Mie vihaan juhannusta. Yritän olla vihaamatta itseäni kauheesti.
Kulutin päivän itkemällä ja olemalla ihan sekopää Pojan luona. En saa puhuttua, en vain saa, vaikka kuinka yritän. Pilaan tämän sillä, mutta en silti saa sanoja ulos. Enkä oikein edes tiedä miksi, ehkä pelkään reaktiota, kieltäytymistä, vahvistusta epäilylle.
Kaiken kehityksen ja kasvamisen jälkeen olen edelleen ihan samassa paikassa enkä kuulu mihinkään. Miun perhe juttelee keskenään, että kuulostipa Outi oudolta puhelimessa, käyttääkö se huumeita, missä se oikein liikkuu. Ihan sama mitä teen, minä en saa niitä luottamaan minuun enkä ikinä kuulu siihen kahden siskoni ja niiden poikaystävien yksikköön.
Tämä nyt on tätä. Oon surullinen, silmiin sattuu itkemisestä ja ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti