How can it feel so like home, when it's such a bloody mess?

Oon niin väsynyt!

Kaks viikkoa nyt oon nukkunut enemmän kuin miesmuistiin ja silti, oh dear lord. Asunto on nasta, Poika naurattaa minua jo pelkällä olemassaolollaan vaikka jonkunnäköinen väsymys/uupumus/masennus yrittää ryömiä pään sisään. Kissa diggaa ikkunoista, Pojasta ja laminaatista muovimaton tilalla. Allt är bra, vaikka silti joka suunnalla vielä epämääräisiä kekoja, kun ei jaksa järjestää vuosien muotilehtiä ja turhia keittiötavaroita.

Töissä on ollut raskasta, mutta aika kivaa. Ekana päivänä olin melkein koko ajan woooooot?! plus tyhmät housut oli liian pienet enkä tiennyt sarjiksista mitään. Nyt osaan jo suositella, tiedän kuka on Kohtaamispaikalla ensi viikolla, kuka on perunut Kirjamessuesiintymisensä, onko meillä sitä Hesarissa aamulla ollutta runokirjaa, juu toki laitetaan pakettiin, käykö hopeinen paperi?, trettionio nittio, var så god, behöver ni en påse?.

Nautin ekasta vapaapäivästä yksin pitkään aikaan, mutta yritän kohta aloittaa pienimuotoisen siivoilun ja järjestelyn, ehkä lukea vähän immuunijärjestelmästä. Sitä ennen vielä hetki sohvalla huovan alla, keitänpä päivätsufeen.

For once, there's better thing to do than being sick

Buu, oon flunssassa. Ensi viikolla edessä neljä ensimmäistä työvuoroa ihanaisessa Akateemisessa (en edes muista, miten henkilökunnan sisäänkäynnin jälkeen mentiin pukuhuoneeseen, sokkeloista, sokkeloista, ehkäpä ilmestyn paikalle vähintään tuntia ennen työvuoron alkua), tentti (välitentti 1, solut, kudokset, hermosto, aistit, umpieritys, luusto&lihakset, iisibiisi - as if) ja uu-aa muutto!

Viime viikon maanantaina allekirjoitin irtisanoutumispaperini, kättelin esimiestäni ja marssin toivottavasti viimeistä kertaa ulos siitä pyöröportista ja vietin loppuviikon "lomaa", jonka aikana vastaanotin muuttolaatikoita, kannoin kasseittain turhaa roinaa ulos asunnosta, söin suklaata ja nukuin liian pitkään. Myös kyllä luin, palautin luentopäiväkirjoja myöhässä ja yritin saada itseäni niskasta kiinni. Eilen toin kirppariromua äidille ja tänään lähdetään hakemaan sänky ja sohva pois pois muuton tieltä.

Muutto jännittää, mutta vähemmän kuin itse asuminen. Ajattelen koko ajan, että sitten kun asun Pojan kanssa, en voi enää olla niin kuin normaalisti olen kun makaan keskellä päivää peiton alla, syön kaksi suklaapatukkaa peräkkäin ja katson DVD:ltä Frendejä tai Sinkkuelämää, jotka olen nähnyt miljoonasti. Mutta miksen voisi, jos siltä kerran tuntuu? Jatkuvasti unohdan, että olen muuttamassa yhteen jonkun sellaisen kanssa, joka on nähnyt paljon enemmän kuin kukaan muu siitä millainen olen huonoimmillani tai vastaavasti parhaimmillani. Hän tietää unelmistani, ongelmistani, menneisyydestäni ja peloistani ja ainakin tähän mennessä hän on halunnut aina jäädä. Miksei haluaisi vastaisuudessakin? Plus, tuon maailman parhaan kissan kämppiksekseen <3

Jea, tänä iltana voisinkin vetäytyä vällyjen alle parantelemaan tämän typerän flunssanpoikasen ennen huomisaamua kello yhdeksää. Nähää!

Whoa!

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!

Häivy silmistäni, esine.

Sanoi Sinikka Nopola joskus televisiossa (taitaa olla kirjoittanut samannimisen kirjankin) ja hurmasi minut.

Muuttoon on kolme ja puoli viikkoa. Kirkkaalla päättäväisyydellä olen viimein oppinut oikean suhtautumisen tavaraan: muistot on mielessä, ei esineissä. Tarpeettomat tavarat voivat jäädä vain jos ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikkeen en tätä noudata. En aio heittää mummulta vuoden 1995 vaikeuksien aikana saamaani sileän pyöreää kiveä luontoon, vaan kuljettaa sen asunnosta toiseen muistaen sen viestin: se on vain elämää, ei enempää.

Kirjahyllyn alakaappia siivotessani löysin A4-kokoisen kirjekuoren täynnä luennoilla ja kahviloissa kirjoittamiani epäselviä, angstisia ruutupapereita. Ikinä, ikinä, ikinä, ei enää ikinä. En tee sitä enää ikinä. Kuitenkin teen. Onko menneisyys säilytettävä, jotta voi selkeästi muistaa tekemänsä virheet, välttävänsä ne ja arvostavansa nykyistä onnea? Ei kai. Elämä on nyt.

Sama zeniläisyys yltää myös töihin. Kulutin ennen järjettömästi energiaa ollen vihainen ja raivoissani, koska muut niin laiskoja, välinpitämättömiä ja täysin (työ)moraalittomia. Nyt se on se ja sama. Minä en ole vastuussa koko talosta, vaan omasta työstäni ja tiedän, että osaan sen ja teen sen hyvin. Se ei ole urani enkä suostu olemaan loppuikääni paikassa, joka vaikuttaa huonoimpina hetkinä ja rumasti sanottuna vajakkien suojatyöpaikalta. En, vaikka isäni siitä onkin huolissaan.

Isälleni lähetin viikko sitten maanantaina pitkän sähköpostin (meille sujuvin yhteydenpitomuoto), jossa kerroin suunnitelmistani, muutosta, opinnoista ja kaikesta. Se, ettei hän vastaa, ei ole vieläkään vastannut, vaikuttaa minuun enemmän kuin olisin arvannut. Ja miksen uskalla soittaa tai kysyä, saiko hän edes viestiä?

Tänään pesen pyykkiä. Ja roskakaapin.

Det går bra.

Alan tottua ajatukseen. On kutkuttavaa ajatella, että pääsen ostamaan ison kattolampun, uuden suihkuverhon ja etsimään täydellistä sohvapöytää, jolle tupareissa laskea Flirtini.

Kesätyöt loppuvat alkavalla viikolla, elämässä on taas vähän lisää aikaa olla iloinen. Opiskelut alkavat viikon päästä. Syksyllä vähän biologiaa, vähän enemmän kemiaa ja jonkun verran fysiikkaa. Aion alkaa taas jonkunasteisen liikunnan, jatkaa uintia ihanan Elisan kanssa ja jos jostain kohtuuhinnalla löydän kauniin, ostan pyörän, jolla tutkin uudet seudut ja löydän parhaat paikat.

Haen uusia töitä ja jollen saa, kevään pidän opintovapaata. Tai ainakin se on tämän hetken suunnitelma. Enää en kolmatta kevättä riko itseäni jossain kun oikeasti pitäisi elää ja oppia. Kaikki muuttuu, mutta suunnan väännän väkisin parempaan päin. Yritän puhua enemmän isälle, olla Pojalle rehellinen aina vaan ja hoitaa itseäni paremmin.

Huomenna siis vuokrasopimus, uusi tarra opiskelijakorttiin, Pojalle opiskeluvälineitä, koska opintonsa alkavat keskiviikkona ja kahvia ja pullaa. Ensi kuussa armotonta siivousta, sinuiksi tulemista, pussailua ja lukemista.

I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

In therapy.

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

Suburban horror.

Makasin jo sängyssä valmiina nukahtamaan, kun tajusin puoli tuntia sitten, että joku yrittää saada oveani auki. Jostain syystä aloin täristä pelosta, vaikka tiesin, ettei muilla kuin minulla ja Pojalla ole avainta. Ehkä siitä samaisesta syystä en uskaltanut kysyä oven läpi mistä on kyse tai jopa avata ovea ja ohjata erehtynyt oikeaan paikkaan.

Ääni loppui hetken päästä, mutta palasi taas, mikä pelotti lisää. Lopulta kuului naapurin oven aukaisu ja sulkeutuminen. Sydän hakkaa vieläkin. Oon pelkuri ja haluan jo muuttaa.

...

I was lying in bed ready to fall asleep when I realized half an hour ago that someone's trying to get my door open. For some reason I started to shake with fear even though I knew that no-one but me and the Boy have a key. Maybe because of the same reason I didn't have the guts to ask through the door what's the matter, not to even mention opening the door and guiding the mistaken to the right place.

The sound stopped in a while but came back again, which made me even more afraid. Finally there was a sound of my neighbors door opening and closing. My heart's still bounding. I'm a coward and I so want to move out already.

Lifetimes in a day.

Yhteen viikonloppuun voi mahduttaa viikkoja. Yön design-hotellissa, ravintolaillallisen, vaahtokylvyn, espresson keskiyöllä Bulevardilla, ihanan aamiaisen, ankeaa tiskaamista, rantasaunan, hetken synkintä angstia ja kirkasta ymmärrystä omasta kasvusta.

Tulin katsomaan kotikotiin kissaa ennen huomisen mökkireissua (ensimmäinen oikea sellainen vuosikausiin!) ja yritän taas, koska muuta en voi, auttaa äitiä ja ymmärtää kaikkia.

...

One weekend can contain weeks. A night in a design hotel, dinner in a restaurant, bubble bath, espresso in the midnight at Bulevardi, a wonderful breakfast, mundande dishwashing, lakeside sauna, a moment of darkest angst and lucid understanding of one's own growth.

I came to my parents' place to see the cat before going to the summer cottage tomorrow (the first real trip of this kind in years!) and once again I'll try, because it's all I can do, to help my mom and understand everyone.

One step forward, two steps back.

Since the lovely Bean&Crumpet make it seem so cool and I do all my showerthinking in English, I'll give it a go.

I should be a grownup, I should be okay with myself, after all that selfreflection and forgiving, I should be free of shame but I'm not.

