"You're my person."

Tänään oli hieno, kuuma, aurinkoinen kesäpäivä. Sellanen, että mitä vähemmän päällä sen parempi. Illalla satoi, salamoi ja ukkosti, Pojan kanssa kateltiin parvekkeelta ja juotiin kahvia.

Olin sillä synttäripiknikillä, isosiskon synttärit. En aina oo niin välittäny Suomenlinnasta, koska turisteja, ylihinnoiteltuja postikortteja ja elitististä etelähelsinkiläisyyttä. Mutta tänään se kävi ihan hyvin, oli hiljainen paikka Kustaanmiekalla, viiden jälkeen meni ohi kaksi ruotsinlaivaa, joiden matkustajat heilutti kuin olisivat lähteneet Amerikkaan. Me heilutettiin takaisin.


Ja voi, kuinka minä rakastan merta. Oli se sitten aurinkoisena päivänä tuollainen kirkkaansininen tai talvisena tiistaina harmaa ja ankea, minä rakastan sen suuruutta, liikettä ja tunnelmaa. Joskus pienenä haaveilin, että saisin asua meren rannassa tai pienellä saarella. Menisikö se pilalle, jos meren näkisi joka päivä vai olisiko tottuminen hyvästä, toisi meren tavallaan itsen sisälle. Tiedätteks.

Ja sitten tulin kotiin, sade oli jo melkein lakannut. Ensimmäinen lauantai-ilta (osa siitä vain) yksin kotona (kissan kanssa) eikä tullut (tai tule) kamalaa surullista kaikennielevää lauantaioloa. Tavallaan on tosi kevyt olo.

Tässä päivässä oli kanssa se, että tajusin monta kertaa että olen parisuhteessa. Melkein voisi sanoa, että ensimmäisessä normaalissa, hyvällä tavalla tavallisessa, oikeassa ihmissuhteessa. Mikään muu ei aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä enkä minä vieläkään ole varma, mitä se tarkoittaa tai mitä voin odottaa. Toivottavasti alan oikeasti luottaa siihen, että tämä tapahtuu. Jos ajan kuluessa alan tuntea toisen paremmin ja se tuntee minut paremmin. Kun sitä ajattelee, se on ihan naurettavan hienoa, että on joku, tavallaan.. my person.

En pyytänyt Poikaa mukaan piknikille, koska ajattelin, että ei, en sekoita keskenään maailmoja. Toisessa tunnen olevani ulkopuolinen, toisessa kokonaan kotona. Eikä olisi reilua tai oikeinkaan että toisen pitäisi pelastaa minut. Ei se ole vastuussa minusta vaan minä yksin, enkä minä halua pakottaa toista mihinkään.

En mielestäni vaadi toiselta kauhean paljoa, minun ei tarvitse olla koko ajan lähellä tai puhua, en odota että tapahtuu mitään mitä ympärillä tapahtuu ja mistä kuulen muilta: perinteitä, sitoutumisia, lupauksia, lahjoiksi koruja (hahaa!), yhteisiä asioita ja suunnitelmia. Se, mitä haluan, minkä haluan jatkuvan, on se että minulla on joku, jonka kanssa voin olla oikea, jolle haluan puhua ja jonka haluan tuntea, joka on minun puolella ja minä sen. Koska tällainen kaikki, läheisyys, on ihan hirvittävän pelottavaa, en haluaisi antaa sille liikaa painoa, mutta onko se väärin, jos toinen tekee minusta paremman ihmisen?