What I’m gonna live for,
What I’m gonna die for,
Who you gonna fight for? (Bryn Christopher: The Quest)
Tämä torstai on tavallaan ollut sellainen, etten ole tehnyt mitään. Aamulla heräsin Pojan luota, toin töihin ja tulin kotiin makaamaan sohvalle, istumaan lattialle, juomaan kahvia parvekkeelle. Olen lukenut ensimmäistä Amerikoista tilauksen myötä saapunutta Glamouria, juonut vähän liikaa kahvia, vieraillut lyhyesti menneessä.
Mutta on paljon tapahtunut myös ihan vaan katsellessani kissan kieriskelyä ympäri parveketta. Ajattelin, että alan jutella, puhua jutuista, jotka saa vakavaksi, mutta joista en ikinä kerro kenellekään. Haluaisin lakata vähättelemästä tai liioittelemasta tunteita, olemista ja kokemuksia. Vaikeaahan se on tavoistaan oppia pois, mutta jos yrittäisi kovemmin.
Pojan kanssa on aina välähdysmäisesti sellainen hieno tunne, että se tuntee minut. Tai näkee sellaisena kun oikeasti olen, ja tykkää minusta silti. Melkein olen varma, että mitä vaan kerron, se ei muuttaisi tilannetta huonompaan suuntaan. Miksi sitten vieläkin on se joku puoli minusta, mitä en vain näytä?
Ja entäpä tämä, asiat joista tänä vuonna olen lukenut, ovat olleet mielenkiintoisimpia koskaan. Ihmisen biologia, elimistön toiminta, neuropsykologia, veriaivoeste (voi hyvä luoja!), immunologia, oppimisen mekanismit, kaikki tämä on juuri sitä, mistä haluan tietää kaiken. Lääketiede alana on arveluttanut, mietityttänyt ja vaivannut päätä lukioikäisestä asti; siitä vaikeasta mummun kuoleman jälkeisestä talvesta kun fyysinen ja psyykkinen kipu ja tunto meni minussa sekaisin.
Kirjallisuus ja kieli ovat olleet minussa viisivuotiaasta, kohta 20 vuotta, eikä kiinnostus ole vieläkään kadonnut. Oli oikeastaan ainoa ratkaisu antaa sille tilaisuus, katsoa mihin se johti ja mihin sillä saralla kykenen. Nyt on sen ainoan toisen vakavan vaihtoehdon vuoro. Muutamat seuraavat vuodet näyttänevät mihin pystyn sen suhteen ja kumpi unelmista vie pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti