Löysin Placebon sunnuntai-iltana siivotessani laskuja ja kuunnellessani ainoaa kappaletta, jota ennen niiltä pystyin kuuntelemaan, Every You, Every Me:tä. Tapahtui se ihana, ihana hetki, kun jostain bändistä tulee enemmän kuin muista. Joku kappaleen riveistä nousee irti muista, jää soimaan korviin, kuuluu kovempana kuin muut. There's never been so much at stake.
Äsken tiskatessani kuuntelin Medsiä ensimmäistä kertaa läpi (parhaiten itselle uudet albumit breikataan sisään taustamusiikkina, juuri tuon maagisen hetken takia, kun tuntemattomien äänien keskeltä kuulee kauneuden), mutta Post Blue:n aikana oli tultava keittiöstä, istuttava keskelle lattiaa, avattava levyn kansilehti, kai sitä joku muukin kutsuu bookletiksi (Eepo?!), luettava sanoja, suljettava välillä silmät, kelattava hetkiä taaksepäin, ymmärrettävä, ajateltava ja otettava sisään. Oli ihan pakko keskittyä, koska musiikki sen vaati. Kansilehti tuoksui samanlaiselta kuin jonkun toisen levyn joskus kauan sitten. Muoviselta ja uudelta.
Taas se sama laulu: voi luoja, minä rakastan musiikkia, rakastan levyjä, rakastan bookletteja ja rakastan rakastan rakastan näitä lauluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti