvasti huomaan valehtelevani puhelimessa äidille, siskoille, vaikka äänestä ne kuulee, tietävät vuosien kokemuksella, että joo sitä on mentävä nyt katsomaan. Pahinta ja kaikista tyhmintä itseään vastaan pelaamista on, että valehtelen siellä pahamaineisessa terapiassa myös, puhun asiat paljon paremmiksi mitä ne on. Pojalle en oo valehdellut (vielä?), mutta en puhunutkaan. Ajatukset katoaa tehokkaasti toisen kainalossa, mitä puhuttavaa sillon vois ollakaan.
Ja silti voi silti, kaikista tärkeintä on rehellisyys, eikö. Läpinäkyvyys avoimuus, kaikenkattava totuus.
Kaikista typerintä on, että minulla ei ole tällaiseen aamuöiseen unettomaan surkeuteen mitään oikeutta, onko syytäkään. En tajua, miten aivoni toimivat, paranenko tästä koskaan, pysyykö taipumukseni masennukseen minussa aina. On ihan järjettömän vaikeaa päästä sopuun omien odotusten ja vaatimusten kanssa. Hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vaikeampia minulle kuin toiselle tai että vain olen niin herkkä ja tapani reagoida on ainakin ollut, on välillä vieläkin käpertyä itsekkääseen pimeyteen. Kuinka paljon se voikaan vaatia muilta? Kuinka turhauttavaa on katsoa toisen ihmisen flegmaattista synkkyyttä, johon ei mitenkään voi ulkopuolelta vaikuttaa? Eihän se ole pysyvä luonteenpiirre, tämä että muiden ajattelu, omien tekojen vaikutus toisiin, on välillä vain ohimenevä välähdys mielessä?
Jos vain nousisin, tappelisin tätä vastaan, olisi elämä ihan sitä mitä haluan sen olevan. Kohta on kesä, minulla on suunnitelma, minulla on aikaa, Poika, ihanin kissa ikinä, asioita joista tykkään, musiikki, valoa, ihmisiä jotka haluaa auttaa ja koko elämä kliseisesti elettävänä. Mikä minuu vaivaa!
Kello on puoli viisi aamulla, liekö tämä sama kuin olisi kirjoittanut puolen promillen humalassa.
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Surematon suru.
When I come to terms to terms with this
My world will change for me. (Tori Amos: Parasol)
Kunpa tietäisin, mikä se kasvi on, joka tuoksuu näistä päivistä kesä-heinäkuulle sisäpihalla matkalla kauppaan. Siitä tuoksusta tulee mieleen hautausmaa, jonne kesällä 2003 pyöräilin monta kertaa salaa (en halunnut muita mukaan) tuijottamaan mummun hautakiveä.
Jossain vaiheessa lähempänä syksyä tajusin, ettei siinä ole enää järkeä, mummu ei olekaan siellä, vaan kaikkialla eikä oikeastaan missään. Silloin kai tuli ymmärrys siitä, ettei enää ikinä ja siitä yhdenlainen romahdus, josta tavallaan maksan vieläkin.
tiistai 19. toukokuuta 2009
A screeching halt
Tänä aamuna vein Pojan töihin varttia vaille seitsemän, ulkona tuoksui sade ja kesä ja minä ajattelin, että kaikki järjestyy.
Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.
Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.
Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.
Lakkaa ajattelemasta vain itseäsi.
Odotit tätä tosi kauan, ansaitset sen nyt.
Mutta sitten olen tällainen. Olen iloinen, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain on on tapahtumassa, jotain isoa, pelottavaa ja kamalaa. Tänään iltapäivällä istuin 45 minuuttia sohvalla ja tuijotin keittiön seinää kahvimuki kädessä. Miksi minä oon niin kammottavan pysähtynyt, miksen minä haluu että elämä menee eteenpäin. Oon niin väsynyt, että melkein sattuu.
Suuntaa energia ulospäin.
Muista syödä; siksi sinua huimaa, ettet syö.
Älä pilaa tätä, älä pilaa tätä.
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Be strong now.
Sunnuntai, oi sunnuntai. Ulkona paistais aurinko, mutta oon vasta aamukahvia sohvalla -vaiheessa. Luin yks päivä lehdestä, että sinisen taivaan katselu vähentää stressiä. Oisko noin, nään sen koko ajan, vatsalla makaa maailman pehmein kissa tassut söpösti miun olkapäällä ja silti oon vähän all over the place.
Kohta jälleen kerran siivoan asunnon, kannan ulos lehdet eteisen kaapista (ovat viime kesäsiä, piilotin ne joskus kun vanhemmat tuli kahville, tiiän, säälittävää) ja tiskaan. Tyhjennän inhan jääkaapin, jotta ne voi huomenna viedä sen pois. Mihin minä pistän pakasteet?
Eilen oli hauska päivä, ihkun kamun kanssa kateltiin eka Gran Torino, jossa Clint Eastwood oli tosi vihanen vanhus. Mut muuten oli aika kiinnostava kuvaus muutoksesta, ennakkoluulojen murtumisesta ja anteeksannosta. Loppu pelasti aika paljon sitä, että välillä tuntui pitkäveteiseltä. Sit illalla makasin kaverin sohvalla, juopottelin (32-prossasta light-koskenkorvaa! wooot!), luin hassuja Cosmoja (oops, harrastin vahingossa seksiä kaverini isän kanssa; lumenen huulikiilto rocks) ja katoin Euroviisuja. Jossain vaiheessa aloin lähetellä turhan avoimia tekstiviestejä, kiljahdella ja lopulta sain ilmasen taksin himaan. "Ainoita oikeita kyytejä on ilmaset taksit", taisin sanoa matkalla.
Ensi syksy alkaa muotoutua aika nätisti. Oon loppujen lopuks aika ilonen siitä, että asiat menee niinkun ne menee. Kesällä on pakko vähän opiskella ja valkkasin vuoden 2003 unelmani viestinnän, mutta oikeesti toivon, että joku laiskistuis, peruis ilmoittautumisensa ja vapauttaisi minut ekalta varasijalta opiskelemaan psykologian perusopinnot avoimessa. Viimeistään kesäkuun jälkeen päätän, minkä arvoista se kaikki on. Ja jos vastaus on silloin vielä kyllä, aion olla kaikesta tällä kertaa avoin, saada kaiken avun ja ulkoisen motivaation mitä voin saada.
Jea. Tänä iltana nään varmaan Pojan, kun on kaks päivää ollut mökkeilemässä. Lie tosi rentoutunut ja chill, tartuttakoon sen muhun kans.
Cheers, mates.
Kohta jälleen kerran siivoan asunnon, kannan ulos lehdet eteisen kaapista (ovat viime kesäsiä, piilotin ne joskus kun vanhemmat tuli kahville, tiiän, säälittävää) ja tiskaan. Tyhjennän inhan jääkaapin, jotta ne voi huomenna viedä sen pois. Mihin minä pistän pakasteet?
Eilen oli hauska päivä, ihkun kamun kanssa kateltiin eka Gran Torino, jossa Clint Eastwood oli tosi vihanen vanhus. Mut muuten oli aika kiinnostava kuvaus muutoksesta, ennakkoluulojen murtumisesta ja anteeksannosta. Loppu pelasti aika paljon sitä, että välillä tuntui pitkäveteiseltä. Sit illalla makasin kaverin sohvalla, juopottelin (32-prossasta light-koskenkorvaa! wooot!), luin hassuja Cosmoja (oops, harrastin vahingossa seksiä kaverini isän kanssa; lumenen huulikiilto rocks) ja katoin Euroviisuja. Jossain vaiheessa aloin lähetellä turhan avoimia tekstiviestejä, kiljahdella ja lopulta sain ilmasen taksin himaan. "Ainoita oikeita kyytejä on ilmaset taksit", taisin sanoa matkalla.
Ensi syksy alkaa muotoutua aika nätisti. Oon loppujen lopuks aika ilonen siitä, että asiat menee niinkun ne menee. Kesällä on pakko vähän opiskella ja valkkasin vuoden 2003 unelmani viestinnän, mutta oikeesti toivon, että joku laiskistuis, peruis ilmoittautumisensa ja vapauttaisi minut ekalta varasijalta opiskelemaan psykologian perusopinnot avoimessa. Viimeistään kesäkuun jälkeen päätän, minkä arvoista se kaikki on. Ja jos vastaus on silloin vielä kyllä, aion olla kaikesta tällä kertaa avoin, saada kaiken avun ja ulkoisen motivaation mitä voin saada.
Jea. Tänä iltana nään varmaan Pojan, kun on kaks päivää ollut mökkeilemässä. Lie tosi rentoutunut ja chill, tartuttakoon sen muhun kans.
Cheers, mates.
lauantai 16. toukokuuta 2009
Drunken Blogger - my Indian name.
Tiedän, mitä tapahtuu, tiedän mitä on tehtävä. Melkein tiedän, mitä haluan. Terapeuttini (god, I love saying that) uskoo, että lukuisat angstipainajaiseni ovatkin vaan surua unelman kuolemasta. Olipa runollista. "Mutta se voi, ja sen pitää olla väliaikainen kuolema.".
I've been drinking and planning all night. Älä ole varovainen, ole rehellinen, luin tänään lehdestä. Kaikelle mitä tapahtuu, on syynsä ja järkevää älykästä ja kypsää on tiedostaa ne syyt.
Kaiken ei tarvitse olla järkevää, joku minua vaivaa, puhuisin sitten edes sekavia. Kunhan sanoisin asiat ääneen. Puhuisinpa pimeässä sekavia juttuja Pojalle, koska sille eniten haluisin puhua ja siihen haluaisin luottaa.
Täytyy mennä suihkuun ja nukkua. Tänä yönä ei painajaisia eikä narskuttelua, aamulla päätä ei särje. Aamupalaksi pelkkää kahvia, jääkaappi on rikki.
I've been drinking and planning all night. Älä ole varovainen, ole rehellinen, luin tänään lehdestä. Kaikelle mitä tapahtuu, on syynsä ja järkevää älykästä ja kypsää on tiedostaa ne syyt.
Kaiken ei tarvitse olla järkevää, joku minua vaivaa, puhuisin sitten edes sekavia. Kunhan sanoisin asiat ääneen. Puhuisinpa pimeässä sekavia juttuja Pojalle, koska sille eniten haluisin puhua ja siihen haluaisin luottaa.
Täytyy mennä suihkuun ja nukkua. Tänä yönä ei painajaisia eikä narskuttelua, aamulla päätä ei särje. Aamupalaksi pelkkää kahvia, jääkaappi on rikki.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.
Saatan olla vähän humalassa, syön pahoja karkkeja vaikka pitäis syödä ruokaa ja pelkään tulevia päiviä, tulevia viikkoja ja koko kesää. En oo outimaisen synkeä ja negis, oon vaan kauhean väsyny, vähän turtunut ja aina vaan jotenkin tukossa.
Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.
Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.
Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.
Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:
Tällä viikolla oon jutellu netissä sellasten ihmisten kanssa, jotka ei oo enää läsnä siinä maailmassa missä minä, joille oon puhunu viimeks kun oon ollu eri ihminen. Ja kuinka kieroutunut pitää mielen olla, että alkaa kaipaamaan aikaa, jolloin elämässä oli enemmän epävarmuutta, jännitystä, riskejä ja draamaa. Elämä on nyt paljon turvallisempaa ja parempaa, mutta vähemmän spontaania. Kukaan ei enää lähde kaljalle keskiyön jälkeen maanantaiyönä jos aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin, kukaan ei enää laiskana iltapäivänä saa ideaa matkustaa johonkin, mihin vaan, Turkuun tänä iltana. Kaikilla on tosi kiire, ihmiset otetaan itsestäänselvyyksinä ja tavat tappaa yllätykset. En minäkään ole sellainen kuin ennen, en yhtään sen parempi kuin muutkaan, kaikki kasvaa aikuisiks.
Puhun vähemmän nykyään, etten vahingossa valehtelisi. Tietäisinpä miten aloittaa. Pakottaispa sanomaan, mitä ajattelen.
Viikonloppu alkoi kolme tuntia sitten ja siitä voi tulla tosi kamala tai ihana. Huomenna luen, oon itselleni vain hyvä ja hengittelen. Lauantaina leffa, ruokaa, viiniä?!, euroviisut. Sunnuntaina pitkä uni ja uuden alku.
Lukekaa hei Intohimon hullu huhtikuu (Marjo Isopahkala&Mika Terho). Ostin sen kirjamessuilta vuonna 2005 ja ekana luin tän, joka tänäiltana alkoi töissä soimaan päässä:
"Alan taas käyttäytyä marjomaisesti.
Soitat toisesta kaupungista
ja käsket minun kirjoittaa
jääkaapin oveen lapun
jossa lukee:
Vaikka Mika ei ole täällä tällä hetkellä
hän välittää minusta ja on mieheni
Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään.
Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta lasolin jätän väliin."
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Tiistai, Traci ja 50 kysmää.
Aaaa, pää on tänään ollut kipeä ja spacey, oudon huimaava olo, vähän että dude, otiks lääkkees tänään. Oon hermostunut, levoton, sellanen et voisin vaan huutaa.
Töissä olin väsynyt, mutta sosiaalinen, hymyilin monelle, heitin jotain semipornograafista läppää, puhuin somalia ja sain kahden prossan palkankorotuksen. Kuuntelin paljon Kornia, löysin sen viime viikolla uudestaan. Jonathan Davisin ääni Love Song:ssa on jotenkin ihan iiiiiiihh, oon teinix. Tuntia ennen kotiinpääsyä tavara loppui ja vastoin kaikkia tapojani lähdin tupakkatauolle mukaan ja nauroin kuollakseni rekkakuskinaisen kustannuksella. Aina välillä tajuun, millasta elämä vois olla, jos en aina ois niin.. minä.
En tiiä mitä tää on. Äsken kun join ihanaa maitoa ja söin liian kovaks paahdettua ruisleipää, katoin Gilmoren tyttöjen jakson, jossa Traci Lords. Olin joskus ekaa kertaa naisesta lukiessani ihan, että wow, eka pornoleffa 16-vuotiaana, groovy, mutta eihän tuo näytellä oikein osaa vai osaako. Ei osannu Zack&Mirissäkään.
Mua väsyttää ja meen just nukkuun mut vielä tähän meemi jostain randomblogista, ihan vaan siks, että kukapa meistä ei tykkäis puhua itestään. Ja hei! Tää on lopussa, voitte lopettaa nyt heti, koska onhan meemit nolointa ja teineintä mitä itseään kunnioittava bloggaaja voi ikinä keksiä. Ha.
--
1. Etunimi: Outi
2. Syntymävuosi: -85
3. Syntymäpaikka: Helsinki
4. Horoskooppi: Vesmies.
5. Nettinimet: Niitä ollu 14-vuotiaasta varmaan noin.. 18. Enkä kyllä kerro, voitte ettii noloi juttui niiden avulla :D
6. Hiusten väri: Ruskee.
7. Hiusten pituus: Ihan ihmeellisen pitkät jo nyt.
8. Parasta ulkonäössä: Jaa-a. Diggaan kyllä mun silmistä ja välillä kans yleismeiningistä.
9. Pituus: Everybody, look up, she's 178!
10. Näkyviä arpia: Selässä joku mysteerinen alieninjektioreikä, käsivarsissa kissa-, työ- ja joskus muinoin itseaiheutettuja arpia, haalistumaan päin kaikki.
11. Silmälasit: O. Ikivanhat, vähän huonot.
12. Lävistyksiä: Ei, enkä just nyt mitään haluiskaan.
13. Tatuointeja: Eeeei, oon tosi sivee, puhdas ja viaton.
14. Ensimmäinen paras ystävä: Tarha-aikasia en muista, olin niin sosiaalinen et olikohan parasta ollenkaan. Koulussa ihana Jonna.
15. Ensimmäinen oikea loma: Italiassa 9-vuotiaana.
16. Ensimmäinen konsertti: Apulanta vuonna -99.
17. Lempibiisi juuri nyt: Ihan just nyt, mut ei varmaan enää ens viikolla se Kornin Love Song ja Gossipin Standing in the Way of Control.
18. Lempivaatteesi: Uaaah, varmaan joku venynyt, kulunut ja risa turvavillatakki.
19. Lempikauppa: Keltainen jäänsärkijä! Akateeminen kirjakauppa! Antakaa rahaa!
20. Lempieläin: Paavo ja joku random vompatti.
21. Lempikengät: En mä tiedä. Ruskeet korkokengät on aika ihkut.
JUURI NYT:
22. Olosi: Väsyny, hermostunut, levoton.
23. Sinkku vai varattu: Hahhahaa, mut on varattu, jossain palaa punanen valo.
24. Syöt: Emmitää.
25. Juot: Emmitää.
26. Haluat: Rahaa, aikaa, kesän, vapautta, unta.
27. Katsot: En mie kehtaa kertoo.
28. Olet pukeutunut: Vanhat farkut, musta t-paita ja vihriät sukat, olipa hyödyllinen tieto tämäkin.
TULEVAISUUDESSA:
29. Haluatko lapsia?: Ei nyt tunnu siltä ollenkaan.
30. Haluatko naimisiin: Ei tunnu siltä kyllä ollenkaan.
31. Mille uralle menet?: Kattellaan ny.
32. Missä haluaisit asua: New Yorkissa, Berliinissä, Helsingissä.
33. Auto: No sellasen futuremobiilin, joka lentää. Mustan.
OLETKO IKINÄ:
34. Suudellut tuntematonta: Oon mä kai nimen ainakin ottanu hei selville eka!
35. Juonut alkoholia: Hm, oon.
36. Polttanut: Maistanu kai kahesti joskus männävuosina.
37. Karannut kotoa: Oon mä joskus viis- ja viistoistavuotiaana.
38. murtanut luita: Vasemman ranteen.
39. Särkenyt jonkun sydämen: En kai.
40. Eronnut jostakusta: Yyh, joo.
41. Itkenyt jonkun kuoltua: Oon, eikä se melkein loppunu millään.
42. Itkenyt koulussa: Oon.
USKOTKO:
43. Jumalaan: En taida.
44. Rakkauteen : Hmph, tavallaan. Joo, mitä uskomista siinä on, sehän on tunne, jota tosin puhtaana esiintyy varmaan aika harvoin.
45. Ufoihin: Ai niihin lautasiin? Tietty.
46. Sielunkumppaneihin: No vittu, en kai sitte. Oikeasti uskon siihen, että ymmärrys pelaa toisten ihmisten kanssa paremmin kuin toisten ja siinon oltava jotain kosmista.
47. Taivaaseen: E.
48. Helvettiin: E.
49. Ensitreffeillä suuteluun: Oooh jooooo! Pussaillaan!
50. Horoskooppeihin: No daa! En mä sillai, mutta niitä on hauska lukee, pseudotiedettä!
Nyt meen nukkuun, olkaa villejä. Hyvää yötä, beibet.
Töissä olin väsynyt, mutta sosiaalinen, hymyilin monelle, heitin jotain semipornograafista läppää, puhuin somalia ja sain kahden prossan palkankorotuksen. Kuuntelin paljon Kornia, löysin sen viime viikolla uudestaan. Jonathan Davisin ääni Love Song:ssa on jotenkin ihan iiiiiiihh, oon teinix. Tuntia ennen kotiinpääsyä tavara loppui ja vastoin kaikkia tapojani lähdin tupakkatauolle mukaan ja nauroin kuollakseni rekkakuskinaisen kustannuksella. Aina välillä tajuun, millasta elämä vois olla, jos en aina ois niin.. minä.
En tiiä mitä tää on. Äsken kun join ihanaa maitoa ja söin liian kovaks paahdettua ruisleipää, katoin Gilmoren tyttöjen jakson, jossa Traci Lords. Olin joskus ekaa kertaa naisesta lukiessani ihan, että wow, eka pornoleffa 16-vuotiaana, groovy, mutta eihän tuo näytellä oikein osaa vai osaako. Ei osannu Zack&Mirissäkään.
Mua väsyttää ja meen just nukkuun mut vielä tähän meemi jostain randomblogista, ihan vaan siks, että kukapa meistä ei tykkäis puhua itestään. Ja hei! Tää on lopussa, voitte lopettaa nyt heti, koska onhan meemit nolointa ja teineintä mitä itseään kunnioittava bloggaaja voi ikinä keksiä. Ha.
--
1. Etunimi: Outi
2. Syntymävuosi: -85
3. Syntymäpaikka: Helsinki
4. Horoskooppi: Vesmies.
5. Nettinimet: Niitä ollu 14-vuotiaasta varmaan noin.. 18. Enkä kyllä kerro, voitte ettii noloi juttui niiden avulla :D
6. Hiusten väri: Ruskee.
7. Hiusten pituus: Ihan ihmeellisen pitkät jo nyt.
8. Parasta ulkonäössä: Jaa-a. Diggaan kyllä mun silmistä ja välillä kans yleismeiningistä.
9. Pituus: Everybody, look up, she's 178!
10. Näkyviä arpia: Selässä joku mysteerinen alieninjektioreikä, käsivarsissa kissa-, työ- ja joskus muinoin itseaiheutettuja arpia, haalistumaan päin kaikki.
11. Silmälasit: O. Ikivanhat, vähän huonot.
12. Lävistyksiä: Ei, enkä just nyt mitään haluiskaan.
13. Tatuointeja: Eeeei, oon tosi sivee, puhdas ja viaton.
14. Ensimmäinen paras ystävä: Tarha-aikasia en muista, olin niin sosiaalinen et olikohan parasta ollenkaan. Koulussa ihana Jonna.
15. Ensimmäinen oikea loma: Italiassa 9-vuotiaana.
16. Ensimmäinen konsertti: Apulanta vuonna -99.
17. Lempibiisi juuri nyt: Ihan just nyt, mut ei varmaan enää ens viikolla se Kornin Love Song ja Gossipin Standing in the Way of Control.
18. Lempivaatteesi: Uaaah, varmaan joku venynyt, kulunut ja risa turvavillatakki.
19. Lempikauppa: Keltainen jäänsärkijä! Akateeminen kirjakauppa! Antakaa rahaa!
20. Lempieläin: Paavo ja joku random vompatti.
21. Lempikengät: En mä tiedä. Ruskeet korkokengät on aika ihkut.
JUURI NYT:
22. Olosi: Väsyny, hermostunut, levoton.
23. Sinkku vai varattu: Hahhahaa, mut on varattu, jossain palaa punanen valo.
24. Syöt: Emmitää.
25. Juot: Emmitää.
26. Haluat: Rahaa, aikaa, kesän, vapautta, unta.
27. Katsot: En mie kehtaa kertoo.
28. Olet pukeutunut: Vanhat farkut, musta t-paita ja vihriät sukat, olipa hyödyllinen tieto tämäkin.
TULEVAISUUDESSA:
29. Haluatko lapsia?: Ei nyt tunnu siltä ollenkaan.
30. Haluatko naimisiin: Ei tunnu siltä kyllä ollenkaan.
31. Mille uralle menet?: Kattellaan ny.
32. Missä haluaisit asua: New Yorkissa, Berliinissä, Helsingissä.
33. Auto: No sellasen futuremobiilin, joka lentää. Mustan.
OLETKO IKINÄ:
34. Suudellut tuntematonta: Oon mä kai nimen ainakin ottanu hei selville eka!
35. Juonut alkoholia: Hm, oon.
36. Polttanut: Maistanu kai kahesti joskus männävuosina.
37. Karannut kotoa: Oon mä joskus viis- ja viistoistavuotiaana.
38. murtanut luita: Vasemman ranteen.
39. Särkenyt jonkun sydämen: En kai.
40. Eronnut jostakusta: Yyh, joo.
41. Itkenyt jonkun kuoltua: Oon, eikä se melkein loppunu millään.
42. Itkenyt koulussa: Oon.
USKOTKO:
43. Jumalaan: En taida.
44. Rakkauteen : Hmph, tavallaan. Joo, mitä uskomista siinä on, sehän on tunne, jota tosin puhtaana esiintyy varmaan aika harvoin.
45. Ufoihin: Ai niihin lautasiin? Tietty.
46. Sielunkumppaneihin: No vittu, en kai sitte. Oikeasti uskon siihen, että ymmärrys pelaa toisten ihmisten kanssa paremmin kuin toisten ja siinon oltava jotain kosmista.
47. Taivaaseen: E.
48. Helvettiin: E.
49. Ensitreffeillä suuteluun: Oooh jooooo! Pussaillaan!
50. Horoskooppeihin: No daa! En mä sillai, mutta niitä on hauska lukee, pseudotiedettä!
Nyt meen nukkuun, olkaa villejä. Hyvää yötä, beibet.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Neljännessuloinen sunnuntai
Joo, viikonloppu meni ehkä hieman plussan puolelle, huolimatta painajaisesta, hampaiden kiristelystä ja hermoilusta. Leivoin äidille maailman rumimman kakun, yritin epätoivoisesti saada langatonta nettiä toimimaan tuulisella maaseudulla ja ihan vaan osallistuakseni seisoin vieressä ja kuvasin kaikkea, kun sisareni mittasi maan lämpötilaa. Kun olin pienempi, ihaninta oli aina puinnin jälkeen kävellä terävällä sängellä paljain jaloin. Teini-ikäisenä vaelsin mustissa vaatteissani napit korvissa keskelle peltoa ja istuin keskelle sen terävyyttä. Miksen enää?
Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.
Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.
Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten:
Sit äiti teki messiin ruokaa ja junailin ruuhkaisessa eläinvaunussa kotiin. Teini-ikäinen tyttö kirkui Riihimäeltä Tikkurilaan puhelimeensa, että "oh my god, mä niinku nauran varmaan koko vitun elämäni, jos sä hajoot ku Joonatan nuolee sua". Sillä on huomenna matikankoe, johon ei ollut lukenut, pääsispä läpi. Koiria oli ainakin kolme ja kaikki niistä oli ihan paniikissa eikä löytäneet sopivaa asentoa.
Sitten loppusunnuntai, leivoin lettuja, jotka ei onnistunu kovin hyvin ja iloitsin Venäjän MM-voitosta (oon ilmeisesti ainoa). Muistan vuoden 1999 maailmanmestaruuskisat kun jossain alkusarjassa Suomi ja Venäjä pelas 3-3 (Jere Karalahti tasoitti joskus viimesekunteilla). Pelin jälkeisenä yönä juttelin koko yön Soneraplazan Postajattelijoiden chatissa Aleksei Jašinista (nyt oli pakko googlaa nimi), joka teki Venäjän kaikki maalit. "No se on sellainen pelimies." sanoi joku. Siitä asti oon jostain syystä digannut Venäjän maajoukkueesta, joissain kisoissa Ovetškinista, viime vuosina Kovaltšukista. Kas, tuli muisto. Harvassa ovat 90-luvulta.
Ihku kissapojo leikki kananmunankuorella. Vastuutonta ja riehakasta, tosi hauskaa hei. Vauhdikastakin; sellasta, että tämä kuva kuvaa tilannetta parhaiten:
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
I died in my dreams, what's that supposed to mean?
Viime yönä näin unta, että yritin tappaa itteni. Olin lapsuudenkotini kylpyhuoneessa ja viilsin vasemman käden monesta kohtaa auki. Laattalattia suurinpiirtein lainehti verestä ja minä voivottelin siinä keskellä, että "en minä haluu kuolla".
Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.
Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?
Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.
Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.
Jossain vaiheessa, kun verenhukan olisi pitänyt olla jo kohtalokasta, päätin sitoa jokaisen haavan likaisella paidalla ja keltaisella kaulaliinalla, koska unessa katkennut rannevaltimo on niin helppo korjata. Kaikki tiesi, mitä oli tapahtunut, se huomiovärinen kaulaliina piti asiasta huolen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ainakaan muuta kuin, että "vissiin käyny vähän huonosti.". Kaikki katsoi ohi tai läpi.
Tätä voi taas tulkita. Kuinka turhautunut ja ahdistunut saatankaan olla, kuinka alitajuntani kokee olevansa umpikujassa. Mutta mitäpä sitten?
Aamupäivällä tuli mieleen, että uni muistutti paljon Murali K. Thallurin elokuvaa 2:37, joka päättyy todella graafiseen ja tavallaan ylirealistiseen itsemurhakohtaukseen. Mie näin tuon leffan ehkä viime kesänä ja tykkäsin, mutta olin nyt jo unohtanut. Muistuttihan se aika paljon Gus Van Santin Elephantia, mutta vaikka tyyliltään muistuttavatkin toisiaan, kertovat kyllä ihan eri tarinaa.
Tässä se leffan loppu, joka kyllä toimii ihan spoilerina, jos joku haluaa elokuvan joskus katsoa ja yllättyä. Ja lienee tarpeen huomauttaa sekin, että ei se kaunista katseltavaa ole.
perjantai 8. toukokuuta 2009
Stop thinking, it'll just make you feel miserable.
Jee jee, aurinko paistaa, ihan kohta on kesä, ehkä rahaa pussikaljaan puistossa, mulla on tossa ihan jees kahvia about puolen litran globalisoituneessa NYC-mukissa, hyvinhän tässä menee.Toisaalta, kuten vähän viime yönä koitin Pojalle selittää, tunnen olevani tavallaan liukuhihnalla, joka on kulkenut selkeää, ennaltamäärättyä reittiä lapsesta tänne asti. Teen juuri sitä, mitä minulta odotetaan, mutta teen sen aika huonosti, koska oikeasti en ole varma haluanko. Ajatukset on aina jumissa, pyörii samaa, itsekeskeistä rataa päivien, ihmisten, pienten asioiden ympärillä. I'm not flowing. Monimutkaista, huh?
Oispa energiaa, rahaa ja aikaa juoda humala, löytää yhtäläisyyksiä muista sieluista, olla hiljaa, puhua, ymmärtää, nukkua, olla jotain muuta kuin joka päivä. Ajattelen koko ajan liikaa, mietin mitä vois olla, mitä on, miten kaikki kohta voi loppua. Miks minusta aina tuntuu, että aika loppuu kesken, vielä ei voida nukahtaa. Eikö ketään muuta pelota, että jos itseä ei ymmärrä kukaan, on niin yksin, että se on sietämätöntä?
