In sickness and in health

Tästä viikosta ei oo tullu mitään. Alkuviikko meni nukkuessa, vähän yritin lukea, mutta enpä tiiä, olin niin uninen. Tiedättekö, ihana sänky, viileä peitto, lämmintä sen alla, tyyny, välillä kovempi päällimmäisenä, välillä pehmeämpi.

Tiistaina monta päivää kestänyt kurkkukipu alkoi kyllästyttää ja eilen aamulla kävin nieluviljelyssä, ei angiinaa, sanoi tympeä terveydenhoitaja. "Lepäile.". Nieluviljely oli elämässäni ensimmäinen laatuaan ja gagrefleksini oli ihan kiitettävä, jopa siihen pisteeseen asti, että laborantti alkoi hermostua. "Rentoutat vaan kaulan lihakset!" Minä olin sillai, että itkeäkö vai nauraa, rentouta ite saatana, (epäpuhtaita ajatuksia, epäpuhtaita ajatuksia, miten pornotähdet tekee tän?!), saanko jo mennä?

Päivällä kun palasin kotiin ruumiin- ja sielunhoidoista, kokkasin lounasta ja aloittelin tiskausta ja olin sitten jotta uuuhh, onpa outo olo. Seuraavan tunnin aikana oksensin kahdesti, soitin esimiehelle ja itkin äidille puhelimessa, että "mä olen niin väsynyt, en oikeasti jaksa enää, en jaksa en jaksa". Lopulta päädyin sänkyyn ja melkein nukuin loppupäivän istuma-asennossa, välillä join mustikkakeittoa ja luin muotilehtiä.

Tänään perheenjäseneni ovat soitelleet minulle ja toisilleen, että Outi on vissiin tosi stressaantunut. Äitini kysyi, että en kai stressaa kohtuuttomasti opiskelusta ja sisäänpääsystä. En minä tiedä. Stressaanhan minä kaikesta, näistä: koulu, raha, ihmiset, ystävät, ihmissuhde, new york, työ. Ei järjestyksessä. Oon aika jumissa. Väsynyt. Uni on pakenemista, mutta olkoon. Pakenemista mistä, kaikki on hyvin, onko? Mie meen nukkumaan.

Päiviä, vuosia, elämiä.

Huomenna tulee miun perheenjäseniä kahville, kakulle ja mysteeriselle suolapalalle, jonka visioin tossa kohta. Kutsu tapahtui vähän vahingossa, mutta ei se mitään, en ole heistä montaa nähnyt useisiin viikkoihin.

Koska siis pitäisi leipoa ja kokata, teen surveykyselymeemin, jonka pöllin Eepolta Feispuukissa. (Kiitti, dude.)

10 vuotta sitten...

1. Hukkasin itseni täyspäiväisesti internetiin ja vietin öitä post-ajattelijoiden chatissa.

2. Löysin punkin ja Hämeenlinnan kirjaston vinyylihyllyn ja vihreän samettitakin ja kevätkävelyt, New Yorkin, valokuvauksen ja päärynämehujään. (Pirkka, 30 penniä? En mie osaa markkoja enää.)

3. Olin tosi onneton, mutta samaan aikaan ylläpidin sokeaa uskoa tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin.

5 vuotta sitten...

1. Stressasin itseni sairaaksi ylioppilaskirjoituksista ja olin kohtuuttoman ylpeä äidinkielen laudaturista.

2. Hain - ja pääsin - opiskelemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon, koska kuvittelin sen olevan sitä mikä minulle sopii ja mikä minut auttaa siihen, mistä 14-vuotiaana haaveilin.

3. Muutin pois kotoa ja itkin toisena Helsingin päivänä Stockmannin kasviosastolla koti-ikävääni.

Vuosi sitten...

1. Aloin tuntea outoja, miellyttäviä ja uusia tuntemuksia.

2. Soitin kahden vuoden tauon jälkeen uudestaan YTHS:n mielenterveyden ajanvaraukseen ja hankin itselleni diagnoosin käymällä puhumassa elämäni, oloni ja itseni 3 kertaa psykologille ja neljä kertaa psykiatrille.

3. Ryypiskelin ehkä vähän liikaa.

Tähän asti tänä vuonna...

1. Olen ollut mieltäylentävän iloinen huonoista päivistä huolimatta.

2. Olen tavallaan ottanut härkää sarvista opiskelujeni suhteen ja luvannut itselleni yrittää.

3. Oon syöny kammottavan paljon suklaata.

Eilen...

1. Istuin käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjaston lukusalissa kuutisen tuntia yrittäen ymmärtää.

2. Pusuttelin kissan kanssa varttitunnin sängyllä.

3. Nukahdin Pojan kainaloon.

Tänään...

1. Ostin kaupasta asioita, joita en juuri koskaan ennen: persiljaa, luomukaakaota, neljä erilaista kermaa, trooppisia hedelmiä; olen ehkä valheellisen kunnianhimoinen.

2. Tiskaan puolen viikon tiskit.

3. Meen illalla syömään perinneruokaa. (Ja juomaan olutta.)

Huomenna...

1. Houstaan ne synttärikahvikemut.

2. Stressaan ensi viikosta ja New Yorkista.

3. Saatan päätökseen yhden osan keväistä valmentautumisprosessia.

Kiitti teille tästä, meen nyt tonne tiskaan. Kissa alkaa hermostua saamattomuuteeni.

We were fine all along.

Uu, people, kaikkee on hei tapahtunu. Otetaas listaa:

- Opeth sunnuntaina Kaapelilla. Jalat oli tosi kipeet ja väsytti, mutta olipa melkoisen makoisa keikka. Soittivat melkoisen setin vaikken kaikkia suosikkeja saanutkaan ja The Drapery Falls:in ja Burden:n keskeyttäminen tuntui tosi julmalta. Soitto kuulosti hyvältä tilasta huolimatta ja Åkerfeldtin laulu (ja örinä) kuulosti livelauluksi huimalta. Godhead's Lament, Credence ja Lotus Eater jäi jostain syystä parhaiten mieleen. Yleisö vaan ympärillä vaikutti harvinaisen jähmeältä ja väsyneeltä, mutta ei tuo mitään, mäkään moshannu tai mitään.

- Oon saanu lukemisesta otteen, löytäny taas uuden ja paremman lukupaikan: kiiltävän, hiljaisen, puhtaan lukusalin, jossa on - sssshhh - hipihiljaista. Tosin oon huomannu, että rasitun muiden sivunkääntelyistä ja kännykännaputtelusta, tämänkin olen ratkaissut: kuuntelen napeilla mahdollisimman hiljaa parhaita opiskelubändejä: This Will Destroy You, Sigur Ros, Logh, Godspeed You! Black Emperor, välillä Isis tai Porcupine Tree.

- Tajusin keskiviikkona, eilen!, että pidän siitä mitä teen. Pikkuhiljaa saan oman elämän.

- Täytin eilen vuosia, ei tuntunu paljon miltään, mutta päivä oli hauska. Naureskelin paljon, ihmeellisimmät ihmiset toivotteli onnea, pari jopa halas ja kaikkea, ostin britti-Glamourin ja suklaapatukan, jotka nautin osittain lukusalissa tosi hiljaisuudessa ihan jees kahvin kanssa. Olin iloinen ja kävelin kepeästi. Kahvin myi mulle viiksekäs unicafe-työntekijä ja jostain syystä maksaessani ajattelin, että sie tuomitset minut.

- Sain lahjojakin! Äitiltä aikuisjutun ja suklaata, kaverilta lupauksen ruuasta ja leffasta, Pojalta Flight of the Conchords -dvd:n, josta synttärilettujen ja kahvin kanssa ekat kaks (vai kolme?) jaksoo ja oli hulvatonta. Pakko se on sanoa myös julkisesti, että oon yyberiloinen, etten saa lahjaksi ikinä koruja vaan juttuja, joista huomaa että antaja on ehkä ajatellut minua lahjaa hankkiessaan <3

- kerroin isälleni New Yorkista. Reaktio: onko se matkaseura varmasti luotettavaa? Laitan sulle rahaa tilille. En ymmärrä minkä takia suhteeni vanhempiini on sellainen kuin on. Luulen että kaikki syyt on aika pitkälti miun pään sisällä. Enkä minä tajuu mitä pelkään, mitä olen muka velkaa ja kuinka paljon annan jonkun olemattoman estää elämää.

- tänään kello 16:16 alkoi hämärärajainen ahdistus, joka ei kohdistunut mihinkään ja kaikkeen. Tila paheni matkalla töihin ja hajosi aika lailla käsiin töissä. Selkään sattui, itketti, en saanut kunnolla hengitettyä, äänet kuulosti kovemmilta kuin oli. Ensimmäistä kertaa ehkä.. vuoteen, piti lähteä hetkeksi vessaan hautaamaan pää käsiin, hengittelemään syvään ja asettamaan tilannetta perspektiiviin. Loppuilta pelastui päättäväisellä puhumattomuudella, lähestulkoon pornografisilla ajatuksilla, MCR:llä ja Gojiralla.

- loppuviikosta tulee hyvä, tulee siitä jos niin päättää. Välillä soisin, että olisin enemmän medium, nyt joko tosi synkkä tai on top of the world. Mutta se on kai parempi, onhan, ettei elämä ole harmaata.

You need a shape for your fear.

Minä en tiiä mikä minua vaivaa. Eilen aamulla muistan sängyssä ajatelleeni, että olen niin onnellinen. Hassu ajatus ja siltikin: minulta ei puutu mitään. Silti saan ihmeellisiä kohtauksia: ahdistus saattaa joissain tilanteessa yllättää ja lamauttaa täysin, äsken sain keittiössä ihmeellisen romahduksen. Kissa tuli nuolemaan käsivarttani, kun lähestulkoon itkin pää polvien välissä. Kaikkea senkin täytyy kestää.

Tiedän kyllä mikä ahdistaa. Tämä aika on uutta ja yritän selviytyä siitä liian yksin. Pelkään järjettömästi epäonnistumista, mikä johtaa alisuoriutumiseen, pakenemiseen ja kaikkeen siihen epäkypsään roskaan, josta muka olen parantunut. Kaipaan kieltä ja kirjoja, kaikkea sitä mihin petyin. Tarvitsen aikatauluja, lukujärjestyksiä ja kahvittelua. Olen kauhean kyllästynyt ikuiseen heikkouteen, laiskuuteen ja aitojen alitteluun. Haluan oppia ja ymmärtää, mutta heikkoina hetkinä, tällaisina kuin tänään, olen alkanut miettiä, ketä varten minä tätä teen, tai yritän tehdä. Minkä takia en voi kokea onnistuvani missään. Ja kaikki sanoo, ettei haittaa mitään vaikken onnistuisi, mutta haittaahan se koska on oltava jotain missä voin olla hyvä.

Olisiko se vain niin, että kuvittelen itsestäni liikoja.

Ahdistaa sekin, että olen niin väsynyt ja surullinen. Luulen, että kun kevät tulee, minusta tulee taas minä kokopäiväisesti: kävelisin espalla kevättakissa ja tennareissa, lukisin musiikkilehtiä Akateemisessa, amerikkalaisia nykyrunoja Rikhardinkadun kirjastossa ja jos aurinko paistaisi, saattaisin kävellä merenrantaan, katsoa meren yli takki auki, kirjoittaa lauseita vihkoon, samanlaisia kuin lukiolaisena, monimutkaisia, sivulauseellisia ja sivistyssanallisia, sellaisia joita en enää osaa. En suostu hyväksymään ajatusta, että tämä puolinainen ja vähän harmaa olisin nyt minä; en suostu vaikken edes muista milloin kevät-Outi olisi viimeksi kulkenut sulanutta Uudenmaankatua Ysibaarin ohi Fredalle, mistä Popparienkelin ohi Laivurinkadulle rantaan päin.

Minun on ikävä kotiin, mutta onko, kun jokainen perheenjäseneni saa minut soittaessaan hermostumaan. Haluisin jutella isälle keväästä, ajatuksista ja New Yorkista, kuulla enemmän 90-luvusta ja jutuista, jotka olen elänyt mutta joita en muista.

Tossa toissailtana kuuntelin ja katselin, kun Poika opetti käyttämään kameraansa. En melkein pysynyt housuissani katsellessani sitä intoa, taitoa ja tietoa; on aina hienoa kun joku tekee jotain. Minä olin joskus 14-vuotiaana tosi innostunut valokuvauksesta, kiersin ympäriinsä kuvaamassa dramaattisia mustavalkokuvia, joista keskustelin valokuvaliikkeessä. Varmaan niiden syiden takia, miksen tee muutakaan, innostus ei koskaan ole edennyt pidemmälle. Minä en vie mitään pidemmälle.

Oh well.

She can hardly breathe.

I'm too tired to talk. (Keane: Can't Stop Now)

Se tapahtuu aina silloin kun en huomaa, kun olen liian väsynyt tai kiireinen kiinnittääkseni huomiota: menen lukkoon. Sellaiseen hermostuttavaan oloon, joka tuntuu sekä fyysisenä että psyykkisenä.

En oikein puhu, en jaksaisi kuunnellakaan (tällä hetkellä erityisen vaikeaa on ollut kuunnella perheenjäseniä), en jaksa liikkua, ajatukseni eivät kanna enkä erityisesti innostu asioista, joista tavallisesti joo. En ole millään tavalla kirkas, läpinäkyvä enkä rehellinen vaikkei minun muuta tarvitsisi ollakaan. Seurassa kannattelen itseni melko hyvin, yksin en oikein ole mitään ja mitä sekin on, kaikkea sitä vastaan mihin uskon. Miksi niin on tapahtunut jos on tapahtunut.

Tänään kai ensimmäinen kuumeeton päivä sitten viime torstain. Olen nukahdellut, yrittänyt lukea, luopunut, ollut hyödytön ja antanut periksi kaikille huonoille pahoille väärille turhuuksille joita harrastan. En tiedä, oonko oikeastaan tänään ollut olemassa ollenkaan.


(Kaikesta tästä voisin syyttää sairautta, jos en olisi niin itsekriittinen.)

The Bright Side Of Darkness

Hämärä puoliflunssa muuttui kokonaisvaltaiseksi influenssaksi torstain vastaisena yönä kun kaikesta mahdollisesta lämmöstä huolimatta tärisin kylmästä. Torstaista asti korkeimmillaan 39 asteen kuumetta, väsymystä, päänsärkyä, joka paikan särkyä, pahaa oloa, todellisuudesta poissaoloa, unta, nuhaa, kurkkukipua ja yskää. Välillä tärisen kolmen peiton alla, välillä hikoilen sängyn märäksi. En ole lukenut neljään päivään mitään, välillä se vaivaa, välillä tuntuu helpottavalta. Oli kai se vaan ajan kysymys kun jonkun oli pakko kaataa sänkyyn, pakottaa lepäämään ja lopettamaan yletön levottomuus paikasta toiseen.

Koska yksin kärsiminen olis ollut liian surullista, lähetin kissan maalle terveeseen seuraan ja pakenin Pojan luo viikonlopuksi. On vieläkin vähän vaikeaa ymmärtää, että oikeasti on joku joka välittää juuri oikealla tavalla, antamalla juuri oikeassa suhteessa huomiota ja tilaa. Eilen illalla, täristessäni kuumeessa huomasin jossain vaiheessa itkeväni kipua, kuumetta, aikaa, ihmisiä ja kaikkea, olin vaan niin väsynyt. Ja minua pidettiin kädestä ja suudeltiin otsalle. Enkä minä ole kai koskaan itkenyt kenenkään edessä.

Kipeys ja särky on kamalaa, mutta tuli tästäkin hyviä asioita: Strapping Young Lad:n paita, unta, uutta ja parempaa luottamusta, naurua, aikaa, hyvyyttä, Dr. Horrible ja erilaista elämää. Kissakin tuli takasin ja hetken vihoiteltuaan asettui nukkumaan sängyn jalkopäähän, mitä se ei koskaan tee.

Taidan ottaa seurakseen torkut.

Such a sicko.

Äääh, yhyy, boohoo.

Oon taas flunssassa, hämärässä puoliflunssassa, tarkennan, ollut jo lauantaista lähtien. Ottaa päähän, koska oon jopa väsyneempi kuin tavallisesti, uneliaampi. En jaksa olla kiinnostunut kovin monesta asiasta: muutama ihminen, yksi päivä, kissa. Muuta en juuri ajattele, enkä jaksa jutella.

Voisin olla iloinen, asiat kuitenkin edistyy. Tänään ostin jätevaunun ja palaan biojätteiden lajittelijaksi. Oli vähän aikaa voittajafiilis. Lukusuunnitelmakin toimi tänään ekaa kertaa pitkään aikaan.

Mut mitä se auttaa, kun väsyttää, oksettaa ja paleltaa. (Äsken vähän nenästäkin verta!) Öisin on kylmä, peitto ei jotenkin riitä vai liekö vain kylmää nukkua vaihteeksi yksin. Ehkä perun huomiset velvoitteeni ja oon vaan lämpimässä, jossain pesässä, parantelen.

Toivottavasti joku ees vois hyvin.

Be a doll and give me my next fix.

She goes from one addiction to another. All are ways for her to not feel her feelings. -Ellen Burstyn

"Your personality is 62% addictive.", sanoi joku testi tuossa taannoin. Muistan luvun tarkkaan, koska oletin, että se olisi ollut vieläkin korkeampi. Taipuvuus addiktioihin on yksi niistä suurista luonteenpiirteistäni, jotka haluan henkilökohtaisissa keskusteluissa pitää niin salassa kuin suinkin mahdollista, koska ei minussa mielestäni ole mitään yhtä.. häpeällistä.

On sen huomannu kyllä ympärillä olevat ihmisetkin. Isäni on ilmeisesti teini-iästäni asti ollut huolissaan mahdollisuuksistani luisua alkoholismiin. Siskoni mielestä internetissä kuluttamani aika on epänormaalia. Hermostun kohtuuttomasti jollen pääse internettiin säännöllisin väliajoin, olen muodostanut rasittavia addiktioita tv-sarjoihin ja musiikkisoittimiin, olen lähes pakonomaisesti syönyt tiettyjä ruoka-aineita tai kuunnellut tiettyä bändiä. Ja sitten on ne muutamat - kaikista kiinnostavimmat, tiedän - joista en vain voi puhua.

Oireet, voi nehän on kamalia. Jos seuraavaa annosta ei kuulu ajallaan, muutun ärsyyntyneeksi, levottomaksi, keskittymiskyvyttömäksi ja onnettomaksi. Ei ole ollut ollenkaan epätavallista, että tapani ovat vaikuttaneet kielteisesti velvollisuuksieni hoitoon tai että klassisesti nälkä on kasvanut syödessä. Aikaa on kulunut turhuuteen, omatunto on kolkuttanut, olen valehdellut ynnä muuta synkkää.

Syytä tähän kaikkeen en tiedä. Geenit, kasvuympäristö, huono lapsuus, mielenterveysongelmat, alhainen turhautumiskynnys, sanovat. Ehkä joku noista osuu, parhaiten ehkä viimeinen. Näytän turvautuvan "ongelmakäyttäytymiseeni" stressaantuneena, itsetuhoisena ja onnettomana, millaiseksi muutun kohtuuttoman helposti. A need for escape. Joo, ei se auta.

Olen aika hyvin viimeisen vuoden aikana kaiken muun terveyden ja parantelun ohella päässyt irti huonoista tavoista. Mutta ehkä samalla lailla kuin yksi kulaus alkoholia voi aloittaa uuden kauden, on minullekin ilmeisen helppoa turvautua vanhoihin, huonoksi todettuihin keinoihin hoitaa asioita, aikaa ja mieltä. Nykyään on vain enemmän hävittävää.