Inside of me there's a place where I keep hurting myself. A place I go to after every mistake, every misunderstood rejection and every day of crushing selfdoubt.

I am happy. But is it true happiness if it comes through denying and hiding my darkness?

...

Koska ihanat Bean&Crumpet saavat sen näyttämään niin coolilta ja kaikki suihkuajatteluni tapahtuu englanniksi, yritän minäkin.

Minun pitäisi olla aikuinen, pitäisi olla sinut itseni kanssa, kaiken sen itsetutkiskelun ja anteeksiantamisen jälkeen pitäisi olla vapaa häpeästä, mutten ole.

Minulla on sisällä paikka, jossa edelleen jatkan itseni satuttamista. Paikka, johon mennä jokaisen virheen, jokaisen väärinkäsitetyn hylkäyksen ja jokaisen itsensä epäilyä täynnä olevan päivän jälkeen.

Minoon onnellinen. Mutta onko sellainen aitoa onnea, jonka saavuttamiseksi oma pimeys on kiellettävä ja piilotettava?

Ei näin.

En oo semmonen, mitä minusta halutaan. Haluun lomallani lukea enkä poimia viinimarjoja. Jähmetyn paikoilleni, kun huudetaan. En pysty sivuuttamaan selviä yrityksiä syyllistää tai kiristää. Haluan itse päättää tai ainakin toivon, että auttamaan pyydetään, ei käsketä.

Oon ihan varma, että pystyn itse tekemään elämässäni päätökset ja selviämään virheistäni. Miten minä saan muut tajuumaan? Ylihuomenna pääsen takaisin kaupunkiin, jossa moni jo takaisin töissä ja jossa minua odottaa Heureka ja kylpyamme hotellissa, Poika ja kuohuviini.

This is all that happened.

Ei ollut tarkoitus taantua teksti kuukaudessa -kirjoitteluun, mutta kevät meni jossain huumassa ja kesä tähän mennessä puistoissa, töissä ja sängyssä.

Kerrataanko:

En päässyt vieläkään kouluun. Ei jäänyt paljosta kiinni, mikä harmittaa ehkä sen verran, että kolmannella kerralla väkisin. Eniten (kuvitelkaa, eniten) harmittaa pettymys, jonka aiheutin vanhemmille.

Asuntoa ei ole löytynyt, koska ollaan elitistisiä ja (turhankin) vaativia. Ei haluta muovilattiaa eikä rumaa keittiötä. Silti halutaan se kaikki (lasitettu parveke, vaatehuone!, isot ikkunat, mieleinen postinumero) mielellään alle yhdeksällä sadalla. Plus jos joku vielä sallisi, että asuntoon saapuu etunenässä maailman paras kissa.

Oon tehnyt töitä melkein niin paljon kuin saan. Hallissa on tuskaisen kuuma, olen alkanut vihata paketteja ja syön huonosti. Mutta ensi viikosta alkaen kaksi viikkoa lomaa.

Lomalla siivoan vaatekaapin, käyn toteamassa lapsuudenkodin ja uu aa, parasta, vietän Pojan kanssa superviikonlopun ja toivon mukaan kanssa superviikon.

Koska ei halpoja lentoja Berliiniin eikä Tukholmaan, lomavaihtoehto kolme oli Helsinki ja Helsingissä Klaus K, josta huone kylpyammeella, myöhäisellä checkoutilla ja parhaalla aamiaisella. Illalla drinkeille (Crush vai American Bar!?), syömään ja elokuviin. Mielessäni minulla on uusi kesämekko ja korkkarit, Pojalla valkoinen paita. Nyt kun löytäisi ravintolan, joka sopisi.. date nightiin.

Kesä on jees. Selviän vielä tästä viikosta. En luo liikaa odotuksia lomalle.

Uaa uaah.

Jännittää ihan niin kamalasti.

Jännittää kouluunpääsy, asunnonhaku ja kaikki. Haluan niin paljon, että onko se jo liikaa?

Kesä muuten tähän mennessä jees, liian vähän puistoa, liikaa töitä, mutta myös punaiset kengät, hengailua nurmikolla ja meininkiä.

Katellaan myöhemmin. Jännittää, you see.

Ei se riitä.

Äääää! Mikä minuu vaivaa, etten voi olla aikuinen, että oon niin vitun epäkypsä, etten hyväksy sitä, että:

• kesken juhlia on siivottava
  
• aina on mentävä nukkumaan saman ihmisen viereen
• ollakseen aikuinen on oltava omistusasunto, vauvoja ja avioliitto; elämä on sitä, mitä joku muu on päättänyt; tuntuuko se kaikki oikeasti niin hyvältä?!
• ihmisille on tärkeitä omanarvontunto, omistus, uskollisuus, tavarat ja kunnia

Miksen minä voi vaan olla tavallinen, olla normaali, olla sellainen, että kaikki se on ihan okei? Että se kaikki riittää.

Oh the lies.

Tsing tsing, pääsiäinen oli ja meni. Kävin kotikotona. Sieltä sai alkunsa naurettavan vimmainen ja keväälle tyypillinen halu raivata kaikki turha tavara pois pois kauas pois. Kotona siivosin vahingossa keittiön kaapeista kolme ja eteisestä yhden, vaikka oikeasti etsin vain hyllynpidikettä, jonka virkaa tällä hetkellä hoitaa vodkapullo.

Elämä on muuten ihan kauhean hyvää (huomatkaa oksymoron!), mutta minkä huomaan on tämä: ainainen tavoitteeni olla läpinäkyvä ja avoin ei toimi. Valehtelen terapiassa jatkuvasti enkä saa siitä enää juuri mitään. En tiedä, miksen pysty sanomaan ääneen, että jos kerron kuinka olen huolissani vanhemmistani ja saan vastauksesi "no ne on heidän valintojaan, sinä et niihin voi vaikuttaa, vai mitä?" haluan huutaa, että "mutta entä se miten ne niiden valinnat vaikuttaa minun päähän!!", mutta en huuda vaan tuijotan ikkunasta vastapäistä tiilitaloa ja nyökkään.

Minkä lisäksi voi hyvä luoja, en vain halua tuottaa pettymystä kenellekään. Mikä siinä on? Itse olen suurin piirtein jo hyväksynyt itseni, mutta ne muut.

I'll give it all at once.

No menihän se. Loma. Oli kivaa ja välillä vähemmän. Muutettiin sisko. Tykkään muutoista, tavarasta tulee tärkeää, kaikki huomataan, aina tajutaan, että "tätä on vaan niin vitusti liikaa". Sit muuttajat menee koteihinsa ja siivoo kaappinsa. Parasta! Sit juodaan tölkki olutta ja päivitellään ja siskon miehen veljen lapset on söpöi kirkujoita, jotka tanssii ja näkee lumienkeleitä maassa.

Taas toivoin, että oltais halaajaperhe. Että olis luonnollista, jos yhtäkkiä halaisin siskoa tai äitiä saadakseni ne rauhoittumaan. Mutta ei me olla, se tuntuis väkinäiseltä, aluksi ainakin, enkä minä kestäisi jos minut työnnettäisiin pois.

Näin kanssa ala-asteajan parhaan kaverini, käytiin pizzalla ja yybersuklaisella kaakaolla. Hetkeksi iski kauhea kateus, kun menestys opinnoissa, mentor, vaihtovuosi, gradu pitkällä, kaksio keskustassa ja matka miamiin. Mutta tänään oon tajunnu, että sometimes you're behind, sometimes you're ahaid, the race is long and, in the end, it's only with yourself. Olen juuri siellä missä pitääkin, teen sitä mikä juuri nyt tuntuu siltä että pitää. Kaikki on hyvin. Melkein.

Oon huomannut, että nyt kun puhutaan yhteenmuutosta ja tollasta, oon alkanu pelkään, että meistä tulee tylsiä, urautuneita, pariskunta. Ettei käydä missään, mähistään himassa ja syödään joka päivä jauhelihaa. Mutta höpö höpö. Meillä on hauskaa, omat jutut, kippistellään jätskeillä eikä kukaan tajua ja meitä kikatuttaa. Ollaan ihan babies. Täytyy vaan treffailla enemmän.

Tänään olin yksin, siivoilin, pesin pyykkiä, unohdin avaimet sisään ja odotin ala-aulassa puoli tuntia avaimia. Onneks lainasin äitiltä eilen kympin, meni avausmaksuun, jee jee. Mutta pyykit peseytyi, lakanatkin vaihdoin, imuroin, pelasin kissan kanssa, kävin kaupassa (mikä on ihanaa lauantaisin kuuden jälkeen) ja ekaa kertaa taloyhtiön saunassa. Se oli aika huimaa. Sauna oli sopivan pieni, juuri hyvän lämpöinen ja pitkästä aikaa koin sen saunaelämyksen, jotta aaaaah, rentous.

Huomenna aion kammeta itseni puhtaista lakanoista aamulla kuntosalille (en vieläkään usko, että sanoisin noin), sitten kumoamaan liikuntavaikutus pojan kanssa donitseilla ja kahvilla. Jossain välissä luen, mutta oishan se nyt parasta lopettaa talviloma sunnuntaisiin päiväkänneihin!

Pika-angstaus

Viikon loma töistä, kahden viikon loma terapiasta, remonttia isosiskon uudessa omistusasunnossa, muuttoapuna perjantaina, ikkunaremontti, kissa ikävöi kotiin maalla, minä ikävöin kissaa vieraassa kaupungissa. Loma ei alkanut ihan niinkuin piti, tuskin jatkuukaan. Asiat ärsyttää, pelottaa, huolestuttaa ja väsyttää enkä minä ole oikeanlainen.

Katellaan huomenna, kotikoti-ilta, you know.

Ih ah, lauantai kotona vaan

Flunssa alkaa helpottaa ja vaikka Poika äsken olikin, että "onko nyt ok, sähän vihaat olla lauantai-iltaisin yksin?" niin hiljainen asunto, kaksinolo kissan kanssa ja edessä oleva lauantain alkuilta ja -ilta tuntuu huikeilta.

Flunssan pahin vaihe meni unella ja odotuksella ja sai aikaan järjettömän motivaatiopuuskan vahvistumisen päivä päivältä. Haluan lukea, laskea, oppia, kuntoilla. Himoitsen jo pääsyä kuntosalillekin, minä!! Ehkä ensi viikolla uskallan, onhan kuumeesta jo sillon viikko eikä sydänparka suutu.

Illemmalla aion kokeilla riisivanukkaan tekoa, jota varten ostin oikeaa kermaa vaikka ohjeessa "kalorien säästämiseksi" vaniljakastiketta. Mieluummin kaloreita kuin järjetön lista aineosia. Ulkona kuiskaileva kevät saa sekä kissa-Paavon että ihmis-Outin sekaisin ilosta ja melkein jopa energiasta.

Ehkä illalla itken yksinäisyyttäni, kokkaus epäonnistuu, rahahuolet palaa ja kemianlaskut ei onnistu, mutta juuri nyt, ihmiset, livet är söt.

Flu at full throttle + watch what you eat, honey

Jeah, pää on täynnä räkää. Kauniisti sanottuna. Poskiin sattuu, hampaita kolottaa, päätä särkee, olo on uupunut. Yö oli kamala, kun en saanut henkeä ja jossain takana painoi myös syyllisyys siitä, että kaunis Poika joutuu heräämään kuudelta töihin enkä minä anna sen korinaltani nukkua. Mutta kuinka olikin silti niin ihana eikä kissapoikakaan häiriköinyt yhtään.

Sairaus ärsyttää aivan järjettömästi, koska perjantaina olisi tentti ja nyt kun luentoja ei enää ole eikä myöskään töitä ennen perjantai-iltaa, voisin viettää päiväni laskien ja lukien kirjastossa. Kuten varmaan oon joskus selittänyt, parasta ja tuloksellisinta lukuaikaa minulle on aina ollut iltapäivästä noin kello kahdesta iltakahdeksaan yhdeksään eli sinne asti kunnes kirjaston valot sammuu ja ovet lukitaan. Ideaalipäivänä tämä tarkoittaa, että saan aamulla nukkua ainakin yhdeksään, juoda kahvini rauhassa, siivoilla ja hoitaa asiat, jonka jälkeen voisin keskittyä siihen mihin pitää. Mutta kehoni sanookin ähäkutti, joten maataan nyt peiton alla sohvalla katsoen miljoonatta kertaa Sinkkuelämää ja haaveillen New Yorkista.

Keho on muutenkin ollut hankala. Olen tullut siihen tulokseen, että nuutunut olo ja ärtyneisyys eivät voi johtua muusta kuin stressistä ja huonosta ruokavaliosta. Stressiin auttaisi liikunta, ruokavalioon säännöllisyys ja Paula-vanukkaan rajoittaminen.. yhteen päivässä? Oon pitkään ollu innokas ruokapäiväkirjojen fani, joten olin aika innoissani kun pari päivää sitten löysin Kiloklubin, jossa saan kirjata syömiseni muistiin ja näen samalla, saanko tarpeeksi kuitua, tarpeeksi kasviksia ja mistä päivän energiamääräni koostuu. Nyt pitäisi vain saada hallintaan suklaanhimo (ei liiaksi, koska Fazerin sininen ja kahvi?! <3) ja tyyli aamiaisesta kahvivälipalojen kautta liian isoon päivälliseen ja iltanaposteluun.

Lienee oltava onnellinen siitä, että kamalasta fyysisestä olosta huolimatta, suunnatonta onnellisuutta aiheuttavat seuraavat: sininen taivas, jo lämmittävä aurinko, ihanin kissa, paras ihmis-Poika, kahvi, motivaatio elämään ja lukemiseen. Syönpä omenan, flunssat vihaa omenia.

Ett härligt veckoslut med comfort food

Aika ihana ja hämmentävä viikonloppu.

Olin koko viikon töissä, mikä ei ollut tarkoitus, mutta kuten sanottua, raha ratkaisi. Perjantai-iltana piti Pojan kanssa jakaa pullo viiniä ja tilittää asuntohuolista ynnä muista, mutta väsymys voitti. Tosin on upeeta, että vaikka menneellä viikolla (hermot kireällä luvuista, tenteistä, laskuista, Kelasta) oon purkanut ärsyyntymistäni Poikaan, se on silti vieläkin ihanin ikinä ja osaa välillä räjäyttää melkein tajunnankin.

Lauantai kului kurkkukivun kera lukiessa vaikka kissa teki kaikkensa häiriköidäkseen. Olen varma, että ymmärsin glykolyysin, prosessin, jossa ravinnon sokeri, glukoosi, hajotetaan puryvaatiksi solun sytoplasmassa, jotta se voidaan kuljettaa mitokondrioon sitruunahapposykliin ja edelleen oksidatiiviseen fosforylaatioon. Jee jee :D Pojan kanssa lukeminen on kaksijakoista: hyvää se, että keskittymisen päästäminen herpaantumaan on vaikeampaa, koska toinen on näkemässä; toisaalta jos lukutahdit ja -tavat ei kohtaa, keskittymisen katkeaminen on lähes väistämätöntä.

Illalla mentiin syömään ja "parille oluelle". Syödessä Pojan kaverin ja tyttöystävänsä kanssa kikateltiin tyhmille homojutuille ja lapsellisille vitseille, mutta oli rentoa ja hauskaa. Join kaksi lasia punaviiniä ja olin jo ihan pätkässä. "Miks Outi on noin hyper, onks se juonu puoltoista lasia?". Ravintolasta siirryttiin baariin, jossa seuraan liittyi lisää kavereita, join hiiiiiitaaaaassstti tuopillisen ankeaa olutta. Liekö shotti Jekkua aiheuttanut sen, että minusta tuli taas kovaääninen vänkääjä, joka on eri mieltä kaikkien kanssa. Aina tappelen Pojankin kanssa kun humalassa, mikä ei ole hyvä. Hauskaa oli silti, ihmiset ympärillä on nastaa.

Yöllä heräsin kamalaan oloon ja päänsärkyyn ja melkein taas vannoin, ettei enää tunkkaisia oluthumalia. Miksei baarissa voisi saada pöytään pulloa kuohuviiniä, joka aiheuttaisi kepeän sosiaalihumalan, josta ei krapulaa?

Tänään olen ollut pää täynnä räkää, jei, flunssa, all we ever needed. Jouduin sanomaan ei Shutter Islandille, koska tenttiin luku. Vitutti. Kotiin tullessa oli kylmä ja ahdistus. Jouduin ostamaan soul foodia, kanaa, riisiä ja herneitä, lapsuuden lempiruokaa ja katsomaan viihdettä sohvalta kissa selkänojalla. Back up again. Tuulta vasten, hii-op, ensi viikolla tentit, lukua, laskuja, urheilua ja elämää.

Kicking and screaming

Asunto kaipaa imurointia, lakanat vaihtoa, vuokra maksamista ynnä muuta ynnä muuta. Koska kulutin vuodet 2005-2007 sumussa, joudun maksamaan hintaa takaisin itselleni, Kelalle, kaikelle. Mutta perkele, en luovuta.

Ensi viikolla on kaksi-kolme tenttiä, riippuen vähän suhtautumistavasta, hahaa. Kaikkiin aion mennä, olkoonkin että ehkä itken niissä kaikissa. Koska en pääse tenttejä läpi ilman kirottua sitruunahappokiertoa, joka ihanassa ihmisessä ansaitsee paljon huomiota, opettelen sen väkisin.



Glykolyysin pyruvaatti muuttuu mitokondriossa asetyylikoentsyymi-A:ksi, joka reagoi oksaloasetaatin kanssa muodostaen sitraattia, joka siinä sitten kiertelee mitä kiertelee ja elektroninsiirtäjäentsyymien NAD+:n ja FAD:n avulla tuottaa aina välillä muunmuassa ATP:ta. Onhan tuossa läsnä myös sukkinaatti, fumaraatti, malaatti ynnä muita mukavia juttuja. Voiko jumalauta olla mitään hauskempaa? Olkaa kiltit ja huomioikaa sarkasmi.

Töissä eilen menin kysymään, josko saan tulla töihin huomennakin, vaikka noin kolme tuntia sitten olin hymyillen huokaissut, että "mulla on huomenna vapaapäivä". Mutta kun uni ei joka ilta tule silmään miettiessä rahaa, Kela hengittää niskaan eikä pitkään aikaan ole ollut varaa ostaa tomaatteja, koska minulle vain suomalaisia, epäekologisia talvitomskuja.

Eilen fysiikan aamuluennolla nukahdin. Ei se mitään, koska mietin myös, että jos olen näin väsynyt, jos näin hilkulla seota kaikkien vaatimusten alla, onko tämä oikeasti sitä mitä haluan? Ja se on. On oltava, koska en kuollakseni keksi mitään, mitä tekisin mieluummin. Epäonnistuminen ei vaan voi olla vaihtoehto, on taisteltava näiden kuukausien läpi, nukkua ehtii.. joululomalla.

Eilen hinnoitellessani töissä naurettavan kokoisia paketteja, Green Day vinkui korvanappiin, jotta "Does the pain weigh out the pride?" ja mie vastasin, että ei vielä. Vielä en nöyrry pyytämään rahaa vanhemmilta ja vielä en nöyrry myöntämään, etteikö minusta olisi tähän.

Turn your world around!

Haluun ulkomaille! Berliiniin, New Yorkiin, Kööpenhaminaan! Haluun puulattian! Puhtaat lakanat, kapeamman vyötärön, enemmän hameita, kevään ja punaiset kynnet! VAPUN! Haluun tanssimaan! Haluun käyttää enemmän korkokenkiä, miksei lumi jo sula!

Perjantaiyön angstin jälkeen oon siinä uuahh, iiiaahh -fiiliksessä, jotta kaikki on mahdollista, halataan hei maailman kanssa, pussaillaan suojatiellä ja juodaan pannullinen liian vahvaa kahvia! Tänä iltana Poika tekee mulle liharuokaa (jea, manly man, eilen se osti ison lapion!) ja mie aion laittaa itseni tytön näköiseksi ja lakata kynnet. Bean&Crumpet oli eilen treffeillä ja sen innoittamana aion minäkin tuua elämään suloista romantiikkaa. Meidät tuntien ilta päättyy kasaan tiskejä ja pariin tyhjään punkkupulloon. Mutta onko parempaa!?

Maybe the diamonds are not for everyone.

(Joo ei, Sunrise Avenue on aika paskaa. Sori.)

Mikä siinä on, että taas päätään nostaa levoton Outi, se joka kaipaa draamaa, nopeutta, vaarallisia tilanteita ja suuria traagisia tunteita. Onko se sitoutumiskammoa yhteenmuuton edessä, tulevaisuudenpelkoa, tylsistymistä vai mitä.

Tänään terapiassa puhuttiin siitä, miksi lähes kirjaimellisesti nukun onneni ohi. Onko kodin ulkopuolinen maailma vaarallinen, eikö minulla (muka! vieläkään?!) ole tarpeeksi haasteita, olenko vain perinteinen vastuunpakoilija alisuoriutuja, onko tämä passiivisuutta, jolla sankarillisesti ratkaisen ongelmani: ongelmat ratkeaa kun niitä ei kohtaa? Yeah right. Omia heikkouksiaan on tuskallista miettiä, terapeutti oli tosi innoissaan.

Elämä on hyvää, Rammstein parempaa.

Uujea. Tämä päivä. Aurinko paisto, ikkunan lumikasa humahti alas, parkkipaikka on vihdoin (!) lanattu, sain pullakahvit. Miinuksina sain parkkisakon (oma moka, oma moka, mutta jumalauta!), asumisasia aiheuttaa päänvaivaa ja huomisen Suomi-USA tulee samaan aikaan, kun mie oon Tavastialla katsomassa Cult of Lunaa ja poika jatkaa Ulveriin Nosturiin. En siis saa urheiluhenkistä perjantai-iltaa oluella, mutta oisko joku taiteellinen lauantai-ilta punkulla?

Rammsteinhan oli jotain muuta. Kuten New Yorkista ja muista ihkuista asioista, on mahtavista keikoistakin vaikea kertoa jälkikäteen. Melkein en lähteny tonne, koska buu, ärsyttävä Pussy -biisi, typerää hypetystä, blah blah. Mutta Poika osti lipun kuitenkin ja siellä mie sit istuin ylhäällä takakaarteessa ja sitte tulta, katosta roikkuvia nukkeja lasersilmineen, hottis Richard täydellisine skitansoittoasentoineen, Pojan käsi hiplaamassa miun niskaa, Engel, tulisade Flaken päälle, lisää tulta, lämpöä ja hyvä meininki. Rammstein on semmonen, josta tykkään enemmän koko ajan, ennen ei sytyttäny ollenkaan niin paljon, mutta sitten kun selvitti ja ymmärsi paremmin sanat ja varsinkin kun näki meiningin, on tunnelma ollu ihan eri. Niinkuin parhaat bändit aina, Rammstein puhuu miulle. Sanoillaan, jotka on välillä ihan out of this world väkivallan, sadomasokismin ynnä muun eläimellisen kanssa, bändi saa aikaan mielenkiintoisia reaktioita ja tuntemuksia sekä saa miettimään ja analysoimaan itseä.

Voi luoja, musiikki on mahtavaa!

Äsken olin kans siskon uudessa asunnossa raapimassa tapettia pois äitin, toisen siskon ja siskon miehen kanssa. Kulosaari näytti juuri siltä kuin olin kuvitellut, mutta remonttihommat on upeita! Fyysinen työ, jossa tulokset näkee heti, on vaan parasta ja saa minut elementtiini, jossa olen tyyni, tehokas ja heitän läppää, mikä auttaa muita pysymään rennompina. Jei minä \o/

Nyt keitän iltasumpit. Huomenna on perjantai ja elämä tuntuis olevan ihan jees hallinnassa.

Pikaisesti, moi!

Tsing tsing, kahvia ja pullaa, illalla Rammstein. <3

Tänään heräsin seiskalta, ruotsipeli olikin tylsä pettymys, nukuin vähän lisää, laskeskelin, tiskailin ja nyt venyn siistin asunnon sohvalla kahvimukin kanssa. Ihan hyvää elämää taas hetki. Jutellaan keikasta senare.

I don't wanna save my soul now, I just wanna lose control.

Ois sit lauantai. Jos oisin sellainen sosiaalinen, millaisesta välillä angsteissani haaveilen, oisin kutsunu kaikki drinkeille, skumpalle, chillaan ja kuunteleen Sharon Jonesii. Sen sijaan tiskailen himassa, saatan kohta bygää Cosmon, koska ostin Mixtecin karpalomehua, jota kerran töissä hajosi laatikollinen. Vitutti.

Pojan piti tulla yöks, mutta nyt on kamunsa kanssa "vielä yksillä", mikä on ihan jees, mutta myönnän mie että vähän oon kateellinen. Ois kivaa mennä baariin, vaikka alkoholia ei oo tehny mieli aikapäiviin. Flunssaa pukkaa, huomenna ois perheen kahvikestitys (leivon pullaa, yeah!) eikä oo just yhtään rahaa. Kela perii kolikkojaan takasin, ykskin tuoppi liikaa voi ehkä kaataa talouden, typerää elämää. Bläh.

Mut ihan jees menoo on ollu muuten. Tänään käytiin bongaamassa ihkun kamuni kanssa Ikeasta sille sohvapöytä ja vähän siellä kuljeksiessani haaveilin minun ja Pojan yhteisasunnosta, joka ehkä jossain vaiheessa kevättä (shhh, salaisuus vielä). 15-vuotias punkkari-Outi ois kirkunu kauhusta, että 25-vuotias Outi kävelee H&M:ltä ostetuissa sukissaan Ikeassa, jonne yksityisautoili ja haaveilee yhteisasumisesta jonkun pojan kanssa.

ps. Kuunnelkaahan ihmisen Devinin Projectin Addicted -älpymii, hyvää kamaa.

"Ootte niin söpöi!"

Okei okei. Mulla tänään synttärit. Jee! Mutta kuitenkin, maailman paras ihmispoika tuli työmatkallaan yllätyksenä tänne tuoden pitkänpitkän, tummanpunaisen ruusun ja sortimentin konvehteja. Olin hädin tuskin päässyt vielä sängystä ylös (no, siirtynyt sohvalle peiton alle, syönyt juhla-aamiaisena jälkiuunipaloja, kahvia ja jugurttimyslimansikkabanaanimössöä ja halaillut maailman parhaan kissapojan kanssa) kun se tulee avaimillaan sisään ja minä menen lötköksi.

Sen jälkeen olen saanut tiskattua, imuroitua, käytyä kaupassa ja vähän jopa luettua. Kohta lähden töihin ja ekan kerran tällä viikolla aion olla siellä koko päivän iloinen. Hyvä meininki, people, hyvä meininki.

Nyt kun sais vielä viikonlopun juhlakondikseen ja alkavan flunssan laantumaan.

Tämmöstä.

Alkuvuosi on ollu hankala. Olo on ollut huono, sairas, itkuinen ja välillä maailman paras. Käyn fysiikan luennoilla, lasken kemiaa, yritän kaikkeni ymmärtääkseni soluhengityksen sitruunahappokiertoa vaikken edes tiedä tarvitaanko sitä mihinkään nyt. Haluan vain tietää kaiken, olla paras.

Toisaalta kanssa tiskaan, muistan syödä, kahvipaketit kuluu turhan nopeasti, yritän suunnitella synttärikahveja, lasken kuinka paljon rahaa on jäljellä, kuinka paljon tulossa, imuroin ja makaan sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa, joka saa minut itkemään, haluamaan lääketiedettä (tiedän! ei realistista, ylitunteellista, crap) ja elämää ihmisenä. Elämä tapahtuu koko ajan, mutta ei ihan vielä synestesiaa. Minä en liiku samaan tahtiin kuin elämäni, en ihan vielä, mutta yritän koko ajan enemmän.

Oy vey, I'm back.

On kyse järjestyksen ja kaaoksen tasapainosta, rituaaleista, rohkeudesta, neuvokkuudesta ja jaksamisesta.

On turhaa vinkua, että 15 tuntia viikossa typerässä hallissa hitaiden, rumien, tyhmien ihmisten kanssa tappaa minut, koska en voi lopettaakaan sitä. Se antoi minulle New Yorkin, mahdollisuuden yrittää haave numero kakkosta, kirjahyllyn täyteen kirjoja ja jokaisen kauden suosikki-tvsarjoja.

Tiedän, että olen kauhuissani, että pommiin nukkumiseni, sohvalla makaamiseni, onnettomat iltani ovat seurausta siitä, että pelkään tuottavani pettymyksen itselleni ja kaikille muille. Ja kamalin pettymys itselleni olisi jos tekisin kaikkeni enkä silti onnistuisi. Silloin on helpointa ja typerintä olla tekemättä kaikkeaan.

Mutta minä teen sen mihin kykenen. Jos tänään tuntuu pahalta, luotan siihen, että huomenna enää ei. Luen ja lasken joka päivä, mutta en edes yritä saavuttaa seitsemän tunnin kirjastomaratoneja. Yritän muistaa tiskata säännöllisesti, pitää hallinnassa laskut ja pyykkäyksen. Aion käydä kuntosalilla ensimmäisen kerran itsenäisesti viimeistään ensi viikolla ja jatkaa pyrkimistä siihen, että jonkun päivän aikana en myöhästy kertaakaan enkä kerro ainuttakaan valkoista valhetta. Mukaan lukien vastauksen "ei mitään" kysymykseen "mitä kuuluu?".

Joskus viime viikolla kävin taas lähiöpubissa kahden työkaverini kanssa ja tunsin olevani way outside. Minua ei nähdä, koska en näytä itseäni. Se oli vähän niinkuin night of revelations. Tiedän millainen haluan olla, millainen en. Tykkään itsestäni eikä minun tarvitse saada kaikkia tykkäämään minusta, koska tärkeät ihmiset näkee minut jo.

Ulottuvillani on kaikki mitä tänä keväänä tarvitaan. Tarvitaan vain rohkeutta ja sisua pitää pää ja pelko kurissa.