Joku minun sisällä sanoo koko ajan, että "tämä ei riitä!!" ja minuu ärsyttää.
torstai 7. toukokuuta 2009
I lost another life.
Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Ever thought from here on in your life begins and all you knew was wrong?
(Porcupine Tree: Arriving Somewhere But Not Here)
Tällä viikolla työt on väsyttäny minua kohtuuttoman paljon ja olen kuullut että suhtautumiseni tulevaisuuteeni on passiivista ja epäilyttävän halutonta. Keväässä on menossa se aika, jota melkein eniten rakastan, enkä oo vieläkään pessyt parveketta. Ikkunasta näkyvissä koivuissa on jo lehdet.
Viime yönä luin jälleen kalenterini ja muistikirjani vuosilta 2004-2007. Yritin löytää merkkejä siitä, miltä tuntui joskus vuodenvaihteessa 07-08 kun elämä alkoi enemmän. Vähän hämmennyin miksi kirjoittaminen onkin lakannut keväällä 2007, en muista mitä sillon tapahtui.
Ei se mitään, näkeehän noista muutakin, pisti mietityttämään erityisesti se, että jos en vieläkään ole päästänyt irti siitä, mistä haaveilin 14- ja 20-vuotiaana, mutta en ole toteuttanut, kertooko se epäkypsästä takertumisesta, kyvyttömyydestä kasvaa vai siitä, että hinnalla millä hyvänsä on tehtävä se, mitä se idealistinen teini 1990-luvun lopussa niin palavasti tahtoi, jotta pääsisi elämässä eteenpäin?
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Bare and disarmed.
Haluisin johonkin kauas, sinne missä talot on korkeita, ihmisiä paljon. Jonnekin, missä jos haluan, koko päivänä minua ei kuulisi tai näkisi kukaan, melkein kuin oisin olematon. Ois oma elämä ja ympärillä paljon isompi, puhelin ei sois koko päivänä, ois isot ikkunat ja lämpimämpi tuuli.
Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?
Minuu pelottaa ihan kauheasti enkä ole varma mikä, omat vai muiden tunteet. Oon menneenä vuonna antanut itseni tehdä ja tuntea paljon juttuja, jotka kauan oli kiellettyä, mutta missään vaiheessa en oo ajatellu seurauksia. Kun koko ajan vieläkin on tunne, että ihan kohta on pakko toimia ja mie lähden - karkaan - pois. Pysäyttäiskö kukaan ja mitä minä kaipaan?
lauantai 2. toukokuuta 2009
Koko viikko kevättä.
How am I supposed to recover when I don't even understand my disease? (Susanna Kaysen: Girl Interrupted)
Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä. (PMMP: Kesäkaverit)
Onpahan joo ihmeellisiä aikoja. Käydään ny läpi sitte.
- maanantaina lähdin töihin huolestuttavan aikaisin ja niinhän siinä kävi, että kun leppoisasti ajelee, ajaa aina jonkun perään. Eka kerta ikinä, tuntui pahalta, menin aika tärinämoodiin ja loppupäivän töissä olin sillai, että mitään en osaa tehdä oikein, voi jumalauta. Tässä viikon aikana olen kuullut noin kolmasti päivässä etten ole ikinä muistanut turvaväliä, mutta "onneksi ei käynyt pahemmin". Ehkä saan anteeksi, mutta jälleen kerran mietin, miksi tieten tahtoen pysyn tällasessa riippuvuussuhteessa vanhempiini.
- maanantaina sain myös huomion siitä, että ilmeisesti pelkään hylkäämistä, mistä johtuukaan. Sitten googletin taas epätyypillisen masennuksen ja tsing!
- Symptoms (boldaukset omia)
- Depressed mood often lasts for years, starting in teens or twenties.
- Mild to moderate depressed mood comes and goes in cycles.
- Depressed mood can lift during the depressive phase, though only temporarily.
- Decreased energy level, often feeling physically lethargic, at times feeling unable to move.
- Increased sleep time (given the chance), sometimes with trouble falling asleep as well.
- Increased appetite, often with cravings for sweets, chocolates or carbohydrates.
- Increased emotional sensitivity to personal slights, criticisms, rejections. (http://www.workpsychcorp.com/newsweek2.html)
Well, that's me. Siksi en halua mennä yksin kotiin, siksi minua huonosti tuntevat ihmiset eivät ikinä voisi kuvitella minua sellaisena kuin pahimmillani olen, siksi en pääse sängystä ulos tai syön kokonaisen suklaalevyn kerralla. Ja se kun ei voi liikkua, en ennen ollut varma että se on oikea oire, se että raajat on lyijyä. Kuinka paljon laiskuudesta voi hei selittää sairaudella? *grin* Eipä siinä mitään, eihän sillä kaikkea voi selittää eikä aivokemian taakse voi ikuisesti piiloutua. Ois vaan hienoa tietää, kauanko olen tällainen, voinko mie ikinä muuttua. Vaikeina päivinä kaikken kamalin ajatus on se, että tällä hetkellä saan kaiken avun jota parhaimmassa tilanteessa voi saada ja itse autan itseni auttamisessa ja silti. Silti aina vaan.
