I'm too tired to talk. (Keane: Can't Stop Now)
Se tapahtuu aina silloin kun en huomaa, kun olen liian väsynyt tai kiireinen kiinnittääkseni huomiota: menen lukkoon. Sellaiseen hermostuttavaan oloon, joka tuntuu sekä fyysisenä että psyykkisenä.
En oikein puhu, en jaksaisi kuunnellakaan (tällä hetkellä erityisen vaikeaa on ollut kuunnella perheenjäseniä), en jaksa liikkua, ajatukseni eivät kanna enkä erityisesti innostu asioista, joista tavallisesti joo. En ole millään tavalla kirkas, läpinäkyvä enkä rehellinen vaikkei minun muuta tarvitsisi ollakaan. Seurassa kannattelen itseni melko hyvin, yksin en oikein ole mitään ja mitä sekin on, kaikkea sitä vastaan mihin uskon. Miksi niin on tapahtunut jos on tapahtunut.
Tänään kai ensimmäinen kuumeeton päivä sitten viime torstain. Olen nukahdellut, yrittänyt lukea, luopunut, ollut hyödytön ja antanut periksi kaikille huonoille pahoille väärille turhuuksille joita harrastan. En tiedä, oonko oikeastaan tänään ollut olemassa ollenkaan.
(Kaikesta tästä voisin syyttää sairautta, jos en olisi niin itsekriittinen.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti