Viikonloppu oli tosiaan, kuten sanottua, aika pähee. Kissa-Paavo lähti äidin hellään hoivaan jo torstaina, jotta pystyin huoletta nauttimaan ehkä parhaasta lomanaloitusviikendistä ever. Perjantaina Tuskassa Gojira, sunnuntaina Pitkässä kuumassa kesässä Henry Rollins (josta ei ois saanu ees ottaa kuvii, toi oikeessa alakulmassa oleva dude tuli sanoon, että "ei hei ei mitään yhtään hei", varmaan saan jonkun syytteen).
Molempina päivinä oli tosi kova helle (selkä paloi kahdesti), nestettä kului keikan aikana litra ja jälkeen toinen, päässä tuntui siltä, että wow, tämän takia kärsisin melkein mitä vaan.
Gojiran näin jo In Flamesin (blah) lämppärinä viime vuoden lokakuussa ja silloinhan siinä oli uutuudenviehätys, sali oli pimeä, bändi soitti tosi kovaa ja oli ihan mahtava. Tänä vuonna oltiin paljon lähempänä lavaa, uuteen levyyn (The Way of All Flesh) oli tavallaan ehtinyt totutella ja tutustua enemmän ja tunnelma oli ihan erilainen. Tällä kertaa lempparibiiseistä erottui A Sight To Behold ja ikilemppari Flying Whales. The Heaviest Matter of the Universe hurmasi perjantai kuten lokakuussakin raskaudellaan. Ja onhan ne hei tyylikkäitä&komeita ranskalaismiehiä! Keikan jälkeen hivuttauduttiin aika äkkiä nimmarijonon alkupäähän ja jeejee, sain kaikkien neljän ihkun gojiralaisen kädenjäljen From Mars To Siriuksen kanteen. Rumpali Mario jopa sanoi "kiitos" ja mie olin vaan et hihiihi, kiitti hei sulle, söpö poika.
Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.
Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.
Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.
Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.
Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.
Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.
Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.
Loppupäivä perjantaista kului Pojan sängyssä pelaten timanttipeliä (Bejeweled Blitz - paras syy liittyä Facebookiin), juoden vettä ja välillä vilkuilen kun Pojo nukkui auringonpistostaan pois. Itekin nukahdin jossain vaiheessa ja vedeltiin ihan kiitettävästi sikeitä iltaan asti. On vaikea kuvitella chillimpää olotilaa kun se kun saan maata sen sohvalla, se tekee mitä tekee tietokoneellaan (uu, nerd alert!) ja minä saan joko leikkii läppärilläin tai lukee jotain, kuten Playboyta, joka ostettiin JFK:n lentokentältä ja on ihan paras! Alastomat tytöt muuttuu aika tylsäks ku ne on kerran tsekannu läpi, mutta siellä on kans fiktioo sekä Jay McInerneyltä ja James Ellroylta, ihmeellistä triviaa, vain lievästi antifeministisiä vitsejä ja mielenkiintosia haastatteluja.
Sitten oli lauantai, näin harvinaisen todentuntuista unta, jossa olin jonkun kanssa pettänyt, sit miun tavallaan-eksä oli kai narauttanut minut ja Poika tuli johonkin kirjastoon riehumaan ja kaatamaan hyllyjä. Sit kun sen sai rauhoiteltua, ne istui penkillä minun ympärillä ja vertaili keskenään minun huonoja puolia puhuen minusta tosi ilkeään ja alentavaan sävyyn. En oikein osaa tulkita, mitä epävarmuuksia tuo nyt kuvastaa, mutta olipa inha tunne herätä tommosen jälkeen. Nukuttiin pitkään, pötköteltiin, juotiin kahvia, mie tiskasin, Pojo kokkas ja lähettiin hetkeks hengaan Kaisaniemen puistoon, missä vähän olutta, Jeesusbussi, tosi paljon ihmisiä ja ihan jees meininki. Ihmiset alkaa humalapäissään keskustella, mutta lyö kaiken lopulta leikiksi, mikä vähän ottaa päähän, koska selvin päin ihmiset harvoin ajautuu mielenkiintoisiin keskusteluihin.
Illalla taas Espoossa oli taas keskustelu siitä, miksen puhu mistään, kuinka ärsyttävää se on, etten paljasta menneestäni tai mietteistäni mitään. Jos se ei ois niin kiusallista, vois olla jopa mielenkiintoista se ilmiö, että voin ajatella jotain lausetta, mutta se juuttuu kurkkuun eikä lähde sieltä millään ulos. Päätin alkaa avautua väkisin, ainakin vastata vastaisuudessa kysymyksiin, muistaa vaikka väkisin, ettei toinen pysty lukemaan miun ajatuksia.
Sunnuntaiaamuna lähdin aivan liian aikaisin kun toinen sai jäädä nukkumaan. Hain Sörnäisistä huutonetlippuni ja metroilin alkavassa helteessä Suvilahteen, Pitkään kuumaan kesään, uu beibe. Henry Rollins on aika ihmeellinen. Mies pystyy puhumaan tunnin, viisi minuuttia ilman kulaustakaan vettä, saa ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. "There's no time for fear, you have got to be at least five seconds ahead of life all the time.". Ihan niinkuin kirjojen lukemisenkin aikana, myös puhekeikan aikana tuli tunne, että pystyy mihin vaan, on pakko alkaa elää, tehdä asioita. Jossain kohtaa puhui siitä kuinka siitä tuntuu aamuisin siltä, että en nouse, en nouse, jään tänne, haluun istuu himassa ja syödä hiilihydraattipitoisia ruokia. Mut ei voi, koska maailma ei odota, uteliaisuus voittaa aina ja mikään ei muutu jos kaikki ajattelee, että "no vittu, näinhän asiat on, en minä niitä voi muuttaa". Olin sillai et uujea, oon inspiroitunut ja elossa.
Iltapäivällä makoiltiin taas, syötiin partsilla jätskiä ja tollasta. Illalla pakotin itseni lähtemään kotiin ja junassa kotimatkalla näin kuinka yksi nuori mies yritti väkisin lyöttäytyä nuoren naisen seuraan, kuinka se englanniksi selitti kuinka haluaa että tyttö tulee sen mukaan, yritti tarttua sitä kädestä, laittaa käden sen olkapäälle eikä luovuttanut melkein millään. Nainen näytti välillä tosi epätoivoiselta ja mietin, että jos toi dude seuraa sitä ulos junasta, minä lähden perään kans. Kolme kertaa minun elämässä minun henkilökohtaiseen tilaan on tunkeuduttu, rajat rikottu ja fyysistä koskemattomuutta epäkunnioitettu ilman minun lupaa. Kaksi näistä on tapahtunut hyvinkin julkisissa tiloissa, puistossa ja junassa, muiden ihmisten nähdessä ja yleensä kääntäessä päänsä pois. Tilanteet ei johtaneet mihinkään dramaattiseen, mutta ahdistavia ja hämmentäviä ne oli. On outoa, kun ei olekaan toiselle yhtä selvä kuin minulle, kuinka joku tarttuu väkisin kädestä eikä päästä irti, silittelee kämmenselkää muka hellästi, vaikka tilanne on tavallaan väkivaltaa, yrittää halata tai suudella vaikka minä työnnän pois. Tilanteet on siitä hassuja, että ne nolottavat; tuntuu säälittävältä että tilanteessa muuttuu avuttomaksi uhriksi, syyttää itseään, sanoinko minä jotain väärin, enkö painottanut kieltoa tarpeeksi, katsoinko silmiin liian kauan, annoinko jotain outoja vihjeitä? Tämä on niitä asioita, jotka elämässä raivostuttaa eniten ja mietityttää, kuinka isoja vaikutuksia ovat persoonaani tehneet. Tilanteen huomaaminen ulkopuolelta teki vihaisemmaksi kuin osasin aavistaakaan.
Sit ajoin kotikotiin maalle tänään sai Paavo niskaansa rokotuksen ja minä puhuin äitin kanssa lapsuudestani, isästä ja vanhempien vaikutuksesta minuun. Toivon etten ole syytellyt, ihan oikeasti ajattelen, että vanhemmat tekee mihin pystyvät, ovat niin hyviä kuin suinkin voivat.
Nyt kohta siivoan ja kuuntelen lisää musiikkia. Loma tuntuu nastalta, mitä nyt vähän kuumalta.