- Sitten tuli vappu enkä minä välitä siitä kauheesti. Tykkään kuohuviinistä (yhdeksän euron Codorníu oli parempaa kuin aito samppanja) ja munkeista (hiilareita!!), siinähän se. Pojan sain onnekseni seurakseni siskon vappuistujaisiin, muuten ois ollu aika vähän puhuttavaa; siskot on pitkään puhuneet että olen eri sukupolvea ja nyt ero tuntuu. Kolme ja viisi vuotta ikäeroa tuntuu ikuisuudelta kun elämäntilanteet ja -tavat on niin erilaisia. Loppuillasta hyvää viiniä (kaadoin tietty matolle) ja muistipeliä, mikä oli jees.
- Eilen illalla PMMP Nosturissa. Eka klubikeikka ja tosi ristiriitaiset tunnelmat. Paula ja Mirahan esiintyy ääritaitavasti, ovat uskomattoman energisiä ja aika ihania. Uusista biiseistä sain ne mitä toivoinkin, San Franciscon ja Merimiehen vaimon, muuten keikka oli aika hittikimaraa ja toi mieleen festarikeikan, jossa humalainen väkijoukko hoilaa Matkalaulua ja Rusketusraitoja. Mutta joo, nähtiin Rasmuksen Lauri (sikainfluenssa!) ja Pauli. Ottaen huomioon että olin ennen serious fangirl, herätti nyt hämmentävän olemattomia tunteita.
- Nyt oon taas käymässä kotoseuduilla sen varjolla, että auton vakuutusasiat. En mä täällä jaksa olla, haluisin mieluummin elellä omaa elämää. Huomenna onneks pääsen pois, toivottavasti ajoissa siihen nähden, että pääsen kamun kanssa shoppaan ja illalla Pojalle syömään. Kivaa kun jotkut osaa kokata, hei.
- Addiktiivinen mie on kehittänyt riippuvuuden mansikka-Risifrutteihin ja MindJoltin Crazy Taxiin. Tietäiskö joku onks riisivanukasta mahdollista - tai onhan se mahdollista, mutta siis minulle - tehdä himassa ja oisko se mistään kotoisin?
- Nii ja mulla on tällä viikolla ollu kynnet sekä vaaleenpunaset että kirkkaan punaset. Nykyset kirkkaat on ihkut, tulee kesämeininki.
Siinä se, koko viikko, mahtoks kukaan jaksaa loppuun. Ihan hyvä on meininki, olkoonkin koti, hylkäämisongelma ja 0-1 tilanne Valko-Venäjää vastaan.
- Sitten tuli vappu enkä minä välitä siitä kauheesti. Tykkään kuohuviinistä (yhdeksän euron Codorníu oli parempaa kuin aito samppanja) ja munkeista (hiilareita!!), siinähän se. Pojan sain onnekseni seurakseni siskon vappuistujaisiin, muuten ois ollu aika vähän puhuttavaa; siskot on pitkään puhuneet että olen eri sukupolvea ja nyt ero tuntuu. Kolme ja viisi vuotta ikäeroa tuntuu ikuisuudelta kun elämäntilanteet ja -tavat on niin erilaisia. Loppuillasta hyvää viiniä (kaadoin tietty matolle) ja muistipeliä, mikä oli jees.
- Eilen illalla PMMP Nosturissa. Eka klubikeikka ja tosi ristiriitaiset tunnelmat. Paula ja Mirahan esiintyy ääritaitavasti, ovat uskomattoman energisiä ja aika ihania. Uusista biiseistä sain ne mitä toivoinkin, San Franciscon ja Merimiehen vaimon, muuten keikka oli aika hittikimaraa ja toi mieleen festarikeikan, jossa humalainen väkijoukko hoilaa Matkalaulua ja Rusketusraitoja. Mutta joo, nähtiin Rasmuksen Lauri (sikainfluenssa!) ja Pauli. Ottaen huomioon että olin ennen serious fangirl, herätti nyt hämmentävän olemattomia tunteita.
- Nyt oon taas käymässä kotoseuduilla sen varjolla, että auton vakuutusasiat. En mä täällä jaksa olla, haluisin mieluummin elellä omaa elämää. Huomenna onneks pääsen pois, toivottavasti ajoissa siihen nähden, että pääsen kamun kanssa shoppaan ja illalla Pojalle syömään. Kivaa kun jotkut osaa kokata, hei.
- Addiktiivinen mie on kehittänyt riippuvuuden mansikka-Risifrutteihin ja MindJoltin Crazy Taxiin. Tietäiskö joku onks riisivanukasta mahdollista - tai onhan se mahdollista, mutta siis minulle - tehdä himassa ja oisko se mistään kotoisin?
- Nii ja mulla on tällä viikolla ollu kynnet sekä vaaleenpunaset että kirkkaan punaset. Nykyset kirkkaat on ihkut, tulee kesämeininki.
Siinä se, koko viikko, mahtoks kukaan jaksaa loppuun. Ihan hyvä on meininki, olkoonkin koti, hylkäämisongelma ja 0-1 tilanne Valko-Venäjää vